Kirjoitukset avainsanalla lääkkeettömät hoidot

Minun piti alun perin kirjoittaa tästä vasta paljon myöhemmin, mutta menköön jo nyt, koska muutamat lukijat näyttävät olevan minusta huolissaan. Olen kirjoittanut niin monta postausta vaivoistani, että minun ajatellaan olevan sairas.

Itse en koe olevani sairas. Minulla on epäilty monia vakaviakin sairauksia, en ole vielä edes kertonut kaikista, mutta mitään sairautta ei ole löydetty. Sen sijaan on löytynyt synnynnäinen rakenteellinen poikkeavuus, joka altistaa tietyntyyppisille rasitusvammoille. Vähän niin kuin joillakin ihmisillä on toinen jalka pidempi kuin toinen. Ei sillekään paljon mitään voi, eikä sitäkään yleensä huomata ennen kuin se aiheuttaa vaivoja. Kerron myöhemmin tästä tarkemmin, koska haluan raportoida tutkimusten ja hoitokokeilujen kulun aikajärjestyksessä.

Minulla on jo yli kahden vuoden ajan ollut lähes koko ajan kipuja joko olkapäissä tai pakaroissa. En ole kuitenkaan jäänyt kipujeni armoille, vaan olen opetellut hallitsemaan niitä.

Kipupotilaan maailma on kääntynyt hieman eri asentoon kuin terveen.

Muistan itsekin aiemmin kummastelleeni, kun lehtihaastattelussa joku krooninen kipupotilas kertoi elämästään. En pitänyt mahdollisena, että jatkuvan kivun kanssa voisi elää. Ajattelin, että tulisin hulluksi muutamassa päivässä.

Niinhän sitä voi luulla, kun on kivuton. Kipupotilaan maailma on kuitenkin kääntynyt hieman eri asentoon kuin terveen. Kivun kanssa voi aivan hyvin elää.

Ei minusta tunnu raskaalta ajatus, että olisin kipupotilas koko loppuikäni. Sekään ei tunnu vaikealta, etten ehkä juokse enää koskaan, eikä se, että olisin pysyvästi 15 kiloa entistä pulskempi. Raskailta tuntuvat ihan muut asiat.

Se on raskasta, että yhteinen virkistys tarkoittaa yleensä jotakin, mitä minä en voi tehdä, koska olkapääni tai pakarani eivät kestä tai lääkitykseni estää. Sekin on raskasta, että pitkät kävelyretket puolison kanssa kuuluvat menneeseen, parempaan aikaan. On kuitenkin mahdollista, että parannun ja saan osan liikuntakyvystäni takaisin. Se on tiedossa, että entinen toimintakykyni ei koskaan palaa täysin.

Mindfulness-harjoitteet on kehitetty nimenomaan kroonisten kipujen hallintaan.

Kipuja on ihan oikeasti mahdollista hallita sekä mielen voimalla että fyysisillä harjoitteilla. Mindfulness sellaisena kuin minä olen sen oppinut on kehitetty nimenomaan kroonisten kipujen hallintaan, ja se sisältää nuo molemmat elementit.

Rentoutus- ja meditaatioharjoituksilla annetaan kehon kipeille osille lupa olla kipeitä. Kipu hyväksytään luonnollisena osana kehon tuntemuksia, jotka tulevat ja menevät. Keho saa myös luvan päästää kivusta irti. Kipeän ihmisen keho saattaa käpertyä kivun ympärille, mutta mindfulness totuttaa hellittämään ja rentouttamaan kehon varpaista päälaelle saakka.

Mindfulness-jooga puolestaan sisältää hitaita, rytmisiä liikkeitä, joilla tiedetään olevan autonomista hermoa rauhoittava vaikutus. Niiden avulla kerrotaan ”liskonaivoille”, että ei ole mitään hätää. Ei tarvitse panikoida eikä syöttää jatkuvasti stressihormoneja kehoon. Tämä heikentää kiputuntemuksia.

Mindfulnessin tehosta on käsittääkseni tehty tieteelliset kriteerit täyttäviä tutkimuksia. En nyt etsi ja siteeraa niitä tähän hätään. Totean vain, että oman kokemukseni mukaan mindfulness toimii. Se on kylmäpakkausten ohella tehokkain lääkkeetön kivunhallinnan keino.

Kun mieleni on kiinnittynyt muualle, kuten se esimerkiksi työtä tehdessäni yleensä on, en huomaa kipua. Kun huomaan kivun, voin aina tehdä jonkin mindfulness-harjoitteen, jolloin kipu heikkenee tai väistyy taka-alalle. Päiväsaikaan koen hallitsevani kipujani hyvin, ja öisin käytän lääkkeitä, joista kerron myöhemmin tarkemmin.

Olen ollut tänä vuonna sairauslomalla vain muutaman päivän, suunnilleen yhden kunnollisen flunssan verran.

Olen melkein terve. Minulla on vain vähän rasitusvammoja pakaroissa.

En minä koko ajan ole näin ajatellut. Olen ollut erittäin kipeä ja tosi hädissäni, mutta en ole enää, vaikken ole yhtään entistä terveempi. Juuri siitä tämä blogi kertookin.

--

Päivän kuvat: Mansikoita parvekkeella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sain viime keväänä päähäni, että voisin hakea oman alani Aslak-kurssille eli Kelan rahoittamaan kuntoutukseen, joka järjestettäisiin vuoden aikana neljässä viikon mittaisessa jaksossa. Ensimmäinen jakso olisi toukokuun alkupuolella. Ajattelin, että kuntoutus sopisi minulle, koska sen esittelytekstissä puhuttiin yksilöllisestä harjoitusohjelmasta, seurannasta ja palautteesta.

Halusin nimenomaan yksilöllistä tukea ja oletin, että kuntoutuksessa apunani olisi asiantuntijoita, joiden kanssa järjestyisi kiireettömiä, yksilöllisiä tapaamisia. Myös seuranta tuntui hyvältä, koska hoitoni oli mielestäni hieman sattumanvaraista enkä koskaan tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Fysioterapeutti, fysiatri ja työterveyslääkäri tukivat ajatusta, joten laitoin hakemuksen menemään ja sainkin myönteisen vastauksen.

Kuntoutuslaitoksesta tulleessa kirjeessä mainittiin erikseen yksilölliset keskustelut ja ohjaus. Ohjelmassa lueteltiin käynnit fysioterapeutilla ja kuntoutuslääkärillä sekä opastus yksilöllisen harjoitusohjelman suorittamiseen. Jess, minä ajattelin. Nyt minut tutkittaisiin uudelleen kunnolla ja saisin uuden, yksilöllisen harjoitusohjelman, jota muokattaisiin edistymiseni mukaan. Loistavaa! Ehkä joku jopa keksisi, miksen ole vielä parantunut.

Hankin elämäni ensimmäiset sisäliikuntakengät sekä valikoiman liikuntavaatteita, koska olin juoksemisen lopetettuani lihonut niin paljon, etten enää mahtunut mihinkään vanhoihin. Hankin junaliput ja sovin, että paikallinen taksi tulee minua vastaan asemalle. Istuminen oli jo niin kivuliasta, että junamatkasta tulisi vaikea, mutta mitäpä en olisi tehnyt saadakseni apua vaivaani.

Perillä selvisi nopeasti, että muut olivat paikalla enimmäkseen leipääntymisen takia, virkistymässä ja hakemassa vaihtelua. Kukaan muu ei tietääkseni ollut kipeä, vaikka osalla oli sairaus. Olin myös ryhmäni ainoa osanottaja yksityisestä yrityksestä - muiden palkan maksoi valtio tai kunta. Kukaan muu ei tehnyt töitä maksaville asiakkaille samoin kuin minä, joten työn haasteet olivat aika erityyppisiä. Se siitä omasta alasta ja vertaistuesta!

Sykkeeni nousi ja minun tuli hiki ensi kertaa yli vuoteen. Se oli ihanaa!

Pääsin kuntoutuslääkärille jo ensimmäisenä päivänä. Lääkäri palpoi ja haastatteli, muttei esittänyt arviota vaivastani. Hoidoksi hän ehdotti akupunktiota. Hän voisikin pistää ensimmäiset neulat heti. Annoin sen tapahtua, tiesinhän minä jo, ettei pitkäkään piikki välttämättä satu.

Nämä piikit kuitenkin sattuivat. Tuntui ikävältä, kun neula työntyi suoraan kipeään kohtaan.

Seuraavaksi oli ohjelmassa tutustuminen kuntosalin laitteisiin. Huomasin ilokseni, että pystyin kokeilemaan ainakin varovasti useimpia laitteita pakaravammoistani ja kipeästä olkapäästäni huolimatta. Kun tuli vuoroni tehdä 30 minuutin intervalliharjoitus, valitsin välineeksi kuntopyörän, koska se olisi todennäköisesti hellävaraisin nivelille.

Poljin ensin kolme minuuttia hiljaa, sen jälkeen kaksi minuuttia kovaa. Sama uudestaan! Sykkeeni nousi ja minun tuli hiki ensi kertaa yli vuoteen. Se oli ihanaa! Olin silti varovainen, ja kun pakarassani noin 15 minuutin kohdalla alkoi tuntua pienen pientä kipua, lopetin kesken.

Pakenin salilta, mutta olin täynnä endorfiineja ja tunsin itseni supernaiseksi, joten kävin kysymässä, missä voisin tehdä normaalin noin tunnin jooga- ja mindfulness-ohjelmani. Saisin jumppasalin avaimet tunnin kuluttua. Sillä välin päätin kiertää läheisen lammen kävellen.

Arvaattekin jo, miten yö kului. Olin niin kipeä, etten nukkunut silmäntäyttäkään. Pahin kipu tuntui niissä kohdissa, joihin akupunktioneulat oli työnnetty. Valvoin, luin dekkaria ja söin suklaata. Hörpin kuohuviiniä, jota olin salakuljettanut sisään pienessä kylmälaukussa.

Oli käynyt juuri niin kuin työterveyslääkäri pelkäsi: innostuin liikaa. Ja silti olin ollut mielestäni tosi varovainen. Yksi ongelmistani onkin koko ajan ollut se, että en ole tiennyt, mikä on liikaa. Kipuni yltyvät täysin arvaamattomasti. Se on selvää, että liikkuminen pahentaa niitä, mutta olen usein kipeä, vaikken ole tehnyt mitään liikunnallista.

Seuraavana päivänä oli vuorossa fysioterapeutin tarkastus. Kaveri vaikutti oikein pätevältä, ja hänellä oli varma arvio ongelmieni alkusyystä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kireämpiä takareisiä kuin minulla. Hän uskoi, että pääsisin pakaravaivoistani venyttelemällä takareisiä kahdesti päivässä. Suositeltava liike oli jalan nostaminen suorana tuolille ja kurottuminen varpaita kohti; liike, joka tekee minulle erittäin kipeää.

Ilmeisesti he eivät olleet koskaan ennen nähneet kuntoutujaa, joka on minun tavallani kipeä.

Ohjelmassa oli joka päivä ryhmän yhteisiä liikuntatunteja ilman vaihtoehtoja. Muut osallistujat tekivät liikuntatreffejä vielä illaksikin, eihän siellä muutakaan tekemistä ollut, ja liikuntamaastot olivat mahtavat. Minä makasin kaikki vapaa-ajat mahallani sängyllä, koska se oli ainoa kivuton asento. Onneksi olin ottanut riittävästi lukemista mukaan. Lääkärin määräämät kipulääkkeet eivät riittäneet alkuunkaan.

En pystynyt tekemään läheskään kaikkea vaadittua, eivätkä ohjaajat suinkaan aina ymmärtäneet sitä. ”Sinähän kävelit sisään”, kuittaili eräs, kun kerroin, etten voi enää juosta, koska olin jo porukan yllytyksestä kävellyt aamulla tunnin.

Ilmeisesti nämä ammattilaiset eivät olleet koskaan ennen nähneet kuntoutujaa, joka on minun tavallani kipeä. Lähtöä edeltävänä päivänä kuntoutuspsykologi sanoi minulle suoraan, että Aslak-kuntoutus oli minulle väärä paikka, ja lähettävä lääkäri ja Kela olivat tehneet virheen päästäessään minut sinne. Enkö minä tiennyt, että Aslak on ryhmäkuntoutusta? Aslakissa ei anneta kenellekään yksilöllistä kuntoutusta tai ohjausta.

Enhän minä tiennyt. Mutta niin siinä tosiaan kävi. Kun ohjelmassa luki ”yksilöllisten harjoitteiden opettaminen”, koko ryhmälle opetettiin täsmälleen sama jumppaohjelma!

Olin luullut, että lääkärin ja fysioterapeutin tarkastukset ja monipuoliset kuntotestit olisivat minua varten ja että niiden perusteella saisin oman harjoitusohjelman. Eihän se niin ollut! Tarkastukset olivat Kelaa varten, jotta kuntoutuksen teho pystyttäisiin todentamaan kurssin edetessä. Kurssilaisille mahdollisesti kertyvät tulokset olivat vain sivutuote, jonka perusteella sai vetää itse omat johtopäätökset. Koin, että minua oli johdettu harhaan. Olin ollut typerä optimisti.

Kuntotesteissä sain parhaat mahdolliset pisteet niissä kokeissa, jotka pystyin suorittamaan, eli staattisessa ja dynaamisessa tasapainossa, vatsan toistosuorituksessa ja vartalon ojentajien kestävyydessä. Niissä lajeissa, joissa olisi tarvittu olkapäitä, pakaroita tai reisiä, en tietenkään pärjännyt. Aerobisen kunnon tulosta en saanut ollenkaan, koska en uskaltanut mennä testiin. Olin jo niin kipeä.

Sinnittelin mukana viikon loppuun asti. Palatessani kotiin olin huomattavasti kipeämpi kuin lähtiessäni. Nyt minulla oli trokanterbursiitti molemmin puolin eikä vain vasemmalla, ja molemmissa kankuissa oli nyt nastojen sijasta isot rautanaulat. Elämä alkoi olla varsin tuskallista.

--

Viikon kuvat: Kuntoutusmaastoja.

Jalkafysioterapia lähtee siitä oletuksesta, että kaikki, mikä tapahtuu nilkan alapuolella, vaikuttaa kaikkeen, mitä tapahtuu sen yläpuolella. Ovathan nivelet toinen toistensa päällä siten, että suurinta painoa kannattelevat nilkan ja jalkaterän luut, jänteet ja faskiat. Jalkapöytä on siis kehon kivijalka.

En ollut edes tiennyt, että jalkafysioterapeutteja on olemassa. Minulle osui terapeutiksi introvertti, jolta onnistui mainiosti puolitoista tuntia kestänyt jalkojeni tutkiminen ilman juuri minkäänlaista kommentointia. Koska itse olen myöskin introvertti, en halunnut häiritä häntä kyselemällä. Niinpä en tiedä, miksi hän mitäkin teki ja mitä tuloksia hän sai tutkimuksesta, josta maksoin 72 euroa miinus pienen Kela-korvauksen.

Hän pani minut kävelemään edes takaisin, nousemaan varpailleni ja laskeutumaan kyykkyyn. Hän väänteli ja käänteli jalkateriäni moneen suuntaan, kun istuin tutkimuspöydällä.

Mikäli ymmärsin oikein, kävelyssäni ei ollut mitään isompaa vikaa. Hän totesi, että ylipäätään kävelyyn puuttuminen on riski, koska kävelyn pitäisi olla refleksi. Kävely voi mennä vain hullumpaan suuntaan, jos sitä lähdetään muokkaamaan rajusti. Kävely muuttuisi itsestään jonkin verran, kun jalkaterän ongelmat korjattaisiin. Samalla pakarakivut saattaisivat kadota.

Hän tuntui varsin varmalta asiastaan ja sai minutkin uskomaan, tai ainakin toivomaan, että harjoittamalla oikeaa jalkaterää kipu väistyisi vasemmasta(kin) pakarasta. Toki tarkoitus oli harjoittaa myös vasenta jalkaterää, vaikkei siinä ollut mitään varsinaista vikaa.

Jalkapöytäni luut tosin rutisivat ja naksuivat, kun kävelin, mutta mitäs pienistä.

Oikea isovarpaani kääntyi hiukan muiden varpaiden suuntaan oikealle, ja sen tyvinivel oli kipeytynyt. Tämä oli se alkava vaivaisenluu, jonka takia minut oli sinne lähetetty. Vasen jalka oli ok sellaisenaan, eikä minulla ollut tukipohjallisten tarvetta. Pystyisin todennäköisesti hoitamaan ongelman tekemällä harjoitteita.

Harjoitteista yhdessä kiskottiin käsin isovarvasta eteen- ja ylöspäin. Tarkoituksena oli väljentää niveltä, joka oli ”ahtautunut” ja kipeytynyt oikealle kääntyessään. Kun alussa pidin jalkapohjan lattiassa ja nostin nilkkaa suoraan ylös, kantapääni nousi alustasta vain pari senttiä ilman kipua. En yksinkertaisesti pystynyt nostamaan sitä enempää. Olin tietämättäni tottunut astumaan jalkapöydän ulkoreunalla, koska suoraan isovarpaan yli astuminen teki kipeää.

Lisäksi aktivoitiin useilla ei harjoitteilla pieniä lihaksia, jotka ylläpitävät jalkapöydän poikittaiskaarta.

Koska kaikki muu liikunta oli käytännöllisesti katsoen kielletty, keskityin jalkapöydän harjoittamiseen. Sainkin peukalovarpaan nivelen väljentymään siten, että kipu loppui ja pystyin suoristamaan askellukseni. Kuten fysiatrini myöhemmin kommentoi, kävelyni oli nyt eleganttia. Jalkapöytäni luut tosin rutisivat ja naksuivat, kun kävelin, mutta mitäs pienistä.

Kävin jalkafysioterapeutilla kaikkiaan kolme kertaa kevään aikana, ja sain uusia harjoitteita sitä mukaa kun tilanne eteni. Teen harjoitteita vieläkin, vaikken kahdesti päivässä, kuten terapeutti määräsi. Käveleminen on nyt helpompaa ja kivuttomampaa nilkan alapuolelta, mutta en ole huomannut, että ukkovarvas olisi kääntynyt yhtään suorempaan. On joka tapauksessa hyvä tietää, että vaivaisenluun kehittyminen on mahdollista pysäyttää.

Minusta on väärin, että aina, kun vaivaisenluusta puhutaan, aletaan heti ensimmäiseksi syyllistää naisia vääristä kenkävalinnoista.

Joku saattaisi nyt luulla, että olen kävellyt liikaa korkokengillä. Hän olisi kuitenkin väärässä. En ole koskaan edes omistanut varsinaisia korkokenkiä (10 cm:n korot), enkä ole milloinkaan kävellyt edes 7 cm:n koroilla, vaikka minulla on yhdet. Avokkaideni korot ovat 5 cm, eikä niitä voi vielä varsinaisina korkokenkinä pitää. Pääasiassa olen käyttänyt leveälestisiä matalia kenkiä, ja mukavuus on aina ollut kengän tärkein ominaisuus. Minusta on väärin, että aina, kun vaivaisenluusta puhutaan, aletaan heti ensimmäiseksi syyllistää naisia vääristä kenkävalinnoista. En usko, että se on ainoa syy.

Minun mielestäni vaivaisenluu johtui juoksemisesta. Minulla ei ollut mitään sen suuntaisia oireita ennen kuin aloitin säännöllisen lenkkeilyn. Jo muutaman kuukauden lenkkeilyn jälkeen kuitenkin ukkovarpaani oli kääntynyt sen verran, että uudet (ensimmäiset) talvilenkkarit saivat aikaan kipua ja kovettuman päkiään vaivaisenluun lähelle. Siitä tilanne vielä paheni hiljalleen, kunnes niveltä alkoi särkeä.

Varvasjumpalla ei ole ollut minkäänlaista vaikutusta pakarakipuihin.

--

Päivän kuvat: kuihtuneita helmililjoja.

Matkan jälkeen tammikuussa 2015 palasin työterveyslääkärin luo ruikuttamaan. Hän oli yllättynyt, kun hoito ei ollutkaan tehonnut. Sain jälleen lähetteen fysiatrille. Lisäksi sain lähetteen erikoistuneelle jalkafysioterapeutille, koska työterveyslääkäri oli sitä mieltä, että minulla oli peukalovarpaan nivelen ongelma, joka tunnetaan parhaiten vaivaisenluun nimellä. Näytin myös käsiäni ja kuulin sormieni yhteydessä ensi kertaa sanan nivelrikko. Vaurio koski silloin vain yhtä sormea ja sen ylintä niveltä, joka oli kipeä ja taipunut hiukan sivulle.

Fysiatri rusikoi takapuoltani tuttuun tapaan, totesi, että olen ihmeen kipeä ja lähetti minut välittömästi lantion alueen magneettikuvaan. Hän kertoi epäilevänsä piriformis-oireyhtymää, jota hän ajatteli hoitaa pistämällä pakaraani botoxia. Myrkky lamauttaisi kipeän lihaksen ja antaisi sille aikaa parantua. Botox-piikki huvitti minua kovasti - harva sitä saa rypyttömän pyllyn vakuutusyhtiön varoilla.

Kuvaus sujui miellyttävästi. Minun ei tarvinnut edes mennä kokonaan laitteen sisään, vaan pääni jäi sen ulkopuolelle. Kun menin kuvauksen jälkeen uudelleen vastaanotolle, kuvat eivät olleet vielä saapuneet. Lääkäri selitti odotellessa piriformisasioita.

Mutta sitten kuvat tulivat. Piriformiksessa ei yllättäen ollutkaan mitään vikaa. Onneksi ei myöskään esimerkiksi kasvaimia löytynyt. Sen sijaan minulla oli obturatorjänteen tulehdus lähellä kiinnityskohtaa trochanter major -lihakseen. Fysiatri totesi, että koska hän ei käsin kokeilemalla tunnistanut kipuilevaa kohtaa oikein, ei hän varmaankaan osuisi siihen myöskään injektioruiskulla - se oli erittäin hankalassa paikassa. Siksi hän jätti antamatta piikin, jonka hän muuten olisi survaissut takapuoleeni.

Terveyskeskuksessa kuulemma käytettiin usein liian lyhyitä, seitsemän sentin neuloja, kun minä tarvitsin vähintään kymmensenttisen piikin.

Röntgenlääkärin lausunnossa luki, että pakaralihakseni olivat symmetriset ja säännölliset - jotakin sekin. Fysiatri loihe lausumaan, että minulla oli paikkakunnan piukimmat pakarat. Voisin tulostaa magneettikuvista hienon peppukuvan seinälleni.

Kuvissa näkyi myös trokanterbursiitti eli ison sarvennoisen limapussin tulehdus. Tätä legendaarisen kivuliasta ja helposti uusiutuvaa vaivaa hoidetaan kortisonipiikeillä, joten fysiatri pääsi sittenkin heilumaan ruiskun kanssa. Hän kommentoi, että jos menen ottamaan vastaavaa piikkiä joskus terveyskeskukseen, minun pitää erikseen pyytää pitkää neulaa. Terveyskeskuksessa on kuulemma usein tapana käyttää liian lyhyttä, seitsemän sentin neulaa, kun tämä tarvitsee vähintään kymmensenttisen piikin. Olipa hyvä, että olin kyljelläni siten, etten nähnyt neulaa lainkaan. (Sentit saattoivat mennä väärin, mutta tajuatte idean.)

Pitkä piikki viedään ensin reisiluuhun asti ja sitten vedetään millin-parin verran takaisinpäin, jotta kortisoni ja puudute saadaan oikeaan kohtaan tulehtuneen lihaskalvon luo. Piikitys ei sattunut lainkaan, varsinkaan, jos miettii, miten pitkä neula oli.

Hoito toimi, ja reiteni kipu hellitti päivässä parissa. Toisen reiden hieman heikompi kipu jäi kuitenkin jäljelle samoin kuin pakarakivutkin. Lisäksi istuminen alkoi olla vaikeaa. Jo parin tunnin jälkeen takapuolta alkoi pakottaa. Työpäiväni pituus on 7,5 tuntia plus ruokatunti.

Seuraavaksi menin jalkafysioterapeutille.

--

Päivän kuvat: Benalmádena tammikuussa 2015.

Kommentit (4)

Tuulikki
1/4 | 

Hei, en halua pelästyttää sinua kun sinulla on muita vaivoja yllin kyllin mutta nivelrikko on salakavala, hitaasti etenevä sairaus. Riippuu henkilöstä ja geeneistä sen etenevyys. Minulla todettiin nivelrikko yhdessä sormessa kahdeksan vuotta sitten, nyt sen on kaikissa sormissa sekä yhdessä varpaassa. Oikeassa polvessa diagnisoitiin nivelrikko 10 vuotta sitten. Jalka oli todella kipeä, saatiin rauhoitettua kortisonipiikeillä. Sen jälkeen ei ole vaivannut vaikka eihän se rikkoutunut nivel ole mihinkään parantunut, odottelee vaan milloin taas alkaa ilmoittelemaan itsestään.

Eihän näiden sairauksien keskellä voi muuta tehdä kuin puskea vaan eteenpäin!

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/4 | 

Hei Tuulikki, kiitos kun jaat kokemuksesi, en toki pelästy. Kerron blogin edetessä myös, miten nivelrikon tilanne on kehittynyt.

MarjattaP
3/4 | 

No on sulla kaikenlaista!  Ihan uutta terminologiaakin, ainakin minulle.  Toivottavasti olet saanut apua ja lievitystä vaivoihisi, vaikka ainakaan nivelrikkoon ei taida auttaa kuin kipulääkkeet tiettyyn pisteeseen saakka ja tekonivelet mahdollisuuksien mukaan.  Sen kuitenkin tiedän, että kissaterapia auttaa ihan varmasti.  Siitä taitaa olla ihan tutkimustuloksiakin.  Voi miten kaunis ja kissamaisen itsetietoisen näköinen tuo katti onkaan!

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/4 | 

Joo Marjatta, lainakissani Lilli on kyllä supersuloinen! Osa vaivoistani on aika harvinaisia "tavallisilla ihmisillä" eikä niistä ole kaikki lääkäritkään kuulleet. Tyypillisiä urheiluvammoja - liikunta nääs ei sovi kaikille, vaikka toisin joka tuutista toitotetaan!

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016