Kirjoitukset avainsanalla vaivat

Joulukuu 2013. Ortopedi pyysi pyörittelemään käsiä. Vasen käteni ei enää noussut edestä ylös vyötäröä korkeammalle. Sivukautta sain sen ylös asti, mutta vain vaivoin. Taakse en pystynyt viemään kättä ollenkaan.

Lääkäri totesi sen, minkä jo tiesinkin: en ollut paranemaan päin. Hän lähetti minut magneettikuvaan, koska näytti siltä, että minulla olikin ahtaan olkapään sijasta tai lisäksi eri vaiva. Jo lähetteessä mainitaan alustavana diagnoosina M75.0: Capsulitis adhaesiva articulationis humeri l sin. eli olkanivelen kiinnikkeinen nivelpussin tulehdus, kutsumanimeltään jäätynyt olkapää.

Ortopedin aavistus osui oikeaan. Jossakin nivelkapselin etuosan suunnalla oli tulehtunutta kudosta, joka ahtautti olkapään niin, ettei käsi päässyt liikkumaan. Hän ennusti, että jäätyminen etenisi vielä jonkin verran, mutta samalla kivut lievenisivät tai jopa loppuisivat. Sulaminen alkaisi aikaisintaan puolen vuoden kuluttua, ja siitä vuoden päästä saattaisin olla oireeton. Luin netistä, että vaiva kestää tyypillisesti kolme vuotta. Minulla oli kuitenkin jo puoli vuotta tai vuosi takanapäin.

Ajattelin, että enhän minä hartioillani juokse, ja jatkoin lenkkeilyä.

Kaikki harjoitteet määrättiin tauolle. En ole aivan varma, kielsikö ortopedi minua juoksemasta vai ei. Hänen olisi pitänyt kieltää, mutta on mahdollista, että kuuloni oli valikoiva. Minä ajattelin, että enhän minä hartioillani juokse, ja jatkoin lenkkeilyä. Olin kuitenkin varovainen, koska pelkäsin kaatuvani jälleen. En juossut usein, olihan talvikin, mutta kalenteristani löytyy kyllä muutama maininta lenkistä.

Jäätyminen todellakin eteni niin, että vasemmasta kädestäni tuli vuodenvaihteeseen mennessä lähes käyttökelvoton. En pystynyt enää esimeriksi ottamaan sillä lautasta tai lasia kaapista, mutta toisaalta käytettävissäni oli edelleen oikea käsi. Opettelin siis tekemään yhdellä kädellä kaiken muun, paitsi kirjoittamisen. Se onnistui yhä kymmensormijärjestelmällä.

Pukeutuminen ja riisuutuminen olivat päivän haasteellisimmat tehtävät. Vasen käsi piti pujottaa hihaan ennen oikeaa, ja siltikin helposti sattui. Aloin ymmärtää, miksi hyviin tapoihin kuuluu, että mies auttaa naiselle takin päälle. Rintaliivien kiinnittäminen takaa ei käynyt päinsä eikä mekon riisuminen pään yli ollut mahdollista ristiotteella, kuten ennen. Lopulta tarvitsin apua sekä pukeutumisessa että riisuutumisessa.

Järkytyksekseni huomasin, että olkapäähäni sattui todellakin ihan koko ajan.

Olin niin fiksoitunut päivittäiseen liikuntaan, että minusta tuntui liikuntakiellosta huolimatta tarpeelliselta löytää liikuntaharrastus, jota voisin jatkaa. Mindfulness-joogan alkeiskurssi löi kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska minulla oli kipuja, ja mindfulness on kehitetty kivun hallinnan menetelmäksi. Lisäksi siinä oli edes pieni liikunnallinen elementti.

Mindfulnessin myötä opin kuuntelemaan kehoani entistä paremmin. Järkytyksekseni huomasin, että olkapäähäni sattui todellakin ihan koko ajan. Olin vain tottunut siirtämään huomioni pois kehoni tuntemuksista ja keskittymään johonkin muuhun. Jos minulla olisi ollut samat taidot jo aiemmin, olisin ehkä havainnut ajoissa, että hartiani olivat jumittumassa, eikä tilanne olisi päässyt kehittymään näin pahaksi.

Mutta minulla oli tapana polttaa itseäni molemmista päistä hillittömällä työnteolla ja raskaalla liikunnalla. Tein niin, kunnes minulta meni kirjaimellisesti jalat alta enkä pystynyt työnteon lisäksi enää juuri muuhun kuin makaamaan mahallani.

