Kirjoitukset avainsanalla retket

Vietin juhannusta salaisessa puutarhassa. Ystävämme muuttivat reilu vuosi sitten taloon, joka oli odottanut heitä kauan Ruususen unessa, asumattomana, mutta koko irtaimisto lähes koskemattomana. Sen puutarha oli täysin villiintynyt. Merkit menneestä suuruudesta olivat kuitenkin selvät: sammaloituneiden omena- ja kriikunapuiden rivistöt, leveät pionipenkit, kivirakenteiden jäänteet siellä täällä sekä kellastunut puutarhasuunnitelma, jonka otsikko on piirretty tyylipuhtain jugend-kirjaimin.

 

 

Valitettavasti suunnitelman selitysosa on kateissa, joten emme tiedä, mitä kasvia mikäkin numero ja merkki tarkoittaa. Emme myöskään tiedä, miten täydellisenä suunnitelma on aikanaan toteutettu. Suunnitelman olemassaolo on kuitenkin helpottanut paljon puutarhan rakenteen hahmottamista. Kulkureitit ja todennäköiset istutusten paikat ovat selvillä.

 

 

Pihassa kasvaa useita erittäin kookkaita kuusia, mäntyjä ja koivuja. Pari kuusista kelpaisi milloin tahansa ison kaupungin kirkon eteen joulukuuseksi. Niiden poikkeuksellisen kaunismuotoiset oksat ulottuvat maahan asti. Muita puulajeja on kymmeniä. Isot havupuut ovat tarjonneet rakennusainetta useisiin valtavan kokoisiin muurahaispesiin. Hyttysten sijasta salaisessa puutarhassa saakin varoa muurahaisten puremia. Huomaa huolellisesti kunnostettu aita!

 

 

Kielo ja vuorenkilpi ovat levittäytyneet laajalle alueelle. Heinäkasvit, lupiini, nokkonen, vadelma  ja lehtipuiden taimet ovat valloittaneet ravinteikkaammat kasvupaikat. Viime kesän raivaukset ovat tuoneet tänä kesänä esiin esimerkiksi liljoja ja sormustinkukkia. Keväisin koko puutarha kukkii sinisenään scillaa. Myös rivi kauniita vanhan ajan tasetteja on säilynyt elinvoimaisena läpi vuosikymmenten.

 

 

Puutarhan keskipisteen on muodostanut porrastettu ja mahdollisesti kivillä rajattu alue, jossa on ollut huvimaja, vesiallas ja suihkulähde sekä istutuksia. Kivet ovat siirtyneet tai siirretty paikoiltaan, eikä vesiaiheen tarkka paikka käsittääkseni ole vielä varmuudella löytynyt.

 

 

Metsä on hiipinyt hiljalleen kohti pihaa ja rakennuksia. Vaivoin erottuvat portaat vievät entiselle kasvihuoneelle, jossa kasvaa tällä hetkellä vaahteraa. Kastelujärjestelmän säätöventtiili löytyi metsästä. Entisen tenniskentän oletetulla paikalla on sammaloitunut aukio.

 

 

Salainen puutarha on mitä viehättävin villiintyneenäkin, ja isäntäväki kuulostelee sen ääntä kaikessa rauhassa. Varovainen raivaaminen riittää toistaiseksi. Hylätyn pihapiirin herättäminen eloon on vuosikymmenten hanke, ja työtä riittää rakennustenkin kunnostamisessa.

Erikoista kyllä, autiotalo on säilynyt täysin ilkivallalta. Naapuri on pitänyt pihapiiriä silmällä, ja saattaa olla, että talon kummituksellakin on ollut osuutta asiaan.

--

Päivän kuvat: Vanhat perennat kukkivat salaisessa puutarhassa.

 

 

Kommentit (4)

MarjattaP
1/4 | 

Uskomattoman  upea vanha puutarha ja talo!  Miten onnellista onkaan, että se on nyt päätynyt sen arvon ymmärtävien ihmisten haltuun.  Kiva, että otit minutkin mukaan puutarhakierrokselle.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/4 | 

Sepä siinä onkin niin hienoa, Marjatta, että talo ja puutarha päätyivät täsmälleen oikeille omistajille, jotka osaavat arvostaa sen historiaa. 

JattaM
3/4 | 

Onpa todella hieno paikka. Uskomatonta että pionit, varjoliljat ja muut vanhat perennat ovat sinnitelleet hengissä ja kukkivat upeasti nyt kun on valoa ja ilmaa ympärillä. Isäntäväellä on vuosiksi hauskaa ja palkitsevaa tekemistä. Myös vanha puutarhasuunnitelma on upea ja aikamoinen ihme että se on säilynyt. Toivottavasti näemme joskus lisää kuvia puutarhan uudelleensyntymisestä.

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/4 | 

Katsotaan, miten käy. Tila olisi oikeastaan oman blogin ja/tai kirjan arvoinen, koska siellä on säilynyt paljon muutakin kuin puutarhasuunnitelma. Ehkäpä isäntäväki jossakin vaiheessa  innostuu?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tästä ei puutarha enää englantilaisemmaksi tule. Ai miten niin? No, kun Gravetye Manorin puutarhan on perustanut englantilaisen puutarhatyylin isä, William Robinson. Siellä hän toteutti ideansa luonnollisesta kukkapuutarhasta, jossa jokaiselle kasville etsitään paikka, jossa se viihtyy parhaiten ja jossa sen kauneus pääsee parhaiten oikeuksiinsa.

Hankkiessaan Gravetye Manorin omistukseensa vuonna 1884 William Robinson oli jo maineikas puutarhuri ja puutarhakirjoittaja. Hänen kirjansa The English Flower Garden ja The Wild Garden kuuluvat kaikkien aikojen myydyimpiin puutarhakirjoihin, ja niillä on ollut valtaisa vaikutus puutarhanhoidon kehittymiseen.

Ennen Robinsonin kirjoja puutarhat olivat paikkoja, joissa kaikki kasvava on kontrolloitu ja alistettu toteuttamaan millintarkkoja suunnitelmia. Nurmikot olivat kynittyjä ja puut leikattuja. Robinson matkusteli paljon ja näki kasvit luonnollisessa ympäristössään. Hänelle puutarhanhoito oli luonnonolojen toistamista puutarhassa.

Gravetyessä Robinson toteutti kaiken, minkä tiesi ja mitä sydämessään tunsi. Tulos on ihastuttava. En ole ikinä  nähnyt yhtä hurmaavaa puutarhaa.

Jopa oliivit olivat parhaita mitä olen koskaan saanut. Hetki oli täydellinen.

En tiennyt tästä mitään, kun taksimme pysähtyi  Gravetye Manorin etupihalle viime kesänä. Tiesin vain, että kyseessä on maineikas kartanohotelli, jonka puutarhan pitäisi olla erityisen hieno. Olimme varanneet pöydän illalliselle. Paikallinen taksikuski, jonka kanssa olimme aiemmin keskustelleet matkasuunnitelmastamme, kehotti menemään paikalle vähintään tunti ennen illallista, jotta ehtisimme nähdä puutarhan.

Neuvo oli erittäin hyvä. Olisi kannattanut mennä kaksi tuntia aikaisemmin! Huomaavainen henkilökunta toi meille juomia ja pikkupurtavaa puutarhaan heti havaittuaan meidät. Englantilaisten kuohuviinien aateliin kuuluva Bluebell Rosé helmeili lasissa. Kanapeet, kuten britit kutsuvat juomien seurana tarjottavia pikkupaloja, olivat juuri niin herkullisia kuin pian Michelin-tähden saavalta ravintolalta voi odottaakin. Jopa oliivit olivat parhaita mitä olen koskaan saanut. Hetki oli täydellinen.

Tai olisi ollut, ellei puutarha olisi ollut niin laaja ja juuri parhaassa alkukesän loistossaan. Teki mieli vain kävellä sen kapeilla poluilla, katsella, nuuhkia ja valokuvata! Meidät kutsuttiin sisään aivan liian pian. Aterian jälkeen palasimme puutarhaan, jossa meille tarjottiin kahvia ja leivonnaisia. Paikalla oli tietenkin useita muitakin seurueita, mutta koreografia oli ajoitettu huolellisesti siten, että olimme kukin eri vaiheissa, joten tuntui, kuin puutarha olisi ollut yksin meidän.

Hosking on upporikas bisnesmies, jolla on nyt aikaa ja varaa kalliiseen harrastukseen, tietyssä iässä kun on.

Jos joskus liikutte Sussexin suunnalla, suosittelen lämpimästi piipahdusta Gravetye Manorissa. Edullisemminkin voisi syödä, mutta upeampaa ja brittiläisempää ympäristöä on vaikea keksiä. Lähin lentokenttä on muuten Gatwick, vain kivenheiton päässä.

Toisen maailmansodan jälkeen Gravetye Manor koki pienen notkahduksen, kunnes Peter Herbert osti sen vuonna 1958 ja perusti sinne ylellisen kartanohotellin. Herbert teki Gravetyestä 50 vuodessa maailmankuulun paikkana, jossa moitteeton palvelu ja rauhallinen maalaisympäristö kohtaavat. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2004.

Uudet omistajat eivät saaneet bisnestä kukoistamaan, ja hotelli meni konkurssiin vuonna 2010. Tällainen paikka tarvitsee omistajan, joka ei ole hotellinpitäjä rahan takia, vaan ymmärtää kulttuuriarvoja. Elizabeth ja Jeremy Hosking ovatkin sijoittaneet ison tukun puntia hotellin ja puutarhan entisöintiin sekä ravintolan kehittämiseen. Hosking on upporikas bisnesmies, jolla on nyt aikaa ja varaa kalliiseen harrastukseen, tietyssä iässä kun on. Hosking on syntynyt vuonna 1958.

Uusi pääpuutarhuri Tom Coward pyrkii ennallistamaan puutarhan Robinsonin aikaiseen loistoon ja myös kehittämään sitä edelleen. Robinsonhan oli rohkea kokeilija, joten ei hänen puutarhansakaan saa antaa vaikutelmaa vain vanhan toistosta.

Yllä oleva video on kuvattu viime kesänä todennäköisesti aivan käyntimme aikaan. Täsmälleen samat kasvit ovat kukassa.

--

Päivän kuvat: Gravetye Manor kesäisessä loistossaan. Nämä ovat puhelinkuvia, kameralla otettuja tulee seuraavassa postauksessa.

Kommentit (3)

MarjattaP
1/3 | 

Kiitokset tästä postauksesta, kuvista ja videosta!  Aivan ihana paikka!  Voin uskoa, että tunti ei ihan riitä tuon kaiken katselemiseen.  Tuttuja kukkia siellä näkyy, mutta myös monia, ainakin minulle  tuntemattomia.   Oliko kukkapenkeissä kasvien nimikylttejä?   Haluaisin myöskin nähdä tuollaisen rakennuksen sisältä.  Jään odottelemaan lisäkuvia........

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/3 | 

Hei Marjatta, kannattaa katsoa tuo video, siellä on mukana myös sisäkuvia. Itse en ottanut sisällä kuvia ollenkaan, ja muutenkin valokuvaus jäi sivuseikaksi. Eihän minulla ollut tuolloin edes tätä blogia vielä suunnitteilla :) Nimikylttejä ei kukkapenkeissä ollut.

MarjattaP
3/3 | 

No katsoinhan minä sen tietysti ja siitä selvisi myös, miten tuo kartanon nimi Gravetye äännetään. Englantilaisilla kun on joskus tavallisesta poikkeavia tapoja varsinkin nimien suhteen. Upea paikka!

”Tarrjoilija, taulu puhtaaksi!” Pilakuvista tuttu lausahdus oli totista totta lukioluokallemme. Yhdeksää kieltä taitava, täydellisesti ranskaa ääntävä opettajamme haisi usein aamuisin voimakkaasti vanhalta viinalta ja valkosipulilta. Ja tämän legendaarisen lausahduksen muistimme me kaikki, jotka kokoonnuimme 38 vuoden tauon jälkeen luokkakokoukseen Tampereelle.

Meitä oli pirkanmaalaisen lukion abiluokassa 19 tyttöä ja kolme poikaa. Järjestäjät tavoittivat yhtä lukuun ottamatta meidät kaikki, ja 16 saapui paikalle. Hyvää työtä tietojen urkkijoilta!

Muistan, että luokanvalvojamme valmensi meitä yliopisto-opintoihin ja tähdensi, että elämässä on tarkoitus mennä eteenpäin eikä jäädä nyhjäämään sinne, minne on sattunut syntymään. Esittelykierroksella ilmeni, että osittain tottelimme, enimmäkseen emme.

Valtaosa meistä asuu edelleen Pirkanmaalla. Yksi tosin on muuttanut Australiaan ja toinen Itä-Suomeen (melkein sama asia kulttuurisesti). Ne, jotka ovat päätyneet Helsinkiin, eivät ole kokeneet oloaan siellä kotoisaksi, vaan ovat palanneet omalle heimoalueelle Tampereelle tai Turkuun tilaisuuden tullen. Kuulun heihin itsekin. Toisaalta vain yksi ei tietääkseni ole koskaan asunut muualla kuin syntymäkotikunnassaan. Ulkomailla asuneita taitaa olla Australiaan muuttaneen lisäksi yksi tai kaksi.

Perinteisen yliopistotutkinnon hankkineet voinee laskea yhden käden sormilla. Monet keräsivät vauhtia kansanopistosta tai talouskoulusta ja suuntasivat sitten toisen asteen koulutukseen joko hoitoalalle tai kaupalliselle alalle. Muutamalla on monipolvinen ura, jossa työ- ja koulutusjaksot vuorottelevat. He ovat päätyneet esimiehiksi ja/tai alansa kouluttajiksi tai muihin vaativiin asiantuntijatehtäviin. Ehkä 70 prosenttia luokkalaisistamme on laajasti ajatellen hoitoalalla, 20 prosenttia on tekemisissä rahan tai kirjanpidon kanssa ja 10 prosenttia tekee jotakin muuta. Valtaosa on valtion tai kunnan palkkalistoilla, yrittäjiä varmuudella vain yksi.

Mitä muuta olisi voinut odottaakaan? Pitkän matematiikan lukijat tähtäsivät lääkäreiksi, diplomi-insinööreiksi, juristeiksi ja diplomaateiksi, emme me. Meille oli lukioaikana oikeastaan yhteistä vain se, että emme mieltäneet itseämme matikkaneroiksi. Perhe oli monille elämän tärkein asia, uraa myöntää tavoitelleensa vain kaksi.

Kaikki kauhistuvat ajatusta, että yksi meistä kirjoittaa blogia et-lehteen. Eihän me vielä olla vanhoja!

Joillakin onnellisilla ensimmäiset valinnat olivat riittäneet loppuiäksi, kun taas toiset ovat vaihtaneet ammattia tai löytäneet pysyvän onnen vasta toisesta avioliitosta. Yksi meistä on jäänyt leskeksi ja yksi eronnut kahdesti. Biologisesti lapsettomia taitaa olla kaksi. Noin puolella meistä on jo lapsenlapsia, monilla useitakin.

Useimmat asuvat omakotitalossa, monilla on mökki tai suvun maatila hoidettavanaan. Puutarhanhoitoon hurahtaneita on ainakin kolme, yksi harrastaa laulua ja toinen valokuvausta. Eräs on sivutyönään puuseppä. Muitakin intohimon kohteita varmasti olisi löytynyt, jos olisi tullut puheeksi.

Kaiken kaikkiaan tulkitsen, että luokkamme on selviytynyt tähänastisesta elämästä sekä hengissä että hyvissä voimissa. Kukaan ei ole pudonnut kärryiltä. Moni on kokenut menetyksiä, mutta päässyt niistä yli katkeroitumatta. Tulevan eläkkeelle pääsyn mainitsi moni myönteisessä mielessä, mutta kaikki kauhistuvat ajatusta, että yksi meistä kirjoittaa blogia et-lehteen. Eihän me vielä olla vanhoja! Valistin heitä lehden nuorekkaasta lukijaprofiilista.

Yhteinen huolenaihe oli omien vanhempien heikkenevä kunto, mikäs muu. Useimmilla vanhemmat tai ainakin toinen heistä ovat vielä elossa, mutta tarvitsevat yhä enemmän huolenpitoa ja hoivaa. Hyvien hoitokotien yhteystiedot olivat kysyttyä tavaraa.

Moni meistä muisti, että keskikoulun toisella luokalla kiusasimme säälimättömästi erästä ujoa ja hiljaista opettajaa.

Yksi asia meitä kadutti. Moni meistä muisti, että keskikoulun toisella luokalla kiusasimme säälimättömästi erästä ujoa ja hiljaista opettajaa. Melkein koko luokka oli mukana vähintään myötäilevänä sivustakatsojana. Savustimme opettajaparan pois koulusta. Minuakin hävettää käytöksemme, mutta toisaalta ymmärrän sitä.

Eikös ollut niin, että juuri tuona vuonna nuori, kaunis, lämmin, tyylikäs ja kaikin tavoin ihana naisopettaja, johon olimme juuri ehtineet kiintyä, kuoli tapaturmaisesti? Muistan ikuisesti hänen värikkäät vaatteensa ja sormuksensa. Ihailin häntä yli kaiken. Olisiko hän ollut suorastaan luokanvalvojamme?

Tulkitsen, että luokkamme meni hänen kuolemastaan sekaisin ja tarvitsi syntipukin tunteidensa ilmaisemiseen. Ei meille järjestetty mitään erityistukea, kuten nykyään varmaan tehtäisiin. Seuraavana vuonna saimme jämäkän, mutta reilun luokanvalvojan, joka pani meidät nopeasti järjestykseen ja työrauha palasi.

Jaa että löysivätkö vanhat parit jälleen toisensa, kuten väitetään luokkakokouksissa aina lopulta tapahtuvan? Minä ja paras ystäväni olimme lukioaikaan tiivis kaksikko, ja tietenkin muitakin ystäväpiirejä oli. Nämä yhteydet luonnollisesti uusiutuivat luokkakokouksessa. Romansseja meillä ei kuitenkaan tainnut olla. Ihastuksia kyllä, mutta mitään pitkiä katseita vakavampaa tuskin tapahtui silloin tai nyt. Korjatkaa toki, jos olen väärässä.

Olivatko pojat komistuneet 40 vuodessa? Kyllä vaan. Mutta myös tytöt olivat kaunistuneet. Keski-ikäinen suomalainen nainen on tyylinsä löytänyt ja tasapainoinen ilmestys niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Kauan eläköön meidän luokka! P.s. Muistini ei ole kuten ennen, joten antanette anteeksi epätarkkuudet.

--

Päivän kuvat: Tampereen teollista historiaa yhä keskellä kaupunkia jatkava Takon (nykyisin Metsän) tehdas tupruttaa muhkeat höyryt pakkasella.

 

 

Joululomalla Espanjan Aurinkorannikolla uin ensi kertaa kolmeen vuoteen. Keväällä vähän yritin, mutta olkapäät kipeytyvät jo muutaman vedon jälkeen, eikä viime kesän sää varsinaisesti houkutellut uusintayrityksiin luonnonvesissä. Mutta nyt jäätyneenkin olkapään liikerata on lähes täydellinen, joten pystyn taas uimaan.

Tuntui ihan mahtavalta! Vesi kannatteli eikä sattunut mihinkään. Lihakset ovat sen verran surkastuneet liikkumattomuudessa, etten olisi jaksanut pitkään, muttei tuollaisessa altaassa ole matkaa tarkoituskaan uida.

Uinti on kuulunut harrastuksiini viimeksi hieman yli 30 vuotta sitten, kun vielä oli mahdollista poiketa uimahallissa mihin aikaan päivästä tahansa, eikä matka sinne ollut pitkä. Nykyisessä kotikaupungissani uimahalli on sen verran hankalan matkan takana, etten oikein usko, että alkaisin käydä siellä säännöllisesti. Maauimalaa pitänee kuitenkin harkita kesällä, kunhan se aukeaa. Ja sitten eläkeiässä vasta autuus koittaa, kun kotini naapurissa sijaitsevan vanhusten palvelukeskuksen ovet aukenevat minullekin. Siellä on tiemmä kelpo uima-allas.

Nyt en pystynyt kuin kävelemään murto-osan silloisesta tavallisesta aamulenkistä.

Kuntoilu ja valohoito ovat aina olleet näiden talvimatkojen päätarkoitukset, ja aiemmin se tarkoitti juoksua rantakatua pitkin muutaman kilometrin päähän huvivenesatamaan ja sieltä takaisin joka toinen päivä, ja muina päivinä useiden tuntien kävelyretkiä. Nyt en pystynyt kuin kävelemään murto-osan silloisesta tavallisesta aamulenkistä. En aiemmin pitänyt edes minään liikuntana iltakävelyjä, joiden tavallinen kohde oli läheinen aallonmurtaja. Nyt uskaltauduin yhden kerran sinne saakka, ja takapuoleen sattui joka askeleella.

Kun siellä auringon jo laskiessa (katso kuva) ohitsemme pyyhälsi ensin vanhempi pariskunta reipasta kävelytahtia, ja sen jälkeen toinen onnellisen näköinen pariskunta juosten, en pystynyt enää pidättelemään kyyneleitä. Noin mekin ennen, muttei enää koskaan.

Kuinka tätä onkin niin vaikea hyväksyä.

--

Päivän kuvat: Hotellin uima-altaat ja joulupäivän auringonlasku Aurinkorannikolla.

 

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Tilalle saa uutta vasta kun luopuu vanhasta. Älä jää tuleen makaamaan, sanovat suomalaiset ;)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016