Sain viime keväänä päähäni, että voisin hakea oman alani Aslak-kurssille eli Kelan rahoittamaan kuntoutukseen, joka järjestettäisiin vuoden aikana neljässä viikon mittaisessa jaksossa. Ensimmäinen jakso olisi toukokuun alkupuolella. Ajattelin, että kuntoutus sopisi minulle, koska sen esittelytekstissä puhuttiin yksilöllisestä harjoitusohjelmasta, seurannasta ja palautteesta.

Halusin nimenomaan yksilöllistä tukea ja oletin, että kuntoutuksessa apunani olisi asiantuntijoita, joiden kanssa järjestyisi kiireettömiä, yksilöllisiä tapaamisia. Myös seuranta tuntui hyvältä, koska hoitoni oli mielestäni hieman sattumanvaraista enkä koskaan tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Fysioterapeutti, fysiatri ja työterveyslääkäri tukivat ajatusta, joten laitoin hakemuksen menemään ja sainkin myönteisen vastauksen.

Kuntoutuslaitoksesta tulleessa kirjeessä mainittiin erikseen yksilölliset keskustelut ja ohjaus. Ohjelmassa lueteltiin käynnit fysioterapeutilla ja kuntoutuslääkärillä sekä opastus yksilöllisen harjoitusohjelman suorittamiseen. Jess, minä ajattelin. Nyt minut tutkittaisiin uudelleen kunnolla ja saisin uuden, yksilöllisen harjoitusohjelman, jota muokattaisiin edistymiseni mukaan. Loistavaa! Ehkä joku jopa keksisi, miksen ole vielä parantunut.

Hankin elämäni ensimmäiset sisäliikuntakengät sekä valikoiman liikuntavaatteita, koska olin juoksemisen lopetettuani lihonut niin paljon, etten enää mahtunut mihinkään vanhoihin. Hankin junaliput ja sovin, että paikallinen taksi tulee minua vastaan asemalle. Istuminen oli jo niin kivuliasta, että junamatkasta tulisi vaikea, mutta mitäpä en olisi tehnyt saadakseni apua vaivaani.

Perillä selvisi nopeasti, että muut olivat paikalla enimmäkseen leipääntymisen takia, virkistymässä ja hakemassa vaihtelua. Kukaan muu ei tietääkseni ollut kipeä, vaikka osalla oli sairaus. Olin myös ryhmäni ainoa osanottaja yksityisestä yrityksestä - muiden palkan maksoi valtio tai kunta. Kukaan muu ei tehnyt töitä maksaville asiakkaille samoin kuin minä, joten työn haasteet olivat aika erityyppisiä. Se siitä omasta alasta ja vertaistuesta!

Sykkeeni nousi ja minun tuli hiki ensi kertaa yli vuoteen. Se oli ihanaa!

Pääsin kuntoutuslääkärille jo ensimmäisenä päivänä. Lääkäri palpoi ja haastatteli, muttei esittänyt arviota vaivastani. Hoidoksi hän ehdotti akupunktiota. Hän voisikin pistää ensimmäiset neulat heti. Annoin sen tapahtua, tiesinhän minä jo, ettei pitkäkään piikki välttämättä satu.

Nämä piikit kuitenkin sattuivat. Tuntui ikävältä, kun neula työntyi suoraan kipeään kohtaan.

Seuraavaksi oli ohjelmassa tutustuminen kuntosalin laitteisiin. Huomasin ilokseni, että pystyin kokeilemaan ainakin varovasti useimpia laitteita pakaravammoistani ja kipeästä olkapäästäni huolimatta. Kun tuli vuoroni tehdä 30 minuutin intervalliharjoitus, valitsin välineeksi kuntopyörän, koska se olisi todennäköisesti hellävaraisin nivelille.

Poljin ensin kolme minuuttia hiljaa, sen jälkeen kaksi minuuttia kovaa. Sama uudestaan! Sykkeeni nousi ja minun tuli hiki ensi kertaa yli vuoteen. Se oli ihanaa! Olin silti varovainen, ja kun pakarassani noin 15 minuutin kohdalla alkoi tuntua pienen pientä kipua, lopetin kesken.

Pakenin salilta, mutta olin täynnä endorfiineja ja tunsin itseni supernaiseksi, joten kävin kysymässä, missä voisin tehdä normaalin noin tunnin jooga- ja mindfulness-ohjelmani. Saisin jumppasalin avaimet tunnin kuluttua. Sillä välin päätin kiertää läheisen lammen kävellen.

Arvaattekin jo, miten yö kului. Olin niin kipeä, etten nukkunut silmäntäyttäkään. Pahin kipu tuntui niissä kohdissa, joihin akupunktioneulat oli työnnetty. Valvoin, luin dekkaria ja söin suklaata. Hörpin kuohuviiniä, jota olin salakuljettanut sisään pienessä kylmälaukussa.

Oli käynyt juuri niin kuin työterveyslääkäri pelkäsi: innostuin liikaa. Ja silti olin ollut mielestäni tosi varovainen. Yksi ongelmistani onkin koko ajan ollut se, että en ole tiennyt, mikä on liikaa. Kipuni yltyvät täysin arvaamattomasti. Se on selvää, että liikkuminen pahentaa niitä, mutta olen usein kipeä, vaikken ole tehnyt mitään liikunnallista.

Seuraavana päivänä oli vuorossa fysioterapeutin tarkastus. Kaveri vaikutti oikein pätevältä, ja hänellä oli varma arvio ongelmieni alkusyystä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kireämpiä takareisiä kuin minulla. Hän uskoi, että pääsisin pakaravaivoistani venyttelemällä takareisiä kahdesti päivässä. Suositeltava liike oli jalan nostaminen suorana tuolille ja kurottuminen varpaita kohti; liike, joka tekee minulle erittäin kipeää.

Ilmeisesti he eivät olleet koskaan ennen nähneet kuntoutujaa, joka on minun tavallani kipeä.

Ohjelmassa oli joka päivä ryhmän yhteisiä liikuntatunteja ilman vaihtoehtoja. Muut osallistujat tekivät liikuntatreffejä vielä illaksikin, eihän siellä muutakaan tekemistä ollut, ja liikuntamaastot olivat mahtavat. Minä makasin kaikki vapaa-ajat mahallani sängyllä, koska se oli ainoa kivuton asento. Onneksi olin ottanut riittävästi lukemista mukaan. Lääkärin määräämät kipulääkkeet eivät riittäneet alkuunkaan.

En pystynyt tekemään läheskään kaikkea vaadittua, eivätkä ohjaajat suinkaan aina ymmärtäneet sitä. ”Sinähän kävelit sisään”, kuittaili eräs, kun kerroin, etten voi enää juosta, koska olin jo porukan yllytyksestä kävellyt aamulla tunnin.

Ilmeisesti nämä ammattilaiset eivät olleet koskaan ennen nähneet kuntoutujaa, joka on minun tavallani kipeä. Lähtöä edeltävänä päivänä kuntoutuspsykologi sanoi minulle suoraan, että Aslak-kuntoutus oli minulle väärä paikka, ja lähettävä lääkäri ja Kela olivat tehneet virheen päästäessään minut sinne. Enkö minä tiennyt, että Aslak on ryhmäkuntoutusta? Aslakissa ei anneta kenellekään yksilöllistä kuntoutusta tai ohjausta.

Enhän minä tiennyt. Mutta niin siinä tosiaan kävi. Kun ohjelmassa luki ”yksilöllisten harjoitteiden opettaminen”, koko ryhmälle opetettiin täsmälleen sama jumppaohjelma!

Olin luullut, että lääkärin ja fysioterapeutin tarkastukset ja monipuoliset kuntotestit olisivat minua varten ja että niiden perusteella saisin oman harjoitusohjelman. Eihän se niin ollut! Tarkastukset olivat Kelaa varten, jotta kuntoutuksen teho pystyttäisiin todentamaan kurssin edetessä. Kurssilaisille mahdollisesti kertyvät tulokset olivat vain sivutuote, jonka perusteella sai vetää itse omat johtopäätökset. Koin, että minua oli johdettu harhaan. Olin ollut typerä optimisti.

Kuntotesteissä sain parhaat mahdolliset pisteet niissä kokeissa, jotka pystyin suorittamaan, eli staattisessa ja dynaamisessa tasapainossa, vatsan toistosuorituksessa ja vartalon ojentajien kestävyydessä. Niissä lajeissa, joissa olisi tarvittu olkapäitä, pakaroita tai reisiä, en tietenkään pärjännyt. Aerobisen kunnon tulosta en saanut ollenkaan, koska en uskaltanut mennä testiin. Olin jo niin kipeä.

Sinnittelin mukana viikon loppuun asti. Palatessani kotiin olin huomattavasti kipeämpi kuin lähtiessäni. Nyt minulla oli trokanterbursiitti molemmin puolin eikä vain vasemmalla, ja molemmissa kankuissa oli nyt nastojen sijasta isot rautanaulat. Elämä alkoi olla varsin tuskallista.

--

Viikon kuvat: Kuntoutusmaastoja.