--

Päivän kuvat: Syksyinen kukkakimppu

Kommentit (5)

Tuulikki
1/5 | 

Minulla on diagnisoitu jäätynyt olkapää molempiin käsiin, ensin oikeaan ja noin viisi vuotta sen jälkeen vasempaan.  Olihan se yhtä h....ttiä. Esim. tukan peseminen yhdellä kädellä suihkussa tai mikä hyvänsä itsestäänselvä toiminto, joka ei sitten onnistukaan yksikätisenä.

Ainakin minulla alkuhoito oli olkavarran ja koko käden täydellinen liikkuttamisen kielto eli kumpiikin käsi oli kuukauden verran kantositeessä + kipulääkitys. Sen jälkeen kävin fysikaalisessa hoidossa, hierontaa + käsivarren voimisteluliikkeitä.  Ensimmäisen jäätyneen olkapään paraneminen normaaliksi kesti kaksi (!) vuotta ja toisen kesti vähän yli vuoden.

Jäätyneen olkapään hoitaminen vaatii pitkää pinnaa. Jaksamista toivottelen.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/5 | 

Totta Tuulikki, usein jäätyy ensin yksi ja sitten toinen olkapää. Minulla on onneksi tähän mennessä se toinen ollut vain vähän kipeä. Tuo hiusten psemisen ja laittamisen vaikeus oli jo päässyt unohtumaan, mutta toden totta, aloin jopa kasvattaa hiuksia, jotta väkertäminen siirtyisi alemmas! Päälaelle asti kun ei käsi käynyt mitenkään. Olkapäävaivat olivat minulla kuitenkin vain alkusoittoa, lisää vaivoja seurasi. Pääsen niihin kohta.

MarjattaP
3/5 | 

Aikamoinen tarina, ja oliko se niin, että ei viedä edes lopussa?  Normaalia elämistä ja toimintaa haittaavat paljon sinun vaivojasi pienemmätkin.  Oman kehon kuunteleminen on hyvä ja tärkeä taito, mutta usein sen oppii  vasta kun siitä kovalla kädellä muistutetaan.    Toivottavasti tilanteesi alkaa vähitellen kohenemaan.

Käyttäjä2473_0
Liittynyt7.10.2015
4/5 | 

Voi, onpa kurjaa, toivon sinulle pikaista ja täydellistä parantumista.
Minulle tuli olkapäävaivat talvilomalla Suomessa. Kaatuilin jatkuvasti, tyylillä "humpsista vaan",jäisillä teillä. Italialaiset nahkapohjaiset saapikkaat eivät oltu tehty jääteille. Sen jälkeen olen kärsinyt olkapääkivusta, käsi onneksi liikkuu, mutta sattuu liikuttaessa.

Maija
Liittynyt15.10.2015
5/5 | 

Olkapääkivut ovat tosiaan yllättävän yleisiä, suvussanikin niitä on ollut melkein kaikilla naisilla. Tällä hetkellä minulla ovat kuitenkin kipeänä eri paikat.

Aloittaessani tämän blogin luulin voivani kirjoittaa postauksen otsikolla "Lääketiede ei pysty kaikkeen", jossa kertoisin, että tapaukseni jäi selittämättömäksi ja kivut pysyviksi. Nyt on tilanteeseen tullut uutta toivoa, mutta pidän teitä jännityksessä vielä vähän aikaa :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Elokuussa 2013 polveni ja ranteeni olivat yhä kipeät kaatumisten jäljiltä, kun menin lääkäriin valittamaan olkapäätäni. Se oli vihoitellut jo edellisestä talvesta asti.

Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut niska-, hartia- eikä selkävaivoja. Ajattelin pitäneeni ne poissa ahkeran joogaamisen avulla, sillä joka-aamuiseen sarjaani kuului muun muassa käsien pyöritystä eri suuntiin ja selkärangan taivutuksia. Nyt hartioissa tuntui kuitenkin jatkuvaa kireyttä, joka ei lauennut edes lomamatkalla.

Kun paluupäivän aamuna nostin matkalaukun lentokentän hihnalle, tunsin vasemmassa olkapäässäni vihlaisun. Kipu tuntui koko matkan kotiin asti, mutta vaimeni sitten.

