Kirjoitukset avainsanalla liikunta

Lasken alamäkeni alkaneen siitä, kun 16. toukokuuta vuonna 2013 törmäsin täydessä juoksuvauhdissa päin lippusalkoa. Tai no, lippusalon jalustaa oikeastaan.

Lensin kaikki neljä raajaa ilmassa, kunnes tömähdin päistikkaa puiselle alustalle. Jälki olisi ollut paljon pahempaa, jos siinä olisi ollut soraa tai asvalttia, mutta onneksi siinä oli puuta.

Turun vierasvenesataman lippusalko on iso hökötys, johon mahtuu liehumaan useita lippuja yhtä aikaa. Hökötys on kiinnitetty puiseen, noin 5 x 5 metrin laajuiseen laattaan, joka puolestaan on sijoitettu keskelle kevyen liikenteen väylää. Laatta nousee noin 10 cm alustastaan. Sitä ei oikein voi sivuuttaa astumatta ajoradalle, joten ulkoilijat kävelevät laatan yli. Paitsi ne, jotka juoksevat, kompastuvat laatan reunaan ja lentävät rähmälleen.

Aika pysähtyi. Minä tässä lennän, heis vaan. Ja sitten olinkin jo maassa. Oikea kylki meni edellä, joten juoksutrikoot rikkoutuivat pahemmin oikean polven kohdalta. Molemmat polvet olivat veressä. Silmälasit olivat lennähtäneet parin metrin päähän, ja ne olivat pahoin vääntyneet. Kosketin kädellä poskeani, ja sormiini tuli verta. En tuntenut lainkaan kipua enkä tiennyt, mistä veri tuli.

Onneksi minulla oli puhelin taskussa, joten pystyin kutsumaan apua. Toi (tamperelainen persoonapronomini, jolla viitataan aviomieheen) kurvasi paikalle ja vei minut lääkäripäivystykseen, jossa vammat paikattiin. Tikkejä ei tarvittu, vaan posken ihokielekekin vain laastaroitiin kiinni. Silmäkulma sinertyi iltaan mennessä hieman, ja polvet turposivat.

Oikeastaan en osaa sanoa, mitä tapahtui. Minulla ei ole mielikuvaa siitä, että jalkani olisi tarttunut puulavan reunaan, mutta niinhän sen on täytynyt käydä. Mitä muuta se olisi voinut olla?

Vain toisessa silmässä oli meikkiä, toisessa oli mustelma.

Heinäkuun lopulla olin jälleen juoksukunnossa. Viidennellä lenkilläni kaaduin kuitenkin rähmälleni jalkakäytävälle. Nyt kärsivät polvien ohella ranteet ja kämmenet, joihin varasin kaatuessani. Lisäksi sain todella vakuuttavan näköisen mustan silmän. Se näytti huolellisesti tehdyltä juhlameikiltä häivytyksineen. Työkaverit katsoivat pitkään, kun menin seuraavana päivänä töihin täydessä tällingissä; tosin vain toisessa silmässä oli meikkiä, toisessa oli mustelma.

Mustan silmän parantuminen täysin ennalleen vei tasan kaksi viikkoa.

Nyt olin jo hivenen huolissani. Miksi ihmeessä kaaduin tasaisella alustalla? Nähtävästi minulta jotenkin petti jalka alta. Olin aikaisemminkin huomannut silloin tällöin heikkoutta vasemmassa jalassa. Välillä tuntui, kuin siinä ei olisi ollut lainkaan voimaa. Tuntemus meni kuitenkin aina ohi siinä samassa.

En keksinyt selitystä, joten annoin asian olla.

Muutaman viikon kuluttua lääkäri kysyi minulta, olinko loukannut olkapääni jotenkin. Kielsin. Sanoin, että loukkasin vain ranteeni ja polveni. Se oli vale. Myöhemmin huomasin päiväkirjamerkinnän, jonka mukaan vasemmassa olkapäässä oli ensimmäisen kompastumisen jäljiltä mustelma.

Tästä se alkoi.

--

Päivän kuvat: Elämäni ensimmäiset selfiet 17.5. 2013.

 

Kommentit (3)

Tuulikki
1/3 | 

Kirjoituksesi antaa ajattelemisen aihetta. Terveellisinä pidetyt urheiluharrastukset saattavat olla  hengenvaarallisia joko ulkoisista tekijöistä johtuen tai sitten ihan omasta itsestä johtuen.

Itse en tajunnut vähän yli nelikymppisenä näköni heikentyneen huomattavasti  vaikka kävinkin näöntarkastuksissa parin vuoden välein. Sitten kävi niin, että rappuja alaspäin mennessä yksi porrastasenne jäi väliin. Humpsahdin kontalleni betonilattialle, molemmat polvet verta vuotaen auki. Jälkeenpäin silmissä todettiin kaihi ja ikärappeuma. Kaihia ei ehkä voida leikata rappeuman takia.

Kuljen nykyisin kaikki portaat alaspäin pitäen kiinni kaiteista.  Tasamaalla kävely onnistuu koko ajan maahan katsoen. Juokseminen ei tule kysymykseenkään.

Kiitos mielenkiintoisista blogi-kirjoituksista.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/3 | 

Niinpä Tuulikki. Alan ymmärtää, miksi "vanhemmat ihmiset eivät enää uskalla mitään". Kun on tarpeeksi kokemusta kaatumisista, sitä jo tietää, että kaatuminen on mahdollista mitä pienimmästä syystä. Esimerkiksi rullaluistelu ja pyöräily kaupunkiolosuhteissa ovat melestäni sama asia kuin kutsuisi vahinkoa paikalle. Nuorten mielestä molemmat ovat kivoja ja reippaita liikuntaharrastuksia, joissa ei missään tapauksessa ole mitään pelättävää.

Käyttäjä2473_0
Liittynyt7.10.2015
3/3 | 

Onpa hirveetä jälkeä! Ei ihme, jos jäi vaivoja. Täällä toinen tamperelainen blondattu, joka kompastuu jokaiseen tiessä olevaan korotettuun kohtaan. Luulin sen vain johtuvan nopeasta, hösöttävästä kävelytyylistäni, mutta olisiko sittenkin ikä,en ollut tullut ajatelleeksi moista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaikki terveysvalistus vannoo nykyisin liikunnan nimeen. Siitä on tullut melkeinpä uusi uskonto. Oli vaiva mikä tahansa, liikunta parantaa tai vähintään ehkäisee. Se tepsii niin masennukseen, diabetekseen, verenpaineeseen kuin ylipainoon ja nivelvaivoihinkin.

Niin minäkin luulin.

Minne on unohtunut se vanha totuus, että urheilija ei tervettä päivää näe? Vielä 1970- ja 1980-luvuilla tiedettiin, että liikkumalla voi myös rikkoa itsensä ja kehotettiin käymään lääkärissä ennen rasittavan liikuntaharrastuksen aloittamista. Sittemmin terve varovaisuus on täysin unohdettu, kun liikunnan evankeliumi on villinnyt kansan ja fitness-ilosanomaa julistetaan kielillä.

En harrastanut nuorena lainkaan liikuntaa. Sen sijaan liikuin vähintään tunnin joka päivä pelkästään kävellessäni matkat kouluun ja myöhemmin yliopistolle. Sama meno jatkui siirryttyäni työelämään, sillä elämäntapani on aina ollut autoton. Kuntotestien mukaan myös vatsa- ja selkälihakseni olivat hyvässä kunnossa, vaikka en todellakaan harjoittanut niitä mitenkään.

Jooga ei mielestäni ollut liikuntaa, vaan filosofia, jonka alkeita aloin opiskella alle 30-vuotiaana. Päivittäinen joogaharjoitus tuli silloin osaksi arkeani.

Näin jatkui, kunnes 50-vuotispäivä oli lähempänä kuin 40-vuotispäivä. Olin juuri ylittänyt lievän ylipainon rajan ja samaan aikaan huomannut, että aloin väsyä iltapäivisin ja tarvitsin nokoset melkein joka päivä, kun työpaikallani aloitettiin työhyvinvointiohjelma. Siinä asetettiin yksilölliset kuntotavoitteet, jotka ilmaistiin pisteinä: joka päivä piti kerätä muistaakseni 22 liikuntapistettä. Havaitsin nopeasti, että kävelemällä ja joogaamalla pisteitä kertyi kyllä ihan mukavasti, mutta toivottoman hitaasti. Halusin selviytyä urakastani hieman nopeammin, ja ostin ensimmäiset lenkkitossuni.

Juoksemisesta tuli nopeasti sekä terveyteni, mielenterveyteni että painonhallintani lukko.

Jäin välittömästi koukkuun. Nautin, kun sain juosta itseni väsyksiin - aluksi se tapahtui hyvin nopeasti. Endorfiinit alkoivat virrata, ja kun tuli syksy, en enää tarvinnutkaan mielialalääkkeitä selviytyäkseni pimeistä kuukausista. Juokseminen riitti. Halleluja! Olin pelastettu!

Juoksemisesta tuli osa identiteettiäni. Aloin ajatella, että minä olen se, joka juoksee aamuisin ennen töihin lähtöä. Olen se, joka jaksaa painaa töissä pitkää päivää nuorempien rinnalla, koska juoksee. Olen se, joka juoksee eläkkeelle asti. Juoksemisesta tuli nopeasti sekä terveyteni, mielenterveyteni että painonhallintani lukko.

En tavoitellut maratoneja. Minulle riitti kaksi 20-30 minuutin lenkkiä viikolla ja reilun tunnin tai noin 10 kilometrin lenkki sunnuntaiaamuisin. Hölkkäsin hitaasti ja usein aika tasaisella vauhdilla, koska en varsinaisesti tavoitellut parempaa kuntoa, vaan kalorien kulumista ja hyvää oloa. Lenkin jälkeen tunsin itseni energiseksi ja hyvinvoivaksi, jopa paremmaksi ihmiseksi. Kuvittelin vieläpä, että nuoremmat katsoivat minuun ihaillen.

Jouduin kuitenkin lopettamaan juoksemisen jo noin kuuden vuoden kuluttua, kun terveyteni ei enää kestänyt liikuntaa.

Kun olkapääni alkoi reistailla, minun oli mahdotonta hyväksyä ajatusta, etten olisi saanut enää juosta. Kävinkin melkein vuoden ajan lenkillä puolisalaa, kunnes sain lisää vaivoja ja muuan lääkäri sanoi riittävän painokkaasti, että romutan terveyteni loputkin rippeet, jos vielä juoksen.

Tein juuri niin kuin piti, ja tässäkö oli palkkioni?

Olin valtavan pettynyt. Minullehan oli luvattu, että jos vain harrastan liikuntaa, säilyn terveenä. Tein juuri niin kuin piti, ja tässäkö oli palkkioni?

Olin kuvitellut liikunnan toimivan kuin vakuutus. Mikään paha ei koskettaisi, jos vain liikkuisi riittävästi. Valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa, koska ihmisen terveys riippuu myös perimästä. On ihmisiä, jotka eivät pysy terveinä, vaikka heidän elämäntapansa olisivat täysin moitteettomat.

Tuntui todella epäreilulta.

Sitten aloin tuumia, että pakkoko juuri minun on olla lenkkeilevä teräsnainen, kun melkein kaikki muutkin ikäiseni ovat jo kauan sitten siirtyneet koiran kusetukseen tai satunnaiseen minigolf-erään? Sen takiahan teräsnaiset ovat teräsnaisia, kun he ovat niin harvinaisia. Ei minun tarvitse kuulua heihin.

Aikaa se vei, mutta lopulta pystyin tekemään muutoksen myös identiteettini tasolla. En ollut teräsnainen, vaan aivan tavallinen kipupotilas.

Seuraavassa postauksessa alan kertoa, mitä täsmälleen ottaen tapahtui. Kaikkihan rakastavat toisten sairaskertomuksia, eikö?

--

Päivän kuvat: Naapurin purkutalo.

 

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016