Kirjoitukset avainsanalla mieli

Juuri kun aioin ruveta kirjoittamaan, huomasin, että Kirsi Piha oli vienyt sanat suustani. Hän kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan löytäneensä uuden elämänpolun, luovuttamisen.

Sinnikkyyden korostaminen on iso osa nykyistä kulttuuria. On hienoa jaksaa sinnitellä. Mennä läpi vaikka harmaan kiven. Sinnikkyys palkitaan aina lopussa. Kestävyys on hyve. Luovuttaminen on pahe. Luuserit luovuttavat”, Kirsi Piha kirjoittaa täällä.

Sinnikkyyden tavoittelu johtuu puolestaan suurelta osin vertailun, kilpailun ja voittamisen kulttuurista. Tarinoita muiden onnesta riittää sosiaalisen median täydeltä, joten vertailukohtia ei tarvitse kauan etsiä. Aina löytyy tavoitteita, joita kohti pyrkiä.  

Olen tietenkin tiennyt jo kauan, että vertailu on myrkkyä mielenrauhalle. Minusta on kuitenkin aina ollut mukavaa mitellä voimiani vaikeiden asioiden kanssa, ja usein olen huvitellut asettamalla myös pinnallisia tavoitteita. Liikunta ja painonhallinta tarjoavat rajattomasti suhteellisen helppoja maaleja - aina yhden saavutettuaan voi pyrkiä seuraavaan. Endorfiinien ohella juoksemisessa koukuttivat kai juuri nämä henkiset palkinnot.

Nyt olin kuitenkin jo siinä iässä ja siinä kunnossa, ettei fyysinen kilvoittelu enää tullut kysymykseen. Oli ihan pakko luovuttaa, kun keho ei kestänyt. Aluksi en todellakaan nähnyt siinä mitään kaunista. Pelkäsin kuollakseni. Meni kauan tajuta, ettei taivas tipahda niskaani eikä jalkojeni eteen aukea suoraan maapallon kiehuvaan magmasisukseen vievä railo, jos lopetan liikunnan.

Pelkäsin, että luovuttaminen tuhoaisi mielenterveyteni, terveyteni, ulkonäköni, urani ja parisuhteeni.

Kuljin sinnikkäästi lääkäriltä ja fysioterapeutilta toiselle, mutta en parantunut.  Syyskuussa päätin, että kun kerran mikään muukaan ei auta, kokeilen täydellistä luovuttamista.

En ole sen jälkeen harrastanut minkäänlaista liikuntaa. En ole kertaakaan pukenut liikuntavaatteita enkä sitonut lenkkitossuja jalkaani. Jopa joogamatto on jäänyt lähes koskemattomaksi. Kuntopyörällä on käyttöä vain vaatetelineenä. Luovuin myös painon tarkkailusta kokonaan ja syön, mitä haluan.

Ja katso, en olekaan romuna. Näytän pyöreämmältä, mutta alan tottua siihen. Uranäkymiä minulla ei tässä iässä enää olisi muutenkaan, ja mieheni mielestä näin on paljon parempi. Meillä on enemmän yhteistä vapaa-aikaa, kun en ole koko ajan lähdössä lenkille tai joogaamassa. Terve en ole, mutta liika sinnittelyhän minut juuri rikkoi.

On tärkeää osata luovuttaa, mielellään jo ennen kuin on sinnitellyt itsensä kipupotilaaksi.

Kirsi Piha kirjoittaa, että ihailemamme ihmiset, jotka ovat uskaltaneet tehdä omia valintoja, ovat usein toisesta näkökulmasta luovuttajia. Ja luovuttaminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Vanhaa tauhkaa ei kannata raahata mukanaan.

Luovuttaminen on kaunista.

--

Päivän kuvat: Hever Castlen lumpeet.

Kommentit (4)

MarjattaP
1/4 | 

Nyt  kirjoitit kyllä yhden totuuden ytimestä!  Juuri näin se on!  Luovuttaminen, ihan mistä tahansa, vaatii rohkeutta ja kykyä  katsoa asioita nykytilanteen yli.  Kaikkein vaikeinta se on pakkotilanteessa.   Mutta helppoa,  ei koskaan.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/4 | 

Kiitos MarjattaP, ihan noin pitkälle en itsekään osannut ajatella, mutta juuri noinhan se on. Palkinto luovuttamisesta tulee vasta myöhemmin, nykyhetkessä se kirpaisee sitä enemmän, mitä vahvemmin on sitoutunut asiaan.

Anneliina
3/4 | 

Liikunta ei saa olla pakon sanelemaa koskaan. Jos liikkuu pakosta, se ei tuota positiivista tulosta. Se muuttuu stressiksi ja sairastuttaa. Arkiliikunta on parasta.

Elämä on koko ajan vähitellen luovuttamista. Mutta sen ymmärrys ja hyväksyminen auttaa jatkamaan eteenpäin. Luovuttaminen ei ole lannistumista.

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/4 | 

Varmasti noinkin, Anneliina. Toisaalta mikä sitten on pakon sanelemaa liikuntaa?  Voiko ajatella niinkin, että sitä on arkiliikunta, töihinhän on päästävä ja koti siivottava ;) Juoksu ja jooga toivat minulle iloa, niin kauan kuin sitä kesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Katsoin epäuskoisena korttia, jonka olin juuri vetänyt pakasta. Siinä mies makasi mahallaan maassa 10 pitkää miekkaa selässään. Mitään liikkumavaraa ei kaverilla ollut, pienikin liike sattuisi varmasti. Tunsin kortin sanoman: se kehotti lopettamaan rimpuilun ja hyväksymään tilanteen sellaisenaan. Vasta täydellinen alistuminen toisi muutoksen ja päästäisi piinasta.

Mutta eihän kuvalla ollut mitään tekemistä minun kanssani! Mielsin itseni aivan toisella tavalla. Olin nyt kyllä pienellä tauolla lempiharrastuksestani, mutta sisimmässäni olin intohimoinen juoksija, melkein Baba Lybeckin veroinen. Minulle ei ollut temppu eikä mikään nousta seitsemältä aamulla lenkille vesisateeseen. Minähän nautin siitä. Etenkin nautin siitä, mitä se teki minäkuvalleni.

Ei, minä en toki ole mikään talvimasennuksesta kärsivä sohvaperuna. Minä olen vahva ja hyväkuntoinen juoksija. Minä en käytä hissiä, vaan kapuan ilokseni portaat viidenteen kerrokseen. Minä kyllä näytän teille! Minä jaksan, minä osaan ja minä kykenen. Olen vähintään yhtä hyvä ja mielellään kaikessa parempi kuin muut. Iästä riippumatta.

Kysyin jokaiselta lääkäriltä ja fysioterapeutilta saman kysymyksen. Olin huolissani vain yhdestä asiasta. Se kuului: ”Juoksenko minä vielä?”

Totta kai. Ilman muuta. Kyllä minä uskoisin, että sinut saadaan kuntoon. Minä lupaan! Näin he vastasivat.

Tietenkin he vastasivat niin. Ei kai potilaan toivoa voi noin vain murskata. Voi olla, että joku heistä uskoikin, mitä sanoi. Kyllähän minun oikeasti olisi pitänyt parantua jo ajat sitten.

Minä uskoin heitä ja ostin uudet lenkkitossut. Aloin ajaa niitä sisään kävelemällä, jotta ne olisivat valmiina sitten, kun pystyisin taas juoksemaan. Tilasin ne itse asiassa Englannista saakka, kun Suomesta ei saanut juuri sopivia. Samanlaisia ei heti tulisi vastaan jokirannassa. Ne tuottivat minulle iloa jo nyt.

 

Ehkä minunkin pitäisi hyväksyä karu totuus: en ole juoksija. Olen joku muu.

Keskustelut psykologin kanssa saivat minut kuitenkin näkemään itseni hieman toisin. Aloin ymmärtää, että minäkuvani oli valheellinen. En ollut pystynyt ottamaan juoksuaskelta yli vuoteen, eikä ollut mitään takeita, että koskaan enää juoksisin. Ja miksi pitäisikään? Miksi juuri minun pitäisi olla teräsnainen? Haluanko oikeasti piiskata itseäni, kunnes makaan mahallani maassa?

Itse asiassa minähän makasin jo maassa. Enhän pystynyt vapaa-aikanani juuri muuhun kuin lojumaan mahallani rahin päällä. Selässäni ei ollut tikareita, mutta ei paljon puuttunutkaan. En pystynyt liikkumaan yhtään paremmin kuin mies siinä kortin kuvassa.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, sanoi joku viisas. Ehkä minunkin pitäisi lakata kyselemästä, milloin saan juosta, ja hyväksyä karu totuus. En ole juoksija. Olen joku muu. Saadakseni uuden identiteetin minun pitää hellittää vanhasta ja päästää se menemään.

Tein psykologin kanssa NLP-tempun tai pari. Luovuin juoksijan identiteetistä. Samalla tajusin, että olin saanut minuuteeni uuden, vielä hennon puolen. En ollut edes huomannut sen tuloa.

Olin kipupotilas. Olinhan kärsinyt kivuista jo vuosia, eikä tämänhetkisten kipujeni syytä edes tiedetty. En ollut diabeetikko, selkäsairas enkä reumaatikko, vaan kipupotilas.

Kipupotilas tietää kivusta enemmän kuin muut. Hänessä on aivan omanlaistaan voimaa, jota kivun hallinta tuottaa. Hän tietää, ettei hänellä ole enää pelättävää kivussa. Hän on kokenut sen jo. Hän ei kysele lääkäreiltä, saako hän juosta. Hän ottaa vastuun terveydestään omiin käsiinsä.

Viimeinkin tiesin, mitä vastata, kun joku kysyy, mikä minua vaivaa.

Nimeni on Maija. Olen kipupotilas.

--

Päivän kuvat: Lumikuvia Ruissalosta.

 

”Kiinnostaisiko sinua mennä juttelemaan meidän psykologin kanssa?”, heitti työterveyslääkäri puolihuolimattomasti. Tartuin heti koukkuun. Olen monta kertaa maksanut maltaita siitä, että ammattilainen kuuntelee minua kolmen vartin ajan, joten totta kai lähdin, kun ilmaiseksi pääsin.

Psykologilla tai psykoterapeutilla käynti on lääkärillä käyntiin verrattuna ylellistä, koska he kuuntelevat kunnolla. Pari ensimmäistä kertaa käytinkin haukkumalla lääkäreitä; esiin tuli aggressiota ja pettymyksen tunteita siitä, että hoito ei ollut tuottanut toivottua tulosta, eikä diagnoosistakaan ollut täyttä varmuutta. Marisin myös, etteivät lääkärit ymmärtäneet, mitä yritin sanoa.

Vihamielisyyden takaa pujahti kuitenkin heti esiin myös suru. Surin anoppini kuolemaa ja isäni vakavaa sairautta. Kävin myös läpi erään mieleeni nousseen traumaattisen tapahtuman ja loin sille psykologin ohjauksessa uuden, paremman lopun. Ja koko ajan sivuttiin myös kipujeni mahdollisia psyykkisiä taustoja.

Pakaraoireeni olivat selvästi pahentuneet anoppini saattohoidon aikana. Hänen kuoltuaan ajattelin, että suruni ilmeni kipuna. Minusta se oli täysin luonnollista, ovathan keho ja mieli kokonaisuus. Olen aina uskonut intuitiivisesti siihen sittemmin aivotutkimuksen todistamaan faktaan, että henkinen kipu tuntuu aivoissa samalla alueella ja samalla tavoin kuin fyysinen kipu. Ei niitä voi erottaa. Ajattelin, että ehkä ne voivat myös korvata toisensa; Ilmaisin tuskani takapuolellani sen sijasta, että itkisin.

Luulin, että kun suru ajan myötä hälvenisi, pääsisin eroon myös kivuista. Yllätyin, kun kivut eivät hellittäneetkään, vaan yltyivät vain. Miksi kehoni ja mieleni ylläpitivät yhä kipua? Mihin minä sitä tarvitsin?

 

Menin työpaikan sohvalle selälleni makaamaan, vedin viltin päälleni ja suljin silmäni.

Kyllähän minä sen tavallaan tiesinkin. Ilman kipua en olisi suostunut hiljentämään tahtiani, vaikka minulla oli takana rankkoja vuosia, eikä kehoni enää kestänyt samaa kuin ennen; ikääntymisen myötä palautumiseni rasituksesta oli hidastunut. Vaadin itseltäni kuitenkin samaa suorituskykyä kuin nuorena, oikeastaan enemmänkin.

Kun jäätynyt olkapää ei vielä riittänyt, kehoni kehitti uuden oireen pysäyttääkseen minut. Kyllä siinä väkisin pysähtyy, kun ei pysty kivutta tekemään muuta kuin makaamaan mahallaan rahilla.

Kehoni pakotti minut myös pitämään taukoja työpäivän aikana. Aiemmin tauko oli tarkoittanut minulle sitä, että tein hetken jotakin muuta työtä. Nyt piti kehittää jotakin muuta, kun en kerta kaikkiaan pystynyt istumaan yhtäjaksoisesti paria tuntia kauemmin. Tuntikin tuntui jo takapuolessa.

Ja tiesinhän minä vallan hyvin, mitä sen pitäisi olla, olinhan käynyt mindfulness-kurssini. Tieto ei kuitenkaan läheskään aina riitä pinttyneiden toimintatapojen muuttamiseen. Siihen tarvitaan työkaluja, joita tarjoaa esimerkiksi NLP. Olin opiskellut sitä eräässä aiemmassa elämänvaiheessani, ja psykologikin oli ilokseni perehtynyt sen menetelmiin.

Työstimme asiaa mielikuvissa, ja eräänä iltapäivänä sitten vain aloitin. Menin työpaikan sohvalle selälleni makaamaan, vedin viltin päälleni ja suljin silmäni. Tein täydellisen kehon skannauksen, johon lisäsin kivunhallintajakson. Se vei noin 15 minuuttia ja onnistui hyvin. Kipu katosi täysin, tietenkin vain joksikin aikaa, mutta kuitenkin. Eikä hävettänyt yhtään.

Tein saman seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.

Mutta vaikka otin tauot osaksi työpäivääni ja varasin kaiken juoksemiselta, joogalta ja muulta liikunnalta jääneen ajan lepäämiselle, en vieläkään parantunut. Mitä minun vielä piti oppia?

--

Päivän kuvat: Aurinkorannikon ihmeitä vielä kerran.

Kommentit (2)

MarjattaP
1/2 | 

Tarinasi muuttuu aina vain mielenkiintoisemmaksi!  Ja tosiasiahan on, että olemme psyyken ja fysiikan muodostamia kokonaisuuksia, joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen.  Niin se vain on. 

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Niin se vain on. Mutta eihän se asioita yhtään helpommiksi tee, vaan vaikeammiksi. Mielen haavojen hoito perustuu vielä enemmän arvailuun ja uskomuksiin kuin kehon vammojen hoito. Eikä kai kukaan selviydy elämästä ilman kolhuja.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016