Kevään mittaan vihlaisuja tuli lisää. Havaitsin, etten pysty enää avaamaan työpaikan alaovea vasemmalla kädellä. Aina välillä unohdin tämän, riuhtaisin ja taas sattui.

Lihasten jännittäminen ei kuitenkaan kuulu nukkumisen ideaan, joten varasin ajan lääkäriin.

Olkapäätä alkoi vihloa myös nukkumaan mennessä. Olin tottunut nukkumaan vatsallani, mutta heti, kun annoin olkapäiden rentoutua ja ne painuivat eteen- ja alaspäin kohti patjaa, vihlonta alkoi. Niin kauan kuin pidin lapaluita jännitettyinä ja olkapäitä takana, olin kivuton. Lihasten jännittäminen ei kuitenkaan kuulu nukkumisen ideaan, joten varasin ajan lääkäriin.

Työterveyslääkäri lähetti minut ortopedille, jonka mielestä minulla oli niin sanottu ahdas olkapää, jossa jänne jää pinteeseen luiden väliin. Hänen mukaansa tyypillinen potilas oli 53-vuotias blondi, joka tekee toimistotyötä ja jolla ei ole koskaan aikaisemmin ollut niska- tai hartiavaivoja. Olin siis täsmällisesti tyypillinen - tai olisin ollut, jos olisin aito blondi.

Vaiva johtuu yleensä yksipuolisista työasennoista ja liian vähäisestä liikunnasta yhdistettynä perinnölliseen alttiuteen. Viittaus vähäiseen liikuntaan tuntui minusta oudolta, koska liikuin sentään tunnin päivässä. Yksipuoliset työasennot tietysti uskoin, olihan se totta, että istuin kaiket päivät kirjoittamassa. Olin tehnyt sitä noin 30 vuotta käytännöllisesti katsoen ilman taukoja.

Ortopedi antoi lähetteen fysioterapiaan. Fysioterapeutti moitti ryhtiäni ja antoi ohjeita harjoitteisiin, joissa vedetään lapaluita kohti selkärankaa ja takapuolta. Leuka pitäisi niin ikään muistaa vetää edestä kohti selkärankaa. Nämä pystyin tekemään, mutta moni muu harjoite oli mahdoton, koska polveni ja ranteeni olivat kaatumisten jäljiltä kipeät.

Fysioterapeutti selosti myös, että muodostin ryhtini liiaksi vatsa- ja rintalihaksilla, ja minun pitäisi käyttää enemmän selkälihaksiani. Toisaalta kävelin hieman takakenossa, joten minun pitäisi siirtää painoani eteenpäin. Kävellessä pitäisi koko ajan tuntea, kuinka selkälihakset työskentelevät. Muuten kävelyssäni ei hänen mielestään ollut mitään vikaa.

Työfysioterapeutti kävi tutkimassa työasentoni. Hän määräsi pöytää laskettavaksi sentillä ja kattovalot himmennettäviksi. Hän tarkisti myös työtuolini säädöt ja tähdensi, että koko kyynärvarteni pitäisi maata rentona pöydällä, kun kirjoitan. Näyttö ja näppäimistö siirrettiin tämän takia hieman taaemmas.

Sain myös ohjeita olkapään tukemiseen nukkuessa. Totuinkin vähitellen nukahtamaan kyljelläni tyyny kainalossa. Aloin myöskin hautoa olkapäätäni kylmäpakkauksella iltaisin. Se lievitti kipuja, muttei poistanut niitä.

En ollut parantunut yhtään, vaikka olin tehnyt harjoitteita elokuusta saakka. Hoito ei ollut tehonnut.

Vaikka otin uudet harjoitteet soveltuvin osin osaksi jokapäiväistä joogaharjoitteluani, kivut eivät väistyneet. Päinvastoin ne yltyivät.

Kun en ollut nukkunut kolmeen viikkoon yhtenäkään yönä yli 4 tuntia ja mielialani oli matalammalla kuin koskaan, raahauduin uudelleen lääkäriin. Kun työterveyslääkäri sanoi, että tämän tyyppisten vaivojen parantuminen kestää usein kaksikin vuotta, purskahdin itkuun. Lääkäri totesi keskivaikean masennuksen. Hän kirjoitti kaksi viikkoa sairauslomaa, melatoniinia unen saantiin ja mielialalääkettä nostamaan kipukynnystä ja mielialaa. Minua väsytti valtavasti enkä olisi millään jaksanut tehdä välttämättömiä töitäni loppuun. Tein silti.

