”Oletteko aivan varma, että ette ole koskaan juostessanne kaatunut”, professori O. kysyi. Vastasin, että olenhan minä kaatunut juostessani kahdestikin, mutta niin paljon aikaisemmin, etten ymmärtänyt sillä olevan yhteyttä tähän. ”No tulihan se sieltä”, hän hymähti.

Minä luulin saaneeni ensimmäisellä kaatumiskerralla haavan poskeeni ja toisella sen komean mustan silmän, jota täällä aikaisemmin esittelin. Professori O. oli sitä mieltä, että jokin hamstringlihasteni jänteistä oli saattanut samalla repeytyä tai muuten vaurioitua.

Mutta eipä mennä asioiden edelle.

”Mitä pitää tehdä, että pääsee professori O:n vastaanotolle?”, kysyin.

Minusta oli mahtava onnenpotku, että koko Euroopan ja ehkä koko maailman tunnetuin jännekirurgi, professori O, joka oli suorastaan keksinyt koko hamstringsyndrooman, piti vastaanottoa kotikaupungissani. Hänen nimensä oli lääkärikeskuksen spesialistien luettelossa, mutta hänelle ei voinut varata aikaa netitse.

Sydän pamppaillen soitin ajanvaraukseen. ”Mitä pitää tehdä, että pääsee professori O:n vastaanotolle?”, kysyin. Nuori mies hieman häkeltyi ja totesi, että tavallinen ajanvaraus riittää. O:lla olisi seuraava vapaa aika seuraavan viikon torstaina. Kävisikö se?

Totta maar kävi. Maltoin tuskin odottaa! Laskin päiviä kuin lapsi jouluaattoon, koska uskoin, että tällä miehellä oli hallussaan lahjoista parhain, diagnoosi ja sitä myötä kenties myös hoito vaivaani. Heitin huoletta Panacodia suuhun, koska arvelin, etten ehkä joutuisi tekemään sitä enää kauan. Mietin jo valmiiksi, milloin voisin helpoiten pitää muutaman viikon sairausloman, jos professori päättäisi leikata takareiteni ja vapauttaa iskiashermot puristuksestaan.

Professori oli lähes aikataulussa näin aamutuimaan.  ”Minkäslaista vaivaa meillä taas onkaan”, hän aloitti.

Yksityissairaalan aula oli kolkon näköinen ja vastaanoton nainen hiukan liian kaunis tehtäväänsä. Tai jos ajattelee, että hänen tehtävänsä on miellyttää David Beckhamia niin sitten juuri sopiva. Ihan ilman mitään kulmien kurtistuksia hän toivotti tervetulleeksi ja kertoi, että professori O. ottaa vastaan kulman takana, huoneessa 7.

Professori oli lähes aikataulussa näin aamutuimaan.  ”Minkäslaista vaivaa meillä taas onkaan”, hän aloitti.

Kerroin, etten pysty kävelemään, istumaan enkä nukkumaan kivutta. Vedin esiin työterveyslääkärin lähetteen ja fysiatrin kertomuksen sekä magneettikuvat. Hän laittoi kuvat latautumaan ja tutki minut sillä välin.

Edes farkkuja ei tarvinnut riisua. Riitti, kun taivutin käsiä kohti nilkkoja jalat haara-asennossa. Tein myös Purasen-Oravan testin siten, että jalka oli tuolilla. En tietenkään saanut sormia lähellekään polvia. Lisäksi hän pyysi minua näyttämään, missä kipeät kohdat olivat, ja tunnusteli ne. Hän kysyi, säteilevätkö kipukohdat suoraan alaspäin kohti nilkkoja. Kerroin, että eivät, vaan toinen kipeä alueeni ovat etureisien ulkoreunat.

Hamstringjänteeni ulottuivat istuinkyhmyjen luona hieman tavallista ylemmäs. Se oli poikkeavuus, anomalia.

Sitten hän katseli kuvia. Hän kertoi, että pakaran ja reiden liittymäkohdassa on meillä jokaisella noin viiden sentin läpimittaisella alueella niin monta jännettä ja pientä lihasta, että kokeneenkin lääkärin on usein vaikea tietää, mitä niistä ongelma koskee. Diagnoosin tekeminen olisi ollut helpompaa, jos kipuja olisi ollut vain toisella puolella, koska silloin olisi voinut kudoksia vertailemalla päätellä, mitä kipeällä puolella oli ehkä tapahtunut.

Todennäköisimmät vaihtoehdot olivat piriformis- ja hamstringsyndrooma. Piriformikset näyttivät kuitenkin olevan kunnossa, eikä hamstrinjänteissäkään ollut havaittavia repeytymiä. Hamstringjänteeni kuitenkin ulottuivat istuinkyhmyjen luona hieman tavallista ylemmäs. Se oli poikkeavuus, anomalia.

Professori O ehdotti, että menisin uudelleen magneettikuvaan, mutta juuri ennen sitä minun pitäisi harrastaa takareisiä ärsyttävää liikuntaa, kuten portaiden kapuamista ja venyttelyä, noin tunnin ajan. Näin vauriot ja niiden aiheuttama nesteenmuodostus saataisiin selvemmin esiin.

--

Päivän kuvat: Gravetye Manorin puutarhasta.