50-vuotias on harvoin vielä tietyssä iässä. Ja koska hän ei vielä ole, hän luulee, ettei tulekaan. Hän on itsepetoksen huipulla. Tai no, ainakin minä olin.

Muistan 50-vuotispäiväni vielä oikein hyvin, onhan siitä vasta vajaat kuusi vuotta. Oli hyytävän kylmä päivä Manhattanilla. Otimme metron Wall Streetin lähelle, kävelimme pörssitalon ohi, pyörimme nousukauden ihanuutta uhoavan pronssisen härän ympäri ja suuntasimme kohti saaren eteläkärkeä. Olin suunnitellut reitin huolellisesti etukäteen, mutta jäätävä tuuli tuhosi suunnitelmat. Sormet ja varpaat jäässä pelastauduimme taksiin.

Meillä oli pöytävaraus Seagram Buildingin Four Seasons -ravintolassa. Ludwig Mies van der Rohen suunnittelema talo on valmistunut vuotta ennen kuin synnyin, ja se näyttää yhä erittäin modernilta, vaikka onkin silkkaa vintagea. Myöskään ravintolan Pool Roomia ei ole entisöity pilalle. Suihkulähteen solistessa hiljaa tunsin olevani maailman keskipisteessä, jos en suorastaan se keskipiste. Otin itsestäni valokuvan ravintolan ylellisessä naistenhuoneessa, jonka peilien molemmin puolin oli pyöreiden valaisinten rivit.

New York on kaukana sieltä, mistä minä tulen. Se, että pystyin kävelemään kaiken tuon vaurauden keskellä pää pystyssä, mitään pelkäämättä ja häpeämättä, melkein kuin kuuluisin sinne, oli minulle merkki onnistumisesta. Olin saavuttanut tämän paikan ja tämän mielentilan. Minulla oli jo kaikki enkä tarvinnut enää mitään.

Aavistelin, että siitä se alamäki alkaisi. En vain arvannut, että se alkaisi niin nopeasti.

Juuri 50 vuotta täytettyään ihminen on usein vahvimmillaan, enkä puhu nyt vain omasta kokemuksestani. Sitä näkee jatkuvasti. Viisikymppisellä on tietoa, taitoa ja elämänkokemusta. Perheasioissa on useimmiten pieni hengähdystauko lapsista ja vanhemmista huolehtimisen välissä. Moni on vielä täysin terve, eikä näkyvä vanheneminen ole alkanut. Useimmat ovat todella hehkeitä, tyylinsä löytäneitä ja suoraan sanoen kauniita. Ikärasismi ei ole vielä koskettanut. Silloin sitä saattaa helposti luulla, että 50 tosiaan on uusi 35.

Välillä, kun katselen ja kuuntelen kauniiden ja rohkeiden viisikymppisten ilakointia, tekisi mieli sanoa, että ei tuota kauan kestä.

Olisiko niin, että 50 on edelleen pelätty rajapyykki? Moni ajattelee, että kun maaginen luku tulee täyteen, sitä herää seuraavana aamuna harmaapäänä. Ja kun niin ei käykään, luulee olevansa maailman ainoa ihminen, jota ikääntyminen ei koske. Kun se ei tullut nyt, ei se varmasti tule vielä pit-kään aikaan?

Moni tuleekin tiettyyn ikään vasta paljon myöhemmin, jopa 20–30 vuoden kuluttua. Mutta sitten on meitä, joilla on vain muutama vuosi armonaikaa. Ja lienee niitäkin, jotka saavuttavat tietyn iän jo ennen 50-vuotispäivää.

Tietyssä iässä on silloin, kun joutuu luopumaan ikääntymisen takia jostakin tärkeästä. Tietää, että se on lopullisesti ohi. Ei mahdollista enää tässä elämässä.

Sellainen voi panna vahvankin naisen ulvomaan.

--

Päivän kuvat: Hortensioita takapihalla. Taustalla naapurin purkutalo.