Kun sairausloma päättyi, mutta olkapää oli edelleen yhtä äreä kuin ennenkin, sovittiin työterveysneuvottelussa kahden kuukauden osa-aikasairauslomasta. Pidin perjantait vapaata ja aloitin joka päivä vasta kymmeneltä siltä varalta, etten ollut saanut yöllä nukutuksi. Pomo nurisi hieman, mutta suostui.

Pian työterveysneuvottelun jälkeen fysioterapeutti totesi, etten ollut parantunut yhtään, vaikka olin tehnyt harjoitteita jo kolmen kuukauden ajan. Hoito ei ollut tehonnut.

Mielialalääke ja huolenpito olivat jo alkaneet tehota masennukseeni, joten arvio tuli yllätyksenä. Olin ollut optimistinen ja luullut, että saattaisin hyvinkin olla jo parantumassa.

Menin ja ostin 75 eurolla suklaata.

 

Lasken alamäkeni alkaneen siitä, kun 16. toukokuuta vuonna 2013 törmäsin täydessä juoksuvauhdissa päin lippusalkoa. Tai no, lippusalon jalustaa oikeastaan.

Lensin kaikki neljä raajaa ilmassa, kunnes tömähdin päistikkaa puiselle alustalle. Jälki olisi ollut paljon pahempaa, jos siinä olisi ollut soraa tai asvalttia, mutta onneksi siinä oli puuta.

Turun vierasvenesataman lippusalko on iso hökötys, johon mahtuu liehumaan useita lippuja yhtä aikaa. Hökötys on kiinnitetty puiseen, noin 5 x 5 metrin laajuiseen laattaan, joka puolestaan on sijoitettu keskelle kevyen liikenteen väylää. Laatta nousee noin 10 cm alustastaan. Sitä ei oikein voi sivuuttaa astumatta ajoradalle, joten ulkoilijat kävelevät laatan yli. Paitsi ne, jotka juoksevat, kompastuvat laatan reunaan ja lentävät rähmälleen.

Aika pysähtyi. Minä tässä lennän, heis vaan. Ja sitten olinkin jo maassa. Oikea kylki meni edellä, joten juoksutrikoot rikkoutuivat pahemmin oikean polven kohdalta. Molemmat polvet olivat veressä. Silmälasit olivat lennähtäneet parin metrin päähän, ja ne olivat pahoin vääntyneet. Kosketin kädellä poskeani, ja sormiini tuli verta. En tuntenut lainkaan kipua enkä tiennyt, mistä veri tuli.

Onneksi minulla oli puhelin taskussa, joten pystyin kutsumaan apua. Toi (tamperelainen persoonapronomini, jolla viitataan aviomieheen) kurvasi paikalle ja vei minut lääkäripäivystykseen, jossa vammat paikattiin. Tikkejä ei tarvittu, vaan posken ihokielekekin vain laastaroitiin kiinni. Silmäkulma sinertyi iltaan mennessä hieman, ja polvet turposivat.

Oikeastaan en osaa sanoa, mitä tapahtui. Minulla ei ole mielikuvaa siitä, että jalkani olisi tarttunut puulavan reunaan, mutta niinhän sen on täytynyt käydä. Mitä muuta se olisi voinut olla?

Vain toisessa silmässä oli meikkiä, toisessa oli mustelma.

Heinäkuun lopulla olin jälleen juoksukunnossa. Viidennellä lenkilläni kaaduin kuitenkin rähmälleni jalkakäytävälle. Nyt kärsivät polvien ohella ranteet ja kämmenet, joihin varasin kaatuessani. Lisäksi sain todella vakuuttavan näköisen mustan silmän. Se näytti huolellisesti tehdyltä juhlameikiltä häivytyksineen. Työkaverit katsoivat pitkään, kun menin seuraavana päivänä töihin täydessä tällingissä; tosin vain toisessa silmässä oli meikkiä, toisessa oli mustelma.

Mustan silmän parantuminen täysin ennalleen vei tasan kaksi viikkoa.

Nyt olin jo hivenen huolissani. Miksi ihmeessä kaaduin tasaisella alustalla? Nähtävästi minulta jotenkin petti jalka alta. Olin aikaisemminkin huomannut silloin tällöin heikkoutta vasemmassa jalassa. Välillä tuntui, kuin siinä ei olisi ollut lainkaan voimaa. Tuntemus meni kuitenkin aina ohi siinä samassa.

En keksinyt selitystä, joten annoin asian olla.

Muutaman viikon kuluttua lääkäri kysyi minulta, olinko loukannut olkapääni jotenkin. Kielsin. Sanoin, että loukkasin vain ranteeni ja polveni. Se oli vale. Myöhemmin huomasin päiväkirjamerkinnän, jonka mukaan vasemmassa olkapäässä oli ensimmäisen kompastumisen jäljiltä mustelma.

Tästä se alkoi.

--

Päivän kuvat: Elämäni ensimmäiset selfiet 17.5. 2013.

 

Kommentit (3)

Tuulikki
1/3 | 

Kirjoituksesi antaa ajattelemisen aihetta. Terveellisinä pidetyt urheiluharrastukset saattavat olla  hengenvaarallisia joko ulkoisista tekijöistä johtuen tai sitten ihan omasta itsestä johtuen.

Itse en tajunnut vähän yli nelikymppisenä näköni heikentyneen huomattavasti  vaikka kävinkin näöntarkastuksissa parin vuoden välein. Sitten kävi niin, että rappuja alaspäin mennessä yksi porrastasenne jäi väliin. Humpsahdin kontalleni betonilattialle, molemmat polvet verta vuotaen auki. Jälkeenpäin silmissä todettiin kaihi ja ikärappeuma. Kaihia ei ehkä voida leikata rappeuman takia.

Kuljen nykyisin kaikki portaat alaspäin pitäen kiinni kaiteista.  Tasamaalla kävely onnistuu koko ajan maahan katsoen. Juokseminen ei tule kysymykseenkään.

Kiitos mielenkiintoisista blogi-kirjoituksista.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/3 | 

Niinpä Tuulikki. Alan ymmärtää, miksi "vanhemmat ihmiset eivät enää uskalla mitään". Kun on tarpeeksi kokemusta kaatumisista, sitä jo tietää, että kaatuminen on mahdollista mitä pienimmästä syystä. Esimerkiksi rullaluistelu ja pyöräily kaupunkiolosuhteissa ovat melestäni sama asia kuin kutsuisi vahinkoa paikalle. Nuorten mielestä molemmat ovat kivoja ja reippaita liikuntaharrastuksia, joissa ei missään tapauksessa ole mitään pelättävää.

Käyttäjä2473_0
Liittynyt7.10.2015
3/3 | 

Onpa hirveetä jälkeä! Ei ihme, jos jäi vaivoja. Täällä toinen tamperelainen blondattu, joka kompastuu jokaiseen tiessä olevaan korotettuun kohtaan. Luulin sen vain johtuvan nopeasta, hösöttävästä kävelytyylistäni, mutta olisiko sittenkin ikä,en ollut tullut ajatelleeksi moista.

Kaikki terveysvalistus vannoo nykyisin liikunnan nimeen. Siitä on tullut melkeinpä uusi uskonto. Oli vaiva mikä tahansa, liikunta parantaa tai vähintään ehkäisee. Se tepsii niin masennukseen, diabetekseen, verenpaineeseen kuin ylipainoon ja nivelvaivoihinkin.

Niin minäkin luulin.

Minne on unohtunut se vanha totuus, että urheilija ei tervettä päivää näe? Vielä 1970- ja 1980-luvuilla tiedettiin, että liikkumalla voi myös rikkoa itsensä ja kehotettiin käymään lääkärissä ennen rasittavan liikuntaharrastuksen aloittamista. Sittemmin terve varovaisuus on täysin unohdettu, kun liikunnan evankeliumi on villinnyt kansan ja fitness-ilosanomaa julistetaan kielillä.

En harrastanut nuorena lainkaan liikuntaa. Sen sijaan liikuin vähintään tunnin joka päivä pelkästään kävellessäni matkat kouluun ja myöhemmin yliopistolle. Sama meno jatkui siirryttyäni työelämään, sillä elämäntapani on aina ollut autoton. Kuntotestien mukaan myös vatsa- ja selkälihakseni olivat hyvässä kunnossa, vaikka en todellakaan harjoittanut niitä mitenkään.

Jooga ei mielestäni ollut liikuntaa, vaan filosofia, jonka alkeita aloin opiskella alle 30-vuotiaana. Päivittäinen joogaharjoitus tuli silloin osaksi arkeani.

Näin jatkui, kunnes 50-vuotispäivä oli lähempänä kuin 40-vuotispäivä. Olin juuri ylittänyt lievän ylipainon rajan ja samaan aikaan huomannut, että aloin väsyä iltapäivisin ja tarvitsin nokoset melkein joka päivä, kun työpaikallani aloitettiin työhyvinvointiohjelma. Siinä asetettiin yksilölliset kuntotavoitteet, jotka ilmaistiin pisteinä: joka päivä piti kerätä muistaakseni 22 liikuntapistettä. Havaitsin nopeasti, että kävelemällä ja joogaamalla pisteitä kertyi kyllä ihan mukavasti, mutta toivottoman hitaasti. Halusin selviytyä urakastani hieman nopeammin, ja ostin ensimmäiset lenkkitossuni.

Juoksemisesta tuli nopeasti sekä terveyteni, mielenterveyteni että painonhallintani lukko.

Jäin välittömästi koukkuun. Nautin, kun sain juosta itseni väsyksiin - aluksi se tapahtui hyvin nopeasti. Endorfiinit alkoivat virrata, ja kun tuli syksy, en enää tarvinnutkaan mielialalääkkeitä selviytyäkseni pimeistä kuukausista. Juokseminen riitti. Halleluja! Olin pelastettu!

Juoksemisesta tuli osa identiteettiäni. Aloin ajatella, että minä olen se, joka juoksee aamuisin ennen töihin lähtöä. Olen se, joka jaksaa painaa töissä pitkää päivää nuorempien rinnalla, koska juoksee. Olen se, joka juoksee eläkkeelle asti. Juoksemisesta tuli nopeasti sekä terveyteni, mielenterveyteni että painonhallintani lukko.

En tavoitellut maratoneja. Minulle riitti kaksi 20-30 minuutin lenkkiä viikolla ja reilun tunnin tai noin 10 kilometrin lenkki sunnuntaiaamuisin. Hölkkäsin hitaasti ja usein aika tasaisella vauhdilla, koska en varsinaisesti tavoitellut parempaa kuntoa, vaan kalorien kulumista ja hyvää oloa. Lenkin jälkeen tunsin itseni energiseksi ja hyvinvoivaksi, jopa paremmaksi ihmiseksi. Kuvittelin vieläpä, että nuoremmat katsoivat minuun ihaillen.

Jouduin kuitenkin lopettamaan juoksemisen jo noin kuuden vuoden kuluttua, kun terveyteni ei enää kestänyt liikuntaa.

Kun olkapääni alkoi reistailla, minun oli mahdotonta hyväksyä ajatusta, etten olisi saanut enää juosta. Kävinkin melkein vuoden ajan lenkillä puolisalaa, kunnes sain lisää vaivoja ja muuan lääkäri sanoi riittävän painokkaasti, että romutan terveyteni loputkin rippeet, jos vielä juoksen.

Tein juuri niin kuin piti, ja tässäkö oli palkkioni?

Olin valtavan pettynyt. Minullehan oli luvattu, että jos vain harrastan liikuntaa, säilyn terveenä. Tein juuri niin kuin piti, ja tässäkö oli palkkioni?

Olin kuvitellut liikunnan toimivan kuin vakuutus. Mikään paha ei koskettaisi, jos vain liikkuisi riittävästi. Valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa, koska ihmisen terveys riippuu myös perimästä. On ihmisiä, jotka eivät pysy terveinä, vaikka heidän elämäntapansa olisivat täysin moitteettomat.

Tuntui todella epäreilulta.

Sitten aloin tuumia, että pakkoko juuri minun on olla lenkkeilevä teräsnainen, kun melkein kaikki muutkin ikäiseni ovat jo kauan sitten siirtyneet koiran kusetukseen tai satunnaiseen minigolf-erään? Sen takiahan teräsnaiset ovat teräsnaisia, kun he ovat niin harvinaisia. Ei minun tarvitse kuulua heihin.

Aikaa se vei, mutta lopulta pystyin tekemään muutoksen myös identiteettini tasolla. En ollut teräsnainen, vaan aivan tavallinen kipupotilas.

Seuraavassa postauksessa alan kertoa, mitä täsmälleen ottaen tapahtui. Kaikkihan rakastavat toisten sairaskertomuksia, eikö?

--

Päivän kuvat: Naapurin purkutalo.

 

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016