Satuin kerran vahingossa lapsettomuushoitoihin erikoistuneen gynekologin vastaanotolle. Hän on ainoa ihminen, joka on koskaan kysynyt, miksi olen lapseton. Ehkä minulla on poikkeuksellisen hienotunteinen sukulais- ja tuttavapiiri. Tai sitten kukaan ei ole uskaltanut kysyä, koska lapsettomuudesta on tullut yksi yhteiskuntamme voimakkaimmista tabuista.

Lapsettomuudestahan ei mieluiten pitäisi puhua ollenkaan. Se on elefantti olohuoneessa, asia, jonka kaikki näkevät, mutta josta kukaan sano halaistua sanaa. Lapsettomat naiset voivat pahoittaa mielensä, jos joku moukka kysyy, miksei heillä vielä ole lapsia tai joko niitä pian tulee. Aran asian ympärillä pitää hipsutella varpaisillaan.

Kun lapsettomuudesta sitten puhutaan, se tulkitaan tragediaksi. Lapsettomien lauantaikin on perustettu nimenomaan pitämään lapsettomuudesta ääntä, mutta ainoastaan tahattomasta ja traumaattisesta lapsettomuudesta. Koko päivä surraan luvan kanssa tyhjää syliä ikään kuin se olisi koko totuus. Eipä silti, on se osatotuus ja on siihenkin oikeus.

Toki myös vaikeuksien kautta voittoon -tarinat ovat suosittuja. Niissä pari käy läpi pitkät ja tuskalliset lapsettomuushoidot, joiden päätteeksi hekin saavat oman vauvan. Jos se ei onnistu, on vielä adoption mahdollisuus. Urhea pari taistelee tiensä oman lapsensa luo läpi adoptioneuvonnan ja kansainvälisen byrokratian. Kun he näkevät lapsensa ensi kertaa orpokodin eteisessä, he ymmärtävät, että juuri tämä pienokainen on koko ajan ollut heille tarkoitettu.

Tässä kapeassa viitekehyksessä vapaaehtoisesti lapseton on itsekäs hylkiö, joka varmasti katuu ratkaisuaan myöhemmin. Velasta tulee yksinäinen ja onneton vanhus, jota kukaan ei tule katsomaan vanhainkotiin. Ja se on hänelle ihan oikein.

Lapsen saattaminen maailmaan oli mielestäni sen luokan ratkaisu, ettei sitä pidä tehdä itsekkäästi vain omaa etuaan ajatellen.

Gynekologi jatkoi kysymystään: Onko se ollut harkittua vai onko siinä vain käynyt niin? Vai vähän molempia?

Juuri niin minun kohdallani kävi. Vähän molempia.

Julistin jo alle 10-vuotiaana, etten mene koskaan naimisiin enkä hanki lapsia. En osannut hoivata nukkeja, vaan leikkasin niiltä hiukset ja manguin lisää vaatteita, joita voisin vaihtaa. Sain tarpeeksi harjoitusta vauvanhoidosta hyssyttelemällä pikkusisaruksia iltaisin vanhempieni hoitaessa maalaistalon töitä. Ajattelin, että sitten, kun saan itse päättää, en halua enää olla sidottuna neljän seinän sisään.

Ajautuminen vanhemmuuteen ei tullut minun kohdallani kysymykseen, koska päätin jo varhain tehdä elämäni tärkeimmät ratkaisut tietoisesti. Ei mitään vahinkoraskauksia minulle, kiitos. Lapsen saattaminen maailmaan oli mielestäni sen luokan ratkaisu, ettei sitä pidä tehdä itsekkäästi vain omaa etuaan ajatellen. Olisinko muka ihan varma, että pystyisin tarjoamaan lapselle hyvät kasvuolosuhteet ja tasapainoisen kodin?

Valitettavasti en ollut. Menin kyllä naimisiin kaksikin kertaa, mutta miestä valitessani en etsinyt lapselle isää, vaan itselleni mieluista kumppania. Ensimmäinen avioliittoni kariutui siihen, että puolisoni toteutti pitkäaikaisen unelmansa elämästä ulkomailla. Itse en ollut siinä elämänvaiheessa valmis irrottamaan juuriani Suomesta. Lapseton ero oli niin helppo kuin ero voi olla, mutta lapsellemme ero toisesta vanhemmasta olisi ollut juuri sellainen kokemus, jota halusin välttää.

Toisen kerran menin naimisiin perustaakseni uusperheen, jossa oli jo lapsi valmiina. Haastavassa kuviossa ei ollut riittävästi tilaa uudelle lapselle. Ja niin siinä sitten kävi, että kun vaihdevuodet alkoivat, en ollut kertaakaan edes yrittänyt tulla raskaaksi. Raskaustestiä olin käyttänyt kerran.

Jos ajatellaan elämän kokonaisuutta, lapsiperheaika on tärkeä jakso, mutta sittenkin melko lyhyt.

Biologinen lapsettomuus ei ole ollut minulle ongelma. Uskon, että lapsilleni oli parempi jäädä syntymättä niihin olosuhteisiin, jotka olisin voinut tarjota. Olen ratkaisujeni kanssa sovussa enkä koe luopuneeni mistään. Ei ole mitään, mitä pitäisi surra.

En tiedä, millaista on kaivata lasta. Jos tarve lisääntyä on kaiverrettu geeneihin, minulla jokin ympäristötekijä on ehkä tukahduttanut noiden geenien toiminnan. En ole koskaan tuntenut vauvakuumetta. En ole ylipäätään tuntenut vetoa vauvoihin tai pikkulapsiin. Leikki-ikäisten ja sitä isompien kanssa olen kuitenkin yleensä peuhannut mielelläni.

En ole täysin kyvytön myötätuntoon tai hoivaamiseen. Puolisoni lapsi ryösti sydämeni ensi silmäyksellä. Olen saanut hänen kauttaan osani perhe-elämästä, ja hän on minulle rakas ja tärkeä. Tässä mielessä tietysti voi ajatella, etten tiedä, mistä puhun, kun puhun lapsettomuudesta. Minullahan on sosiaalinen lapsi.

Silti väitän, ettei lapsettomuuden tarvitse olla järisyttävän traumaattista. Jos ajatellaan elämän kokonaisuutta, lapsiperheaika on tärkeä jakso, mutta sittenkin melko lyhyt. Ei biologinen vanhemmuus välttämättä riitä elämäntehtäväksi. Ajattelen, että tietyssä iässä ihmisen olisi jo hyväkin pyrkiä ymmärtämään tehtävänsä hieman laajemmin. Kaikki eivät ylipäätään halua hoivata, ja  huolenpidolle on löydettävissä muitakin kohteita kuin omat lapset ja lapsenlapset.

Lapsettomia on ollut aina. Ymmärrettiinkö heidän arvonsa yhteisölleen jonakin muuna historian aikana paremmin kuin nyt? Tuskinpa sentään. Ennen nykyisiä lapsettomuushoitoja oli ehkä kuitenkin nykyistä helpompi hyväksyä oma tahaton lapsettomuutensa. Mahdollisesti oli sallitumpaa tyytyä tilanteeseen ja keskittyä muuhun.

Itselleni lapseton täti oli tärkeä esikuva. Hän toi tuulahduksen maailmasta, jossa naisella on omat rahat, kirjoja, tyylikkäitä vaatteita, auto ja oma elämä. Päätin lähteä kohti sitä maailmaa.

Mitä vanhainkotiin tulee, en usko, että tätini jää siellä täysin yksin. Jos se on minun vallassani, niin ei käy. Omasta vanhuudestani en uskalla sanoa samaa. Kerron sitten heti, kun alkaa hirvittää.

--

Päivän kuvat: Ketokukkia Sastamalasta.