Kirjoitukset avainsanalla liikunta

Noudatin tunnollisesti professori O:n ohjeita valmistautumisesta uusiin magneettikuviin. Tavoitteena oli reipas takareisitreeni juuri ennen kuvausta. Lähdin töistä etuajassa, pukeuduin kotona vanhaan t-paitaan ja juoksutrikoisiin ja avasin oven rappukäytävään. Hissillä alas ja kävellen ylös seitsemänteen kerrokseen. Sama uudelleen. Ja kolmannen kerran.

Hengästyminen tuntui ihanalta. Rehkin niin, että haukoin henkeäni ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Se kävi itse asiassa helposti ja nopeasti, koska liikuntakieltoni aikana aerobinen kuntoni oli tietenkin rapautunut, eikä lihaskunnostakaan varmasti ollut paljon jäljellä. Pelkäsin, että joku naapureista avaisi yllättäen ovensa nähdäkseen, mikä rapussa läähättää. Onneksi niin ei käynyt.

”Ei ne terapeutit tahdo millään uskoa, että venytykset eivät aina auta.

Välillä palasin  sisään venyttelemään takareisiäni. Muistelin samalla kuntoutusviikon fysioterapeuttia, jonka mielestä minun olisi pitänyt tehdä näitä samaisia Purasen-Oravan venytyksiä aamuin illoin, olihan minulla kireimmät hänen koskaan näkemänsä takareidet. Joopa joo, minäkin varmaan kulkisin kyynärsauvoilla potilastapauksen varusmiehen tavoin, jos olisin niitä neuvoja noudattanut.

Professori O. oli kommentoinut tapausta hymy huulilla. ”Ei ne terapeutit tahdo millään uskoa, että venytykset eivät aina auta, vaan tässä tapauksessa ovat haitaksi. Ei usko ensimmäinen eikä aina vielä seitsemäskään terapeutti”, hän sanoi. Tunnistin tilanteen. Oli minulle tosin osunut yksi sellainenkin fysioterapeutti, jonka mielestä venytykset eivät saa aiheuttaa kipua. Perususkomus heillä kuitenkin oli, että jos asiakas ei halua tehdä määrättyjä harjoitteita, hän on vain laiska ja valittaa turhasta.

O:n kanssa keskustellessa olimme samalla puolella, eräänlaisia salaliittolaisia. Me vastaan muu maailma, joka ei tajua hamstringsyndroomasta höykäsen pöläystä.

Kaikki tämä tuska oli seurausta vain muutaman minuutin treenistä!

Venyttelytauon jälkeen palasin rappukäytävään ja vedin vielä toisen porrastreenin. Sen jälkeen pakarani ja reiteni kuumottivat jo kovasti. Viimeistelevät venytykset, hikisenä takki ylle ja taksilla yksityissairaalaan.

Minusta tuntuu, että minut valmisteli tällä kertaa radiologi eikä hoitaja, kuten aikaisemmin. Hän oli tietenkin saanut professori O:n lähetteen ja halusi ehkä varmistaa omaltakin osaltaan, että vammat saataisiin nyt paremmin esiin kuin edellisellä kuvauskerralla. Vaihdoimme muutaman sanan siitä, miksi olin tullut uusintakuvaukseen ja mitä professori ajoi takaa.

Professorin lähetteessä luki: sdr. hamstring? sdr. piriformis? bursitis trochanterica? Tai yhdessä? Hän halusi selvittää kuvien avulla, oliko minulla hamstring- vai piriformissyndrooma, ison sarvennoisen limapussin tulehdus vai jotkut näistä yhdessä.

Kotiin palattua oli pakko ottaa kaksi Panacodia, sen verran kipeää teki. Olin itse asiassa kipeämpi kuin koskaan, ja oikea puoli oli melkeinpä vielä pahempi kuin vasen. Ja kaikki tämä tuska oli seurausta vain muutaman minuutin treenistä!

Radiologin lausunnosta selvisi myöhemmin, että olin juuri hankkinut itselleni mojovat isosarvennoisen limapussin tulehdukset eli trokanterbursiitit.

--

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Fysiatrini lähetti minulle kuvan vauvasta, jonka vaippaa vaihdetaan, ja kehotti minua hakeutumaan samanlaiseen asentoon. Joogaajat tuntevat sen nimellä ananda balasana, happy baby, onnellinen vauva. Siinä maataan selällään, nostetaan jalat kohti vartaloa polvet koukussa ja tartutaan käsillä jalkoihin siitä, mistä kukin kiinni saa. Tosijoogit (en minä) tietenkin saavat kiinni jalkapohjistaan.

Liike venyttää takareisien hamstringlihaksia, joiden kiinnityskohdat ovat istuinkyhmyn luona ja polvitaipeen yläpuolella. Fysiatri halusi, että kokeilisin venytystä varovasti ja kertoisin, miltä se tuntuisi. Tavoitteena oli hakea sitä kulmaa, jossa saisin venytyksen tuntumaan yhtä aikaa takapuolen kipeässä kohdassa ja polvitaipeen yläpuolella.

Minähän otin tämän oikein asiakseni. Levitin joogamattoni olohuoneen parhaalle paikalle ja varasin tunnin verran aikaa. Tein ensin parikymmentä minuuttia helppoa joogaa lämmittelyksi ja etenin sitten happy babyyn. Kokeilin hiukan myös muita samaa lihasryhmää venyttäviä liikkeitä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kipu seurasi selvästi jostakin tietystä liikkeestä.

Jatkoin kokeiluja vielä seuraavana päivänä. Sen jälkeen kirjoitin fysiatrille näin:

"Ehdottamasi venytys ei venytä, tai sitten en osaa tehdä sitä. Saan venytyksen tuntumaan takareidessä polven yläpuolella ja istuinkyhmyssä vasta suoristamalla jalan melkein niin suoraksi kuin pystyn. Tällöinkään kiristys ei tunnu takapuolen kipeimmällä kohdalla, joka on ylempänä keskellä. Kiristys on epämiellyttävää, ei hellittävää.

Istuin venyttelyn jälkeen sohvalle. Hetken päästä kipein kohta aktivoitui, ja kivusta tuli ennenkokemattoman kovaa vihlontaa. Kipu heijastui etureiteen, lähinnä ulkosyrjälle. Otin ensin Panadol Forten ja tunnin päästä Panacodin ja laitoin Voltaren Fortea takapuoleen ja reisiin. Kipu rauhoittui tämän jälkeen puolessa tunnissa ja sain nukutuksi normaalisti.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kipu seurasi selvästi jostakin tietystä liikkeestä. Kivun huono ennustettavuus onkin ollut turhauttavaa. Olen usein ollut hirmu kipeä, vaikken ole mielestäni tehnyt mitään rasittavaa, ja joskus taas lähes kivuton mielestäni ihan samassa tilanteessa. On vallankumouksellinen tieto, jos kipu seuraakin suoraan takareiden venytyksiä, joita en ole osannut yhtään varoa.

Tänään kokeilin vauvaliikettä uudestaan varovaisemmin. Liike tuntui nyt(kin) eniten takareisissä. Olin tehnyt jo aiemmin piriformisvenytyksen, joka sekään ei venytä rautanaulakohdasta, mutta tuntui muuten hyvältä ja laukaisi selvästi kireyksiä. Vauvaliike ei laukaise kireyksiä vaan tuntuu ainoastaan kiristävältä.

Jälkeenpäin vasen rautanaula aktivoitui jälleen, muttei yhtä pahasti kuin edellisenä iltana, ja heijaste tuli jälleen etureiteen. Otin Panacodin.

Juoksijoiden foorumilla on kirjoittajia, joiden hamstringsyndrooma on leikattu hyvin tuloksin. Nähtävästi professori O. on alan guru. Olisikohan mahdollisuuksien rajoissa, että hakeutuisin seuraavaksi O:n vastaanotolle?

Pahin kipu on minulla ”väärässä kohdassa”, mutta ehkä O. silti osaisi sanoa asiasta jotakin."

--

Päivän kuvat: Gravetye Manorin puutarhasta: valkoinen kultasade, laburnum. Vaarattoman näköinen, mutta erittäin myrkyllinen.

Syyskuun loppuun mennessä olin jo hyväksynyt, etten ehkä enää koskaan juokse, ja ymmärsin olevani kipupotilas. Mutta olinko tähän tyytyväinen. No en! Nyt nousi ongelmaksi kävely, tai paremminkin sen puute. Olisin halunnut kävellä. Marmatin lääkärilleni näin:

Minä: ”Pomoni laittoi palaveripäivän ohjelmaan tunnin kävelykokouksen varmaan ajatellen tekevänsä palveluksen minulle, kun ei tarvitse istua koko ajan. Mutta en minä todellakaan pysty kävelemään tuntia, hyvä kun 20 minuuttia. Tänäänkin kului koko kaunis päivä sisällä, kun tiesin, että jos lähden ulos, en malta kääntyä kotiin ajoissa ja sitten on taas pakko mennä Panacod-purkille. On tämä pirullista. Mies meni sitten yksin.”

Työterveyslääkäri: ”Harmi, kun kävelylenkit sujuvat vain lyhyesti, mutta toivottavasti joidenkin kuukausien kuluttua pystyisit kävelemään jo tunnin lenkin.”

Minä, tuohtuneena: ”Mikähän minut saisi muutamassa kuukaudessa kävelemään, kun 9 kuukaudessa ei ole tullut muutosta kuin huonompaan, ja fysiatri sanoi, ettei lääketieteellä ole enää keinoja, ja osteopaatin hoito lopetettiin tuloksettomana.  Nyt kokeilen systemaattisesti eri venytyksiä, mutta vielä ei ole löytynyt sellaista, joka tehoaisi kipeimpään kohtaan.

Olisikohan lähete kliinisen neurofysiologian tutkimuksiin seuraava askel?

Ei minulle kipu ole varsinainen ongelma, sen kanssa opin pärjäämään tavalla tai toisella. Ongelma on se, etten pysty kävelemään, koska se rajoittaa elämää arvaamattoman paljon. Vaikka kipu tietysti onkin päässä, niin kai vikaa pitää olla jossakin muuallakin, jos kävellessä ja sen jälkeen kipu yltyy.”

Fysiatri: ”Kuulin työterveyslääkärin kautta, että mietit ENMG-mahdollisuutta.  Hyvä ajatus; teen sinulle lähetteen tuohon tutkimukseen.

Tietysti sinulla on kroonisen kipupotilaan psyykkistä kuormitusta, mutta sinulla on myös todellinen kipu, johon ei olla vielä löydetty syytä ja usko pois, että se vaivaa minuakin päivittäin. Olen yrittänyt kaivaa case-tapauksia ja raportteja vastaavasta; en ole vielä keksinyt. Niin mielelläni näkisin sinut muuallakin kuin mahallasi rahin päällä töitä tekemässä. Ja juoksemaankin pitäisi päästä, senhän tulin luvanneeksi!”

Kyllä minä VOIN kävellä, mutta paljon kävelyä sisältäneen päivän jälkeen saatan olla kolmekin päivää niin kipeä, ettei yöunista tule oikein mitään.

Ulkopuolisten voi olla vaikea uskoa, ettei terveen näköinen ihminen pysty kävelemään, varsinkin, kun hän on tullut paikalle jalan. Joudun kuitenkin säännöstelemään kävelemistäni jatkuvasti. Päivän aikana voin kävellä yhteensä 30-60 minuuttia, mutta mieluiten lyhyissä pätkissä. Hyvä päivä on sellainen, ettei tarvitse kävellä kuin 10 + 10 minuuttia eli töihin ja takaisin. Myös kävelyvauhtini on entistä paljon hitaampi. Lonkkiin alkaa hyvin nopeasti sattua, jos pinnistelen pikavauhtia. Pitkään kävellessäni alan lopulta ontua.

Kyllä minä VOIN kävellä, mutta paljon kävelyä sisältäneen päivän jälkeen saatan olla kolmekin päivää niin kipeä, ettei yöunista tule oikein mitään. Pahinta on, jos pitäisi samana päivänä istua liikkumatta, kuten bussissa tai henkilöautossa, ja kävellä.

Onneksi en ole koskaan ollut varsinaisesti ulkoilmaihminen - juoksuharrastusvuodet olivat poikkeus sääntöön. Pienet ympyrät riittävät minulle enimmäkseen oikein hyvin. Matkoilla on kuitenkin harmillista, ettei pysty samaan kuin muut. Välillä olen joutunut puolustamaan rajojani tiukastikin. Ei, minä en todellakaan voi lähteä Aurinkorannikolta päiväretkelle Cordobaan, koska junassa istuminen ja nähtävyyksien katselu samana päivänä eivät onnistu. Ihanaa olisi myös mennä edes joskus iltakävelylle kuten ennen vanhaan.

Ehkä sitten ensi vuonna. Tai ensi vuosikymmenellä, kenties.

--

Päivän kuvat: Krysanteemeja parvekkeeltani.

 

Juuri kun aioin ruveta kirjoittamaan, huomasin, että Kirsi Piha oli vienyt sanat suustani. Hän kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan löytäneensä uuden elämänpolun, luovuttamisen.

Sinnikkyyden korostaminen on iso osa nykyistä kulttuuria. On hienoa jaksaa sinnitellä. Mennä läpi vaikka harmaan kiven. Sinnikkyys palkitaan aina lopussa. Kestävyys on hyve. Luovuttaminen on pahe. Luuserit luovuttavat”, Kirsi Piha kirjoittaa täällä.

Sinnikkyyden tavoittelu johtuu puolestaan suurelta osin vertailun, kilpailun ja voittamisen kulttuurista. Tarinoita muiden onnesta riittää sosiaalisen median täydeltä, joten vertailukohtia ei tarvitse kauan etsiä. Aina löytyy tavoitteita, joita kohti pyrkiä.  

Olen tietenkin tiennyt jo kauan, että vertailu on myrkkyä mielenrauhalle. Minusta on kuitenkin aina ollut mukavaa mitellä voimiani vaikeiden asioiden kanssa, ja usein olen huvitellut asettamalla myös pinnallisia tavoitteita. Liikunta ja painonhallinta tarjoavat rajattomasti suhteellisen helppoja maaleja - aina yhden saavutettuaan voi pyrkiä seuraavaan. Endorfiinien ohella juoksemisessa koukuttivat kai juuri nämä henkiset palkinnot.

Nyt olin kuitenkin jo siinä iässä ja siinä kunnossa, ettei fyysinen kilvoittelu enää tullut kysymykseen. Oli ihan pakko luovuttaa, kun keho ei kestänyt. Aluksi en todellakaan nähnyt siinä mitään kaunista. Pelkäsin kuollakseni. Meni kauan tajuta, ettei taivas tipahda niskaani eikä jalkojeni eteen aukea suoraan maapallon kiehuvaan magmasