Aktiivinen ikääntyminen näyttää olevan Suomessa varsin voimakas normi. Kunnon eläkeläisen kalenteri on täpötäynnä viikoiksi eteenpäin. Ikääntyvät täyttävät teatterien katsomot, tuntevat uusimmat elokuvat, tekevät vapaaehtoistyötä, käyvät yleisötapahtumissa ja osallistuvat yhdistystoimintaan. Lisäksi he käyvät jooga- ja jumpparyhmissä, vesijuoksevat, golfaavat ja sauvakävelevät vakioporukalla.

Ainakin osa aktiiveista saattaa kokea, että se on ainoa oikea tapa ikääntyä. Vanhoja he ovat mielestään vasta, kun jäävät kotiin kyhjöttämään, ja kukapa vanha haluaisi olla? Vierivä kivi ei sammaloidu, tiedättehän.

Ikään kuin ikääntyvällä olisi vain kaksi vaihtoehtoa: joko olet aktiivinen, reipas ja seuraan hakeutuva seniori tai sitten pyörätuolissa työnnettävä tai märissä vaipoissa viruva, onneton ja yksinäinen vanhus, josta kukaan ei välitä. Jos pysähdyt hetkeksikin, putoat aktiivisten ryhmästä kuolemaa odottavien porukkaan.

Ei kai se ihan noinkaan voi olla. Kai siinä välissäkin jotakin on?

Entä minne katoavat yksilöllisuus ja monimuotoisuus, kun ikää kertyy? Mikä on käännekohta, jolloin persoonalliset piirteet katoavat ja kotona omassa rauhassaan puuhailevasta keski-ikäisestä kuoriutuu seurallinen normi-ikäihminen? Ja miksei kotona voi olla aktiivinen?

Ovatko ekstrovertit kaapanneet vanhenemisen ja yrittävät nyt sulloa kaikki samaan muottiin?

Ennustan itselleni vaikeuksia nykyisessä ikääntymiskulttuurissa, jossa yksin ja kotona oleminen on voimakkaasti stigmatisoitu.

Nautin tutusta seurasta, mutta en ole kovin seurallinen. Kahdenkeskiset keskustelut, jotka polveilevat pintailmiöistä syvimpien tuntojen jakamiseen ja taas takaisin, ovat minusta palkitsevin kanssakäymisen muoto. Minulla on mielipide melkein kaikesta, mutta en aloita ryhmätilanteessa juuri koskaan keskustelua. Olen kömpelö täyttämään hiljaisia hetkiä. Olen siis melko vahvasti introvertti -  tosin toinen hallitseva piirteeni on joustavuus.

Kotini on linnani. Kokonainen viikonloppu kotona puolison kanssa ilman mitään sovittua ohjelmaa on melkein parasta, mitä tiedän.  Tekemisen puutetta minulla ei silti ole koskaan. Omasta mielestäni olen hyvinkin aktiivinen, minä vain en millään ehdi kodin ulkopuolisiin rientoihin. Ehkä sitten eläkkeellä.

Ennustan kuitenkin itselleni vaikeuksia nykyisessä ikääntymiskulttuurissa, jossa yksin ja kotona oleminen on voimakkaasti stigmatisoitu. Olemmehan saaneet kuulla, että yksinäisyys tappaa. Myönnän toki, että introverttikin tarvitsee seuraa ja läheisyyttä voidakseen hyvin, mutta yksinäisyys ei ole introvertille pääsääntöisesti tuskallista vaan välttämätöntä. Miksi siitä syyllistetään?

Yksin tai kotona viihtyminen tai ryhmätoiminnasta kieltäytyminen ei automaattisesti tarkoita syrjäytymistä.

Ikäihmisten ohjelma tarkoittaa usein ryhmätapaamisia. Ryhmiin kerääntyvät ne, jotka ovat muutenkin aktiivisia ja ulospäin suuntautuneita. Introvertti ei välttämättä tunne niissä oloaan luontevaksi - riippuu toki paljon ryhmästä, sen ohjelmasta ja vetäjän taidoista.

Ryhmien ekstrovertit saattavat suorastaan ylenkatsoa yksin viihtyviä ikätovereitaan. ”Kyllä sillä Maijallakin olisi paljon mukavampaa, jos hän tulisi tänne meidän rentoon ja iloiseen porukkaan. Ihme mörökölli hapannaama. Reipastuisi nyt vähän! Tietäähän sen, että tulee kremppaa, kun ei liiku yhtään.”

Saatan hyvinkin olla eläkeläisenä houkuteltavissa käsityöpiiriin, kirjaklubiin tai porukkaan, joka vierailee lähistön puutarhoissa nuuhkimassa kukkia. Ehkä perustankin piirin itse. Tai sitten rakennamme jonkun yhtä introvertin kanssa kahden hengen keskinäisen tukiryhmän.

Mahdollista on sekin, että linnoittaudun iän myötä entistäkin vahvemmin kotiin. Minusta voi tulla onnellinen erakko. Jos kuitenkin syrjäydyn, toivon, että etsivä vanhustyö löytää minut ja käy kysymässä, millaisesta tuesta olisi apua. Uskon, että osaisin kertoa.

Yksinäisyyden kokemuksilla, sairauksilla, köyhyydellä ja muulla huono-osaisuudella on taipumusta kasautua samoille ihmisille. Yksin tai kotona viihtyminen tai ryhmätoiminnasta kieltäytyminen ei silti automaattisesti tarkoita syrjäytymistä tai sitä, että ihminen on onneton. Meitä on niin moneksi.

Tutkimusten valossa vanhusten yksinäisyys ei ole lisääntynyt viime vuosikymmeninä.

Sain sytykkeitä tähän kirjoitukseen Minna Pietilän ja Marja Saarenheimon kirjasta Ilmeikäs arki - Tutkimus ikääntyneistä ihmisistä järjestöjen kehittämistoiminnassa (VTKL 2017). Kirjoittajat pohtivat sen aloitusjaksossa perusteellisesti vallitsevaa vanhuuskuvaa ja sen muutoksia. Esittämäni kärjistyneet tulkinnat ovat kuitenkin omiani.

Kirja liittyy vastikään päättyneeseen Eloisa ikä -avustusohjelmaan, jota koordinoi Vanhustyön Keskusliitto. Kymmenet järjestöt ympäri Suomen järjestivät kehityshankkeita ja monenlaista ohjelmaa ikääntyville. Hankkeeseen liittyneessä tutkimuksessa selvitettiin, lievenivätkö osallistujien yksinäisyyden tunteet ja paraniko heidän hyvinvointinsa.

Yksi tutkimuksen päätuloksista oli, että ikäihmisten yksinäisyyttä on tosiaan mahdollista lieventää järjestötoiminnan avulla. Eniten koheni vaikeimmissa tilanteissa olleiden hyvinvointi. Heidät tavoitettiin parhaiten etsivän vanhustyön avulla, ja he tarvitsivat usein yksilöllistä tukea, joka tuotiin kotiin asti.  Jo valmiiksi aktiivisten ja hyväkuntoisten hyvinvointia järjestötoiminta ylläpiti.

Toiminta rytmitti ikäihmisten arkea, antoi mahdollisuuden käyttää kertynyttä osaamista ja kokemusta sekä tavata muita ihmisiä. Siitä oli siis paljon iloa. Oli kuitenkin tärkeää, että toiminta oli sopusoinnussa ihmisen arvostusten ja persoonallisten ominaisuuksien kanssa. Tutkijat painottivat, että ikäihmiset ovat yksilöitä eikä kaikille välttämätä sovi samanlainen toiminta.

Tiesittekö muuten, että tutkimusten valossa vanhusten yksinäisyys ei ole lisääntynyt viime vuosikymmeninä? Siitä vain puhutaan entistä enemmän. Eniten ikäihmisten yksinäisyydestä ovat huolissaan ne, jotka eivät ihan vielä itse ole eläkeiässä.

Ilmeikäs arki -kirjan voi lukea täällä.

Eloisa ikä -ohjelmasta lisää täällä.

--

Päivän kuva: Kyyhkysiä ja savupiippuja.