Elokuussa 2013 polveni ja ranteeni olivat yhä kipeät kaatumisten jäljiltä, kun menin lääkäriin valittamaan olkapäätäni. Se oli vihoitellut jo edellisestä talvesta asti.

Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut niska-, hartia- eikä selkävaivoja. Ajattelin pitäneeni ne poissa ahkeran joogaamisen avulla, sillä joka-aamuiseen sarjaani kuului muun muassa käsien pyöritystä eri suuntiin ja selkärangan taivutuksia. Nyt hartioissa tuntui kuitenkin jatkuvaa kireyttä, joka ei lauennut edes lomamatkalla.

Kun paluupäivän aamuna nostin matkalaukun lentokentän hihnalle, tunsin vasemmassa olkapäässäni vihlaisun. Kipu tuntui koko matkan kotiin asti, mutta vaimeni sitten.

Kevään mittaan vihlaisuja tuli lisää. Havaitsin, etten pysty enää avaamaan työpaikan alaovea vasemmalla kädellä. Aina välillä unohdin tämän, riuhtaisin ja taas sattui.

Lihasten jännittäminen ei kuitenkaan kuulu nukkumisen ideaan, joten varasin ajan lääkäriin.

Olkapäätä alkoi vihloa myös nukkumaan mennessä. Olin tottunut nukkumaan vatsallani, mutta heti, kun annoin olkapäiden rentoutua ja ne painuivat eteen- ja alaspäin kohti patjaa, vihlonta alkoi. Niin kauan kuin pidin lapaluita jännitettyinä ja olkapäitä takana, olin kivuton. Lihasten jännittäminen ei kuitenkaan kuulu nukkumisen ideaan, joten varasin ajan lääkäriin.

Työterveyslääkäri lähetti minut ortopedille, jonka mielestä minulla oli niin sanottu ahdas olkapää, jossa jänne jää pinteeseen luiden väliin. Hänen mukaansa tyypillinen potilas oli 53-vuotias blondi, joka tekee toimistotyötä ja jolla ei ole koskaan aikaisemmin ollut niska- tai hartiavaivoja. Olin siis täsmällisesti tyypillinen - tai olisin ollut, jos olisin aito blondi.

Vaiva johtuu yleensä yksipuolisista työasennoista ja liian vähäisestä liikunnasta yhdistettynä perinnölliseen alttiuteen. Viittaus vähäiseen liikuntaan tuntui minusta oudolta, koska liikuin sentään tunnin päivässä. Yksipuoliset työasennot tietysti uskoin, olihan se totta, että istuin kaiket päivät kirjoittamassa. Olin tehnyt sitä noin 30 vuotta käytännöllisesti katsoen ilman taukoja.

Ortopedi antoi lähetteen fysioterapiaan. Fysioterapeutti moitti ryhtiäni ja antoi ohjeita harjoitteisiin, joissa vedetään lapaluita kohti selkärankaa ja takapuolta. Leuka pitäisi niin ikään muistaa vetää edestä kohti selkärankaa. Nämä pystyin tekemään, mutta moni muu harjoite oli mahdoton, koska polveni ja ranteeni olivat kaatumisten jäljiltä kipeät.

Fysioterapeutti selosti myös, että muodostin ryhtini liiaksi vatsa- ja rintalihaksilla, ja minun pitäisi käyttää enemmän selkälihaksiani. Toisaalta kävelin hieman takakenossa, joten minun pitäisi siirtää painoani eteenpäin. Kävellessä pitäisi koko ajan tuntea, kuinka selkälihakset työskentelevät. Muuten kävelyssäni ei hänen mielestään ollut mitään vikaa.

Työfysioterapeutti kävi tutkimassa työasentoni. Hän määräsi pöytää laskettavaksi sentillä ja kattovalot himmennettäviksi. Hän tarkisti myös työtuolini säädöt ja tähdensi, että koko kyynärvarteni pitäisi maata rentona pöydällä, kun kirjoitan. Näyttö ja näppäimistö siirrettiin tämän takia hieman taaemmas.

Sain myös ohjeita olkapään tukemiseen nukkuessa. Totuinkin vähitellen nukahtamaan kyljelläni tyyny kainalossa. Aloin myöskin hautoa olkapäätäni kylmäpakkauksella iltaisin. Se lievitti kipuja, muttei poistanut niitä.

En ollut parantunut yhtään, vaikka olin tehnyt harjoitteita elokuusta saakka. Hoito ei ollut tehonnut.

Vaikka otin uudet harjoitteet soveltuvin osin osaksi jokapäiväistä joogaharjoitteluani, kivut eivät väistyneet. Päinvastoin ne yltyivät.

Kun en ollut nukkunut kolmeen viikkoon yhtenäkään yönä yli 4 tuntia ja mielialani oli matalammalla kuin koskaan, raahauduin uudelleen lääkäriin. Kun työterveyslääkäri sanoi, että tämän tyyppisten vaivojen parantuminen kestää usein kaksikin vuotta, purskahdin itkuun. Lääkäri totesi keskivaikean masennuksen. Hän kirjoitti kaksi viikkoa sairauslomaa, melatoniinia unen saantiin ja mielialalääkettä nostamaan kipukynnystä ja mielialaa. Minua väsytti valtavasti enkä olisi millään jaksanut tehdä välttämättömiä töitäni loppuun. Tein silti.

Kun sairausloma päättyi, mutta olkapää oli edelleen yhtä äreä kuin ennenkin, sovittiin työterveysneuvottelussa kahden kuukauden osa-aikasairauslomasta. Pidin perjantait vapaata ja aloitin joka päivä vasta kymmeneltä siltä varalta, etten ollut saanut yöllä nukutuksi. Pomo nurisi hieman, mutta suostui.

Pian työterveysneuvottelun jälkeen fysioterapeutti totesi, etten ollut parantunut yhtään, vaikka olin tehnyt harjoitteita jo kolmen kuukauden ajan. Hoito ei ollut tehonnut.

Mielialalääke ja huolenpito olivat jo alkaneet tehota masennukseeni, joten arvio tuli yllätyksenä. Olin ollut optimistinen ja luullut, että saattaisin hyvinkin olla jo parantumassa.

Menin ja ostin 75 eurolla suklaata.