Kirjoitukset avainsanalla lääkkeettömät hoidot

Olen allerginen kissoille. Juuri nytkin kurkkuani kuristaa hieman ja silmäni ovat turvoksissa, vaikka olen ottanut allergialääkkeen. Kannan kuitenkin oireeni ylpeänä, sillä kissaterapia on minusta just parasta. Varsinkin, kun terapeuttina on Lilith ”Lilli” Serafina Silmarillion Hiisku, kissa, jolla on 60 Facebook-kaveria.

”Mutta… En tiennytkään, että olette NIIN hyviä ystäviä”, kommentoi muuan tuttava tästä kuullessaan. Juu ihan totta, en kuulu Lillin vakituisten ihmispalvelijoiden laajan ystäväpiirin ydinjoukkoon, vaan haahuilen jossakin sen laitamilla. Asumme kuitenkin lähekkäin, melkein naapureina. Minä tykkään kissoista, mutten voi allergian takia ottaa omaa kissaa. Olen myöskin paljon kotona, koska liikkuminen aiheuttaa kipuja. Heillä taas on ajoittain tarve saada lemmikilleen viikonloppuhoitaja. Yhtälö on minun mielestäni oikein toimiva. Utilitaristisissa ihmis- ja kissasuhteissa ei minun mielestäni ole mitään väärää silloin, kun ne palvelevat molempien osapuolten vilpittömiä tarkoitusperiä ja yhteistä hyvää.

Kissan läsnäolossa on jotakin palkitsevaa. Kaunista eläintä on hauska seurata, ja pehmeää turkkia silittää mielellään. On terapeuttista, kun kotiin tullessa joku juoksee kohti. Öisin valvoessa yöeläimestä on seuraa.

Lilli on aivan huippuyksilö. Valtavan ihmisrakas, vaikkakin arka. Se kaipaa paljon silitystä ja kiepsahtaa helposti selälleen piehtaroimaan vatsapuolen rapsutusta varten. Sen kehräysääni on voimakas. Pur pur! Se ei kuitenkaan tule mielellään syliin eikä viihdy kenenkään sängyssä. Allergiaa ajatellen hyvä niin.

Lillin turkki on tuuhea ja hyväkuntoinen, viikset pitkät ja valkoiset ja posket paksut. Se on perinteisen maalaiskissan näköinen. Sen tavat ovat kuitenkin varsin kaupunkilaiset. Se ei tietääkseni suostu syömään juuri muuta kuin kissanraksuja, ja se juo vain vettä. Se ei ole kiinnostunut herkkuina myytävistä kosteista kissanruuista, ei maistele ihmisten ruokapöydältä yhtään mitään ja nyrpistää välillä nenäänsä jopa katkaravuille. Se ei hotki ja syö vain harvoin ruokakuppinsa tyhjäksi. Kumma kissa.

Lilli rakastaa ulkoilua. Kun illalla satoi kovaa ja tuuli läheni myskylukemia, se yritti avata ulko-oven käpälällään ja vetosi minuun miukunalla ja mourunalla. Kun sitten päivällä vein sen valjaissa ulos, se pelästyi oravaa ja kiiruhti juosten takaisin sisään. Orava taisi kyllä päästää pienen ärräpään ihan eläinten kesken, mutta silti.

Hassuinta Lillissä on sen tapa kelliä selällään lattialla kaikki raajat pitkiksi ojennettuina. Luulin, että kissa näyttää tuolta vasta puuhkana. Parasta taas on, että se tykkää minusta. Kissan kiintymys, sitä ei saa mielistelemällä. Ei, vaan nöyristelemällä. Olen alamaisin palvelijanne, Lilith Hiisku!

--

Päivän kuvat: Lilli, Lilli, Lilli.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt ollaan keväässä 2014. Olin viimein ymmärtänyt, että juokseminen hidasti olkapääni paranemista, koska se aiheuttaa väistämättä tärinää, jota vaurioituneet kudokseni eivät kestä. Lopetin siis juoksemisen, mutta tein mindfulness-harjoitteita varsin ahkerasti.

Toukokuun lopulla otin töistä vapaata, koska halusin viettää joka päivä aikaa saattohoidossa olevan omaiseni luona. Kävelin hänen luokseen ja takaisin päivittäin. Siitä kertyi yhteensä noin puolitoista tuntia reipasta kävelyä. Perillä istuin tuntikausia hänen vuoteensa vieressä. Loppua kohti olin varmasti aika jännittynytkin. Pelkäsin koko ajan, että jotakin kammottavaa tapahtuu enkä tiedä, mitä tehdä. Kotiin palatessa reisiäni särki ja pakaroihin sattui.

Pakarani olivat alkaneet kipeytyä jo talvella, kun jouduin olkapäävamman takia opettelemaan uusia nukkuma-asentoja. Ensin nukuin vasemmalla kyljellä, kunnes vasen pakara kipeytyi. Sitten nukuin oikealla kyljellä, kunnes sekin pakara kipeytyi. Sitten vaihtelin kylkiä ja kokeilin selällään nukkumista. Tässä vaiheessa pakarakipua oli vain öisin ja se oli vielä heikkoa verrattuna olkapääkipuihin.

Ihmettelin, miten olin voinut saada liikuntarasitusvamman vasta lopetettuani liikunnan.

Pakarakipu kuitenkin voimistui vähitellen niin, että omaiseni hautajaisten jälkeen hakeuduin jälleen lääkäriin. Työpaikkani oli tällä välin vaihtanut työterveyshuollon tarjoajaa, joten kaikki lääkärit olivat vaihtuneet. Vastaanotoilla keskityttiin pakaroihin, ja olkapään jälkihoito jäi täysin tekemättä.

Sekä työterveyslääkäri että myöhemmin fysiatri rusikoivat pakaroitani hoitopöydällä niin, että voihkin kivusta. Monenlaisia liikkuvuuteen liittyviä kokeita tehtiin. Muistaakseni ensimmäinen arvio diagnoosista liittyi epätasapainossa oleviin pakaralihaksiin ja erityisesti päärynänmuotoisen lihaksen eli piriformiksen heikkouteen. Minun ajateltiin kipeyttäneen takapuoleni liialla juoksemisella. Tosiasiassa olin silloin jo lopettanut juoksemisen kokonaan. Missään tapauksessa en ollut liikkunut entistä enempää, vaan entistä vähemmän.

Ihmettelin, miten olin voinut saada liikuntarasitusvamman vasta lopetettuani liikunnan. Mindfulness ja joogahan eivät minusta olleet liikuntaa.

Ensimmäinen lääkkeetön hoito oli jälleen lähete fysioterapeutille, joka tarkisti venytysten ja taivutusten avulla, ettei mitään selkäranka- tai välilevyongelmaan viittaavaa tullut esiin. Ei tullut. Mikään ei viitannut myöskään lihasrepeämään.

Lisäksi sain fysioterapeutilta ohjeita muun muassa piriformista ja muita pakaralihaksia vahvistaviin liikkeisiin. Osa niistä oli kuitenkin niin kivuliaita, etten koskaan alkanut tehdä niitä tosissani. Osa ei onnistunut olkapääkipujen takia, osa aiheutti kipua pakaroissa tai reisissä. Ajattelin, että takapuolessani oli saman tyyppinen ongelma kuin olkapäässä: se paranisi itsestään, kun vain odottaisin. Maagisesti ajattelin, että kunhan läheiseni perunkirjoitus olisi hoidettu, pakarakivutkin varmasti olisivat tiessään.

Vietin paljon aikaa mahallani sängyllä, koska takapuolessani oli paksu kerros Voltaren Fortea.

Elokuussa ilmoittauduin pilateksen alkeiskurssille. Siellä opetetut liikkeet olivat yllättäen lähes samoja kuin mindfulness-joogan liikkeet ja fysioterapeutin ehdottamat harjoitteet. Samat liikkeet, vain hieman eri näkökulma tekemiseen. Jumppasin melkein joka ilta, mutta kipeää tekevät liikkeet jätin kylmästi pois. Jälkiviisaana ajattelen nyt, että olisin voinut karsia liikkeitä vielä enemmän, mutta silloin en vielä tiennyt, mikä ylläpiti kipua.

Minulla ei ole syksystä 2014 paljonkaan mielikuvia. Tein töitä, mutta välttelin ylitöitä. Liikuin hyvin vähän kodin ulkopuolella. Pakaroita jomotti öisin, mutta pystyin esimerkiksi kävelemään 10 minuutin matkan töihin ja takaisin kivutta. Nousin myös portaat viidenteen kerrokseen edelleen omin jaloin. Fysioterapeutti oli ehdottanut linjatun kävelyn harjoittelua päivittäisillä kävelylenkeillä. Ne johtivat kuitenkin aina unettomaan yöhön, joten jätin ne väliin.

Tammikuun alun valohoitomatkalla Malagassa havaitsin heti, ettei minusta enää ollut liikkujaksi. Vedin lenkkitossut jalkaani vain kerran. Pystyin kävelemään kivutta korkeintaan tunnin koko päivän aikana ja mieluiten pienemmissä erissä. Kun eräänä päivänä kävelin yhteensä reilut kaksi tuntia, seuraavasta yöstä tuli niin kivulias, että valvoin sen kokonaan. Särkylääkkeistä oli vain vähän apua. Vietin paljon aikaa mahallani sängyllä, koska takapuolessani oli paksu kerros Voltaren Fortea.

Jos tämä oli vainajan viimeinen tervehdys, kuten arvelin, hänestä oli tullut melkoinen poltergeist. Oikea pain in the ass.

--

Päivän kuvat: Benalmádena tammikuussa 2015

 

Kommentit (2)

Tuulikki
1/2 | 

Voi, voi ja huh, huh! Jaksamista sinulle, ihan oikeasti! Joku viisas (?) on joskus sanonut, että kun viiskymppiä täyttää niin tervettä päivää ei enää näe. .. omalla kohdallani lausuma on toteutunut 100 % ja nähtävästi sinunkin kohdallasi.  Ja ties kuinka monen muun kohdalla.

Nuorena terveyttä piti itsestäänselvyytenä kun ei ollut mitään vaivaa. Mitä nyt flunssa silloin tällöin.  Mistä ihmeestä ongelmat alkavat viidenkympin jälkeen vaikka on mielestään elänyt suht terveellisesti...!?

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Sepä se, Tuulikki! Olin elänyt tätä romahdusta edeltävät kymmenisen vuotta erittäin kurinalaisesti, eivätkä sitä aiemmatkaan elämäntapani epäterveelliset olleet. Eikä palkkana ollutkaan terveys, vaan sairaus! Mikään ei valmistellut minua tähän, päin vastoin, ihan muutahan nykyään toitotetaan joka tuutista. Mutta kyllä kaikkeen sopeutuu, kun ei ole vaihtoehtoja. Monelle on käynyt huonomminkin. Minä pystyn sentään vielä moneen, ja työni on sellainen, että päivän aikana huomio siirtyy kivuista kiinnostavampiin asioihin. Siis aivan ihanteellinen.

Joulukuu 2013. Ortopedi pyysi pyörittelemään käsiä. Vasen käteni ei enää noussut edestä ylös vyötäröä korkeammalle. Sivukautta sain sen ylös asti, mutta vain vaivoin. Taakse en pystynyt viemään kättä ollenkaan.

Lääkäri totesi sen, minkä jo tiesinkin: en ollut paranemaan päin. Hän lähetti minut magneettikuvaan, koska näytti siltä, että minulla olikin ahtaan olkapään sijasta tai lisäksi eri vaiva. Jo lähetteessä mainitaan alustavana diagnoosina M75.0: Capsulitis adhaesiva articulationis humeri l sin. eli olkanivelen kiinnikkeinen nivelpussin tulehdus, kutsumanimeltään jäätynyt olkapää.

Ortopedin aavistus osui oikeaan. Jossakin nivelkapselin etuosan suunnalla oli tulehtunutta kudosta, joka ahtautti olkapään niin, ettei käsi päässyt liikkumaan. Hän ennusti, että jäätyminen etenisi vielä jonkin verran, mutta samalla kivut lievenisivät tai jopa loppuisivat. Sulaminen alkaisi aikaisintaan puolen vuoden kuluttua, ja siitä vuoden päästä saattaisin olla oireeton. Luin netistä, että vaiva kestää tyypillisesti kolme vuotta. Minulla oli kuitenkin jo puoli vuotta tai vuosi takanapäin.

Ajattelin, että enhän minä hartioillani juokse, ja jatkoin lenkkeilyä.

Kaikki harjoitteet määrättiin tauolle. En ole aivan varma, kielsikö ortopedi minua juoksemasta vai ei. Hänen olisi pitänyt kieltää, mutta on mahdollista, että kuuloni oli valikoiva. Minä ajattelin, että enhän minä hartioillani juokse, ja jatkoin lenkkeilyä. Olin kuitenkin varovainen, koska pelkäsin kaatuvani jälleen. En juossut usein, olihan talvikin, mutta kalenteristani löytyy kyllä muutama maininta lenkistä.

Jäätyminen todellakin eteni niin, että vasemmasta kädestäni tuli vuodenvaihteeseen mennessä lähes käyttökelvoton. En pystynyt enää esimeriksi ottamaan sillä lautasta tai lasia kaapista, mutta toisaalta käytettävissäni oli edelleen oikea käsi. Opettelin siis tekemään yhdellä kädellä kaiken muun, paitsi kirjoittamisen. Se onnistui yhä kymmensormijärjestelmällä.

Pukeutuminen ja riisuutuminen olivat päivän haasteellisimmat tehtävät. Vasen käsi piti pujottaa hihaan ennen oikeaa, ja siltikin helposti sattui. Aloin ymmärtää, miksi hyviin tapoihin kuuluu, että mies auttaa naiselle takin päälle. Rintaliivien kiinnittäminen takaa ei käynyt päinsä eikä mekon riisuminen pään yli ollut mahdollista ristiotteella, kuten ennen. Lopulta tarvitsin apua sekä pukeutumisessa että riisuutumisessa.

Järkytyksekseni huomasin, että olkapäähäni sattui todellakin ihan koko ajan.

Olin niin fiksoitunut päivittäiseen liikuntaan, että minusta tuntui liikuntakiellosta huolimatta tarpeelliselta löytää liikuntaharrastus, jota voisin jatkaa. Mindfulness-joogan alkeiskurssi löi kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska minulla oli kipuja, ja mindfulness on kehitetty kivun hallinnan menetelmäksi. Lisäksi siinä oli edes pieni liikunnallinen elementti.

Mindfulnessin myötä opin kuuntelemaan kehoani entistä paremmin. Järkytyksekseni huomasin, että olkapäähäni sattui todellakin ihan koko ajan. Olin vain tottunut siirtämään huomioni pois kehoni tuntemuksista ja keskittymään johonkin muuhun. Jos minulla olisi ollut samat taidot jo aiemmin, olisin ehkä havainnut ajoissa, että hartiani olivat jumittumassa, eikä tilanne olisi päässyt kehittymään näin pahaksi.

Mutta minulla oli tapana polttaa itseäni molemmista päistä hillittömällä työnteolla ja raskaalla liikunnalla. Tein niin, kunnes minulta meni kirjaimellisesti jalat alta enkä pystynyt työnteon lisäksi enää juuri muuhun kuin makaamaan mahallani.

--

Päivän kuvat: Syksyinen kukkakimppu

Kommentit (5)

Tuulikki
1/5 | 

Minulla on diagnisoitu jäätynyt olkapää molempiin käsiin, ensin oikeaan ja noin viisi vuotta sen jälkeen vasempaan.  Olihan se yhtä h....ttiä. Esim. tukan peseminen yhdellä kädellä suihkussa tai mikä hyvänsä itsestäänselvä toiminto, joka ei sitten onnistukaan yksikätisenä.

Ainakin minulla alkuhoito oli olkavarran ja koko käden täydellinen liikkuttamisen kielto eli kumpiikin käsi oli kuukauden verran kantositeessä + kipulääkitys. Sen jälkeen kävin fysikaalisessa hoidossa, hierontaa + käsivarren voimisteluliikkeitä.  Ensimmäisen jäätyneen olkapään paraneminen normaaliksi kesti kaksi (!) vuotta ja toisen kesti vähän yli vuoden.

Jäätyneen olkapään hoitaminen vaatii pitkää pinnaa. Jaksamista toivottelen.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/5 | 

Totta Tuulikki, usein jäätyy ensin yksi ja sitten toinen olkapää. Minulla on onneksi tähän mennessä se toinen ollut vain vähän kipeä. Tuo hiusten psemisen ja laittamisen vaikeus oli jo päässyt unohtumaan, mutta toden totta, aloin jopa kasvattaa hiuksia, jotta väkertäminen siirtyisi alemmas! Päälaelle asti kun ei käsi käynyt mitenkään. Olkapäävaivat olivat minulla kuitenkin vain alkusoittoa, lisää vaivoja seurasi. Pääsen niihin kohta.

MarjattaP
3/5 | 

Aikamoinen tarina, ja oliko se niin, että ei viedä edes lopussa?  Normaalia elämistä ja toimintaa haittaavat paljon sinun vaivojasi pienemmätkin.  Oman kehon kuunteleminen on hyvä ja tärkeä taito, mutta usein sen oppii  vasta kun siitä kovalla kädellä muistutetaan.    Toivottavasti tilanteesi alkaa vähitellen kohenemaan.

Käyttäjä2473_0
Liittynyt7.10.2015
4/5 | 

Voi, onpa kurjaa, toivon sinulle pikaista ja täydellistä parantumista.
Minulle tuli olkapäävaivat talvilomalla Suomessa. Kaatuilin jatkuvasti, tyylillä "humpsista vaan",jäisillä teillä. Italialaiset nahkapohjaiset saapikkaat eivät oltu tehty jääteille. Sen jälkeen olen kärsinyt olkapääkivusta, käsi onneksi liikkuu, mutta sattuu liikuttaessa.

Maija
Liittynyt15.10.2015
5/5 | 

Olkapääkivut ovat tosiaan yllättävän yleisiä, suvussanikin niitä on ollut melkein kaikilla naisilla. Tällä hetkellä minulla ovat kuitenkin kipeänä eri paikat.

Aloittaessani tämän blogin luulin voivani kirjoittaa postauksen otsikolla "Lääketiede ei pysty kaikkeen", jossa kertoisin, että tapaukseni jäi selittämättömäksi ja kivut pysyviksi. Nyt on tilanteeseen tullut uutta toivoa, mutta pidän teitä jännityksessä vielä vähän aikaa :)

 

Elokuussa 2013 polveni ja ranteeni olivat yhä kipeät kaatumisten jäljiltä, kun menin lääkäriin valittamaan olkapäätäni. Se oli vihoitellut jo edellisestä talvesta asti.

Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut niska-, hartia- eikä selkävaivoja. Ajattelin pitäneeni ne poissa ahkeran joogaamisen avulla, sillä joka-aamuiseen sarjaani kuului muun muassa käsien pyöritystä eri suuntiin ja selkärangan taivutuksia. Nyt hartioissa tuntui kuitenkin jatkuvaa kireyttä, joka ei lauennut edes lomamatkalla.

Kun paluupäivän aamuna nostin matkalaukun lentokentän hihnalle, tunsin vasemmassa olkapäässäni vihlaisun. Kipu tuntui koko matkan kotiin asti, mutta vaimeni sitten.

Kevään mittaan vihlaisuja tuli lisää. Havaitsin, etten pysty enää avaamaan työpaikan alaovea vasemmalla kädellä. Aina välillä unohdin tämän, riuhtaisin ja taas sattui.

Lihasten jännittäminen ei kuitenkaan kuulu nukkumisen ideaan, joten varasin ajan lääkäriin.

Olkapäätä alkoi vihloa myös nukkumaan mennessä. Olin tottunut nukkumaan vatsallani, mutta heti, kun annoin olkapäiden rentoutua ja ne painuivat eteen- ja alaspäin kohti patjaa, vihlonta alkoi. Niin kauan kuin pidin lapaluita jännitettyinä ja olkapäitä takana, olin kivuton. Lihasten jännittäminen ei kuitenkaan kuulu nukkumisen ideaan, joten varasin ajan lääkäriin.

Työterveyslääkäri lähetti minut ortopedille, jonka mielestä minulla oli niin sanottu ahdas olkapää, jossa jänne jää pinteeseen luiden väliin. Hänen mukaansa tyypillinen potilas oli 53-vuotias blondi, joka tekee toimistotyötä ja jolla ei ole koskaan aikaisemmin ollut niska- tai hartiavaivoja. Olin siis täsmällisesti tyypillinen - tai olisin ollut, jos olisin aito blondi.

Vaiva johtuu yleensä yksipuolisista työasennoista ja liian vähäisestä liikunnasta yhdistettynä perinnölliseen alttiuteen. Viittaus vähäiseen liikuntaan tuntui minusta oudolta, koska liikuin sentään tunnin päivässä. Yksipuoliset työasennot tietysti uskoin, olihan se totta, että istuin kaiket päivät kirjoittamassa. Olin tehnyt sitä noin 30 vuotta käytännöllisesti katsoen ilman taukoja.

Ortopedi antoi lähetteen fysioterapiaan. Fysioterapeutti moitti ryhtiäni ja antoi ohjeita harjoitteisiin, joissa vedetään lapaluita kohti selkärankaa ja takapuolta. Leuka pitäisi niin ikään muistaa vetää edestä kohti selkärankaa. Nämä pystyin tekemään, mutta moni muu harjoite oli mahdoton, koska polveni ja ranteeni olivat kaatumisten jäljiltä kipeät.

Fysioterapeutti selosti myös, että muodostin ryhtini liiaksi vatsa- ja rintalihaksilla, ja minun pitäisi käyttää enemmän selkälihaksiani. Toisaalta kävelin hieman takakenossa, joten minun pitäisi siirtää painoani eteenpäin. Kävellessä pitäisi koko ajan tuntea, kuinka selkälihakset työskentelevät. Muuten kävelyssäni ei hänen mielestään ollut mitään vikaa.

Työfysioterapeutti kävi tutkimassa työasentoni. Hän määräsi pöytää laskettavaksi sentillä ja kattovalot himmennettäviksi. Hän tarkisti myös työtuolini säädöt ja tähdensi, että koko kyynärvarteni pitäisi maata rentona pöydällä, kun kirjoitan. Näyttö ja näppäimistö siirrettiin tämän takia hieman taaemmas.

Sain myös ohjeita olkapään tukemiseen nukkuessa. Totuinkin vähitellen nukahtamaan kyljelläni tyyny kainalossa. Aloin myöskin hautoa olkapäätäni kylmäpakkauksella iltaisin. Se lievitti kipuja, muttei poistanut niitä.

En ollut parantunut yhtään, vaikka olin tehnyt harjoitteita elokuusta saakka. Hoito ei ollut tehonnut.

Vaikka otin uudet harjoitteet soveltuvin osin osaksi jokapäiväistä joogaharjoitteluani, kivut eivät väistyneet. Päinvastoin ne yltyivät.

Kun en ollut nukkunut kolmeen viikkoon yhtenäkään yönä yli 4 tuntia ja mielialani oli matalammalla kuin koskaan, raahauduin uudelleen lääkäriin. Kun työterveyslääkäri sanoi, että tämän tyyppisten vaivojen parantuminen kestää usein kaksikin vuotta, purskahdin itkuun. Lääkäri totesi keskivaikean masennuksen. Hän kirjoitti kaksi viikkoa sairauslomaa, melatoniinia unen saantiin ja mielialalääkettä nostamaan kipukynnystä ja mielialaa. Minua väsytti valtavasti enkä olisi millään jaksanut tehdä välttämättömiä töitäni loppuun. Tein silti.

Kun sairausloma päättyi, mutta olkapää oli edelleen yhtä äreä kuin ennenkin, sovittiin työterveysneuvottelussa kahden kuukauden osa-aikasairauslomasta. Pidin perjantait vapaata ja aloitin joka päivä vasta kymmeneltä siltä varalta, etten ollut saanut yöllä nukutuksi. Pomo nurisi hieman, mutta suostui.

Pian työterveysneuvottelun jälkeen fysioterapeutti totesi, etten ollut parantunut yhtään, vaikka olin tehnyt harjoitteita jo kolmen kuukauden ajan. Hoito ei ollut tehonnut.

Mielialalääke ja huolenpito olivat jo alkaneet tehota masennukseeni, joten arvio tuli yllätyksenä. Olin ollut optimistinen ja luullut, että saattaisin hyvinkin olla jo parantumassa.

Menin ja ostin 75 eurolla suklaata.

 

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016