Kirjoitukset avainsanalla vaivat

”Minä hoidan sen sitten itse”, sanoi sisuuntunut fysiatri. Hän oli juuri saanut tietää, että vuorossa oleva radiologi ei suostunut pistämään takapuoleeni kortisonipiikkejä ultraääniohjauksessa. Nähtävästi radiologia kiinnostivat onnesta huokailevat tulevat äidit ja heidän sikiönsä enemmän kuin keski-ikäiset, isoperseiset akat, jotka pitävät ääntä, kun heille tuottaa kipua. Toinen, vähemmän nirso radiologi ei ollut työvuorossa.

Marssimme peräkanaa toimenpidehuoneeseen. Fysiatri ei saanut ultraäänilaitetta päälle. ”Isot pojat ja heidän isot koneensa - ostan ensi tilistä itselleni kannettavan ultran”, hän mutisi puoliääneen ja pyysi minua odottamaan mahallani toimenpidepöydällä sillä aikaa, kun hän noutaisi hoitajan apuun.

Hoitaja näytti käynnistysnamikan, ja fysiatri pääsi työhön. Hän sekoitti kortisoni- ja puudutecocktailin tottuneen tuntuisesti ja pyyhki pakarani, kuten asiaan kuului.

Tiesimme molemmat, että juuri siinä kohtaa pakarassa kulkee suuri määrä jänteitä, lihaksia ja pehmytkudoksia, ja jossakin siellä kaiken keskellä luikertelee iskiashermo. Vaarana oli, että piikki osuisi kaikista varotoimenpiteistä huolimatta hermoon. ”Sano sitten heti, jos tuntuu läpilyöntikipua, koska silloin on osuttu hermoon”, lääkäri sanoi.

Huh huh! Päätin luottaa häneen. Ei minulla ollut mitään menetettävää. Minulle oli tehty hampaan juurihoito ilman puudutusta. Tiesin ihan tarkkaan, miltä tuntuu, kun neula osuu paljaaseen hermoon, ja tiesin, että siitä selviää hengissä. Fysiatri ei tiennyt, että minä tiesin. Hän huolestui joka kerta, kun hieman älähdin piikin osuessa kipeästi kudokseen.

Ei hän osunut hermoon.

Tämä oli jo neljäs kerta, kun sain kortisonia. Piikityksen jälkeen olin aina erittäin kipeä pari-kolme päivää, mutta sen jälkeen kiteinen kortisoni oli ehtinyt liueta ja sen täysi hoitovaikutus alkoi kehittyä saavuttaakseen huippunsa noin viikon kuluessa. Minun piti saada piikkini juuri tuona päivänä, jotta pystyisin istumaan muutaman tunnin lentokoneessa myöhemmin samalla viikolla. Olisi myös suotavaa, että pystyisin perillä kävelemään edes hieman.

Miettiikö joku nyt, mitä otsikkoni tarkoittaa? Muistatte kai, kun olimme koululaisia 1970-luvun alussa ja algebrassa alettiin opettaa yhtälöitä. Pahat pojat huvittelivat näyttämällä piirtämäänsä kaavaa kilteille tytöille ja pyytämällä sanomaan ääneen, mitä siinä lukee. Kun kiltti tyttö punastui ja kieltäytyi, poika riemuitsi, että sehän on tietysti kaks kertaa pii kaa per see see. Tuskin kukaan koko porukasta ymmärsi, mistä puhui, vaikka luuli tajuavansa.

Kortisonipiikit tuskin olivat olleet kaavan kehittäjän mielessä.

--

Päivän kuvat: Liljan nuppuja ja kukkia parvekkeelta.

Kommentit (3)

Tuulikki
1/3 | 

Maija, toivotan sinulle voimia ja jaksamista näiden sairauksiesi kanssa! Omat sairauteni tuntuvat vähäisiltä kun luen blogiasi. Olen kiitollinen niistä nuoruusvuosista, jolloin ei vielä ollut mitään sairauksia ja sai elää tervettä lapsuutta ja nuoruutta. Läheltä olen joutunut seuraamaan vammaisena ja muutoin sairaana syntyneitä lapsia. Se on sydäntäsärkevää. Koko elämä sairaana. Mutta eihän se tietysti lohduta kun on kyseessä oma elämä ja omat sairaudet.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/3 | 

Äläs nyt Tuulikki, minähän olen täysin terve :) Tai ainakin työkykyinen. Mitä nyt vähän p-että pakottaa! Blogi ei ole koskaan koko totuus.

Tuulikki
3/3 | 

Hienoa, että tunnet olevasi työkykyinen. Omasta asenteestahan se on loppujen lopuksi kiinni.  Toisaalta työkykyisyys tuntuu nykyaikana olevan veteen piirretty viiva. Työelämässä on paljon ihmisiä, jotka ovat tosi, tosi sairaita mutta eivät pääse sairauseläkkeelle ja joutuvat sinnittelemään töissä puolikuntoisina ja olemaan jatkuvasti sairauslomilla.  Eihän se voi olla vaikuttamatta työyhteisöön vaikka ymmärtämistä löytyisikin työtovereiden taholta.

Blogisi on mielenkiintoinen. Vaikea näin ulkopuolisena tietää kuinka paljon siinä on totuutta.

Ystävällisin terveisin Tuulikki

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuulosti tosi helpottavalta, että minulla saattaisi olla diabetes tai kilpirauhasen vajaatoiminta. Jälkimmäinenhän on helposti elinikäisellä lääkityksellä hoidettava tila ja edellistäkin on mahdollista hoitaa. Hienointa oli kuitenkin, että saisin pian oireilleni syyn. Tähän mennessä nimittäin kukaan ei ollut osannut edes arvella, mistä ja millaisen mekanismin kautta olin saanut vaivani ja mikä niitä ylläpiti.

Diabetekseen tunnetusti liittyy paljon liitännäissairauksia. Monilla tyypin 2 diabeetikolla on korkean verensokerin lisäksi korkea verenpaine ja huonot kolesteroliarvot, mitkä kaikki yhdessä johtavat tavallista suurempaan sydänkohtausten ja aivoinfarktien riskiin. Pienet verisuonet ovat vaarassa vaurioitua, jos veressä seilaa jatkuvasti liikaa sokeria. Tämä voi johtaa muun muassa silmänpohjan vaurioihin ja näön heikkenemiseen. Myös munuaiset ja hermosto ovat vaarassa.

Yksi huonoimmin tunnetuista diabeteksen lisäsairausryhmistä ovat nivelten ongelmat. Diabeetikoilla on selvästi muita enemmän jäätyneitä olkapäitä, rannekanavaoireyhtymiä ja napsusormia. Sokeri tahmaa niveliä siten, että jänteille jää tavallista vähemmän liikkumatilaa eivätkä kanavat ole riittävän liukkaat. Ahtautuneet nivelet oireilevat jäykkyydellä ja kivulla. Ja minullahan totta vie oli nivelongelmia!

Olin harmissani ja vihainen eniten siitä, että olin uskonut sinisilmäisesti terveysvalistukseen ja elänyt tarpeettoman askeettisesti täysin turhaan.

Kävin antamassa monta putkilollista verta. Parin päivän kuluttua huomasin, että lääkäri oli yrittänyt soittaa puhelimeeni kolme kertaa kahden tunnin aikana. Nähtävästi hänellä oli tärkeää asiaa.

Hän kertoi, että kilpirauhaseni oli verikokeista päätellen täysin kunnossa. Useimmat metaboliseen oireyhtymään liittyvät veriarvoni olivat vuoden takaisiin verrattuina kuitenkin heikentyneet selvästi. Ikävimmältä näyttivät verensokeriarvoni, jotka olivat huomattavan korkeat. Vaikutti todellakin siltä, että minulla oli diabetes. Lääkäri pyysi kuitenkin, että tuloksen varmistamiseksi kävisin uudestaan laboratoriossa ja testit toistettaisiin.

No niin, tulihan se sieltä! Diabetesdiagnoosi ei tullut minulle yllätyksenä. Olin harmissani ja vihainen eniten siitä, että olin uskonut sinisilmäisesti terveysvalistukseen ja elänyt tarpeettoman askeettisesti täysin turhaan.

Isälläni oli juuri todettu diabetes, kun aloitin entistä aktiivisemman liikuntaharrastuksen, ja setäni oli kuollut diabeteksen lisäsairauteen hieman aikaisemmin. Verenpaineeni oli jo pitkään ollut hieman koholla, joten minulla oli hyvä syy olettaa, että olin perinyt isäni suvun diabetesalttiuden.

Uskoin terveysvalistukseen, jonka mukaan liikkumalla voi hidastaa diabeteksen syntyä ja etenemistä useilla vuosilla, jopa vuosikymmenillä. Siihen tähtäsin. Ja nyt diabetes oli juossut minut kiinni. Olin luullut saavani elää terveenä vielä ainakin kymmenen vuotta, eläkkeelle asti. Ei ollut reilua!

Uusintakokeen tulos oli kuitenkin normaali. Minulla ei ollut diabetestä. Ensimmäinen, virheellinen tulos johtui edellisenä päivänä annetusta kortisonipiikistä.

Vuoristoradan vaunu pysähtyi hurjan vauhdin jälkeen asemalle. Oli tyhjä olo.

--

Päivän kuvat: Lemmikit kukkivat parvekkeellani juuri tuohon aikaan kesäkuussa.

Kommentit (2)

Tuulikki
1/2 | 

Hei taas! Kakkostyypin diabetes- diagnoosia ei voida tehdä mikäli paastosokeri ei ylitä lukemaa 7.  On monia (kuten minä), joilla on kohonnut verensokeri, vähän yli 6 mutta ei siis vielä diabetesta.  Tässä vaiheessa lääkäri määrää verensokeria alentavia lääkkeitä (minulla Diformin retard)  ja omalla elämäntapamuutoksella voi myös vaikuttaa asiaan, ehkä päästä lääkityksestä täysin eroon ja ehkäistä varsinaisen diabeteksen puhkeamisen.

Minua hieman häiritsee kun yleisesti mediassa sekoitetaan kohonnut verensokeri ja diabetes kun kuitenkin ovat kaksi eri asiaa.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Hei vaan, Tuulikki! Jos paastosokeri on tarpeeksi korkealla (yli 7), saa suoraan diagnoosiksi diabeteksen. Minulla se oli 8, mutta onneksi väärä hälytys. Oireettomalla henkilöllä testi  tulee toistaa, kuten minullakin tehtiin.

Olin jo ennen kuntoutusviikkoa varannut ajan työterveyslääkäriin heti seuraavaksi maanantaiksi. Lääkäri oli kauhuissaan minut nähdessään. Liikunta, lepo ja virkistys rentouttavassa kylpyläympäristössä olivat tehneet minulle pelkkää pahaa.

Takapuoleni oli kipeämpi kuin koskaan ja molemmat reiteni olivat tulessa. Lisäksi valitin sormiani. Ennen lähtöä minulla oli ollut vain yksi napsusormi: kun heräsin aamulla, oikean käden nimetön sormi oli koukistunut kohti kämmentä ja jämähtänyt siihen. Sain sormen suoristumaan vasta myöhemmin aamulla. Sormen tyvinivel naksui kuuluvasti, kun panin käden nyrkkiin.

Nyt minulla olivat kipeänä sekä vasemman että oikean käden neljän sormen tyvinivelet sekä molempien nimettömien keskinivelet. Lisäksi olkapääni olivat kipeät, oikean jalkani peukalovarpaan tyvinivel oli kipeä ja molemmat pakarat olivat kipeinä. Olin kipeä kaikkiaan 15 eri paikasta.

Tätä lääkäri ei enää voinut seurata toimettomana. Nyt oli aika katsoa, olisiko vaivoillani jokin yhteinen nimittäjä, kuten diabetes tai kilpirauhasen vajaatoiminta. Minulta otettaisiin kaikki mahdolliset labrakokeet siitä huolimatta, että vain vuosi sitten tehdyssä 55-vuotistarkastuksessa kaikki arvoni olivat erinomaiset.

Jos en työkseni kirjoittaisi kymmensormijärjestelmällä, kipeimmät sormeni olisi lastoitettu.

Lisäksi työterveyslääkäri lähetti minut jälleen fysiatrille. Fysiatri otti minut vastaan välittömästi, tuikkasi molempiin reisiini jo tutuksi tulleen pitkän piikin ja järjesti minut radiologille, joka injektoi seuraavana päivänä kankkuihini samanlaisen kortisonin ja puudutteen seoksen ultraääniohjauksessa. Näin oli tehtävä, ettei piikki osuisi vahingossa hermoon. Iskiashermo kun kulkee meistä jokaisen takapuolessa omia, yksilöllisiä teitään, joiden sijaintia ei voi katsoa anatomian oppikirjasta.

Tämän piikityksen jälkeen olin niin kipeä, että lopetin portaiden käyttämisen siihen ja aloin kulkea työpaikalle viidenteen kerokseen hissillä. Ikävä kyllä hissi kulkee vain neljänteen kerrokseen asti. Lääkärikeskuksesta tullessani jouduin vetämään itseni kaiteen avulla käsivoimin viimeiset portaat ylös. Pakaroistani oli voima täysin poissa.

Jaa että mitä sormissani oli? Molemmat lääkärit katsoivat sorminiveliäni, totesivat, ettei turvotusta näy ja sanoivat, että nivelrikko mikä nivelrikko. Mitään ei ole tehtävissä. Jos en työkseni kirjoittaisi kymmensormijärjestelmällä, kipeimmät sormeni olisi lastoitettu, jotta ne olisivat saaneet levätä. Nyt se ei tullut kysymykseen. Onneksi kesäloma olisi pian edessä.

--

Päivän kuvat: Alkukesää ystävän puutarhassa.

Kommentit (2)

Käyttäjä2473_0
Liittynyt7.10.2015
1/2 | 

Huh!No on sulla vaivoja, ja kovin on persoonallisia, en ole moisista kuullutkaan. Vaikka mullakin outoja vaivoja, juuri kilpirauhasesta, mutta voitat kyllä mut reippaasti. Jos sitä nyt voitoksi voi sanoa..;):)

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Kiitos Leila myötätunnosta :) Kyllä on lääkäreilläkin mennyt kanssani jo monta kertaa sormi suuhun, varsinkin kun vaivoihini ei näytä olevan tehokasta hoitoa.

Sain viime keväänä päähäni, että voisin hakea oman alani Aslak-kurssille eli Kelan rahoittamaan kuntoutukseen, joka järjestettäisiin vuoden aikana neljässä viikon mittaisessa jaksossa. Ensimmäinen jakso olisi toukokuun alkupuolella. Ajattelin, että kuntoutus sopisi minulle, koska sen esittelytekstissä puhuttiin yksilöllisestä harjoitusohjelmasta, seurannasta ja palautteesta.

Halusin nimenomaan yksilöllistä tukea ja oletin, että kuntoutuksessa apunani olisi asiantuntijoita, joiden kanssa järjestyisi kiireettömiä, yksilöllisiä tapaamisia. Myös seuranta tuntui hyvältä, koska hoitoni oli mielestäni hieman sattumanvaraista enkä koskaan tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Fysioterapeutti, fysiatri ja työterveyslääkäri tukivat ajatusta, joten laitoin hakemuksen menemään ja sainkin myönteisen vastauksen.

Kuntoutuslaitoksesta tulleessa kirjeessä mainittiin erikseen yksilölliset keskustelut ja ohjaus. Ohjelmassa lueteltiin käynnit fysioterapeutilla ja kuntoutuslääkärillä sekä opastus yksilöllisen harjoitusohjelman suorittamiseen. Jess, minä ajattelin. Nyt minut tutkittaisiin uudelleen kunnolla ja saisin uuden, yksilöllisen harjoitusohjelman, jota muokattaisiin edistymiseni mukaan. Loistavaa! Ehkä joku jopa keksisi, miksen ole vielä parantunut.

Hankin elämäni ensimmäiset sisäliikuntakengät sekä valikoiman liikuntavaatteita, koska olin juoksemisen lopetettuani lihonut niin paljon, etten enää mahtunut mihinkään vanhoihin. Hankin junaliput ja sovin, että paikallinen taksi tulee minua vastaan asemalle. Istuminen oli jo niin kivuliasta, että junamatkasta tulisi vaikea, mutta mitäpä en olisi tehnyt saadakseni apua vaivaani.

Perillä selvisi nopeasti, että muut olivat paikalla enimmäkseen leipääntymisen takia, virkistymässä ja hakemassa vaihtelua. Kukaan muu ei tietääkseni ollut kipeä, vaikka osalla oli sairaus. Olin myös ryhmäni ainoa osanottaja yksityisestä yrityksestä - muiden palkan maksoi valtio tai kunta. Kukaan muu ei tehnyt töitä maksaville asiakkaille samoin kuin minä, joten työn haasteet olivat aika erityyppisiä. Se siitä omasta alasta ja vertaistuesta!

Sykkeeni nousi ja minun tuli hiki ensi kertaa yli vuoteen. Se oli ihanaa!

Pääsin kuntoutuslääkärille jo ensimmäisenä päivänä. Lääkäri palpoi ja haastatteli, muttei esittänyt arviota vaivastani. Hoidoksi hän ehdotti akupunktiota. Hän voisikin pistää ensimmäiset neulat heti. Annoin sen tapahtua, tiesinhän minä jo, ettei pitkäkään piikki välttämättä satu.

Nämä piikit kuitenkin sattuivat. Tuntui ikävältä, kun neula työntyi suoraan kipeään kohtaan.

Seuraavaksi oli ohjelmassa tutustuminen kuntosalin laitteisiin. Huomasin ilokseni, että pystyin kokeilemaan ainakin varovasti useimpia laitteita pakaravammoistani ja kipeästä olkapäästäni huolimatta. Kun tuli vuoroni tehdä 30 minuutin intervalliharjoitus, valitsin välineeksi kuntopyörän, koska se olisi todennäköisesti hellävaraisin nivelille.

Poljin ensin kolme minuuttia hiljaa, sen jälkeen kaksi minuuttia kovaa. Sama uudestaan! Sykkeeni nousi ja minun tuli hiki ensi kertaa yli vuoteen. Se oli ihanaa! Olin silti varovainen, ja kun pakarassani noin 15 minuutin kohdalla alkoi tuntua pienen pientä kipua, lopetin kesken.

Pakenin salilta, mutta olin täynnä endorfiineja ja tunsin itseni supernaiseksi, joten kävin kysymässä, missä voisin tehdä normaalin noin tunnin jooga- ja mindfulness-ohjelmani. Saisin jumppasalin avaimet tunnin kuluttua. Sillä välin päätin kiertää läheisen lammen kävellen.

Arvaattekin jo, miten yö kului. Olin niin kipeä, etten nukkunut silmäntäyttäkään. Pahin kipu tuntui niissä kohdissa, joihin akupunktioneulat oli työnnetty. Valvoin, luin dekkaria ja söin suklaata. Hörpin kuohuviiniä, jota olin salakuljettanut sisään pienessä kylmälaukussa.

Oli käynyt juuri niin kuin työterveyslääkäri pelkäsi: innostuin liikaa. Ja silti olin ollut mielestäni tosi varovainen. Yksi ongelmistani onkin koko ajan ollut se, että en ole tiennyt, mikä on liikaa. Kipuni yltyvät täysin arvaamattomasti. Se on selvää, että liikkuminen pahentaa niitä, mutta olen usein kipeä, vaikken ole tehnyt mitään liikunnallista.

Seuraavana päivänä oli vuorossa fysioterapeutin tarkastus. Kaveri vaikutti oikein pätevältä, ja hänellä oli varma arvio ongelmieni alkusyystä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kireämpiä takareisiä kuin minulla. Hän uskoi, että pääsisin pakaravaivoistani venyttelemällä takareisiä kahdesti päivässä. Suositeltava liike oli jalan nostaminen suorana tuolille ja kurottuminen varpaita kohti; liike, joka tekee minulle erittäin kipeää.

Ilmeisesti he eivät olleet koskaan ennen nähneet kuntoutujaa, joka on minun tavallani kipeä.

Ohjelmassa oli joka päivä ryhmän yhteisiä liikuntatunteja ilman vaihtoehtoja. Muut osallistujat tekivät liikuntatreffejä vielä illaksikin, eihän siellä muutakaan tekemistä ollut, ja liikuntamaastot olivat mahtavat. Minä makasin kaikki vapaa-ajat mahallani sängyllä, koska se oli ainoa kivuton asento. Onneksi olin ottanut riittävästi lukemista mukaan. Lääkärin määräämät kipulääkkeet eivät riittäneet alkuunkaan.

En pystynyt tekemään läheskään kaikkea vaadittua, eivätkä ohjaajat suinkaan aina ymmärtäneet sitä. ”Sinähän kävelit sisään”, kuittaili eräs, kun kerroin, etten voi enää juosta, koska olin jo porukan yllytyksestä kävellyt aamulla tunnin.

Ilmeisesti nämä ammattilaiset eivät olleet koskaan ennen nähneet kuntoutujaa, joka on minun tavallani kipeä. Lähtöä edeltävänä päivänä kuntoutuspsykologi sanoi minulle suoraan, että Aslak-kuntoutus oli minulle väärä paikka, ja lähettävä lääkäri ja Kela olivat tehneet virheen päästäessään minut sinne. Enkö minä tiennyt, että Aslak on ryhmäkuntoutusta? Aslakissa ei anneta kenellekään yksilöllistä kuntoutusta tai ohjausta.

Enhän minä tiennyt. Mutta niin siinä tosiaan kävi. Kun ohjelmassa luki ”yksilöllisten harjoitteiden opettaminen”, koko ryhmälle opetettiin täsmälleen sama jumppaohjelma!

Olin luullut, että lääkärin ja fysioterapeutin tarkastukset ja monipuoliset kuntotestit olisivat minua varten ja että niiden perusteella saisin oman harjoitusohjelman. Eihän se niin ollut! Tarkastukset olivat Kelaa varten, jotta kuntoutuksen teho pystyttäisiin todentamaan kurssin edetessä. Kurssilaisille mahdollisesti kertyvät tulokset olivat vain sivutuote, jonka perusteella sai vetää itse omat johtopäätökset. Koin, että minua oli johdettu harhaan. Olin ollut typerä optimisti.

Kuntotesteissä sain parhaat mahdolliset pisteet niissä kokeissa, jotka pystyin suorittamaan, eli staattisessa ja dynaamisessa tasapainossa, vatsan toistosuorituksessa ja vartalon ojentajien kestävyydessä. Niissä lajeissa, joissa olisi tarvittu olkapäitä, pakaroita tai reisiä, en tietenkään pärjännyt. Aerobisen kunnon tulosta en saanut ollenkaan, koska en uskaltanut mennä testiin. Olin jo niin kipeä.

Sinnittelin mukana viikon loppuun asti. Palatessani kotiin olin huomattavasti kipeämpi kuin lähtiessäni. Nyt minulla oli trokanterbursiitti molemmin puolin eikä vain vasemmalla, ja molemmissa kankuissa oli nyt nastojen sijasta isot rautanaulat. Elämä alkoi olla varsin tuskallista.

--

Viikon kuvat: Kuntoutusmaastoja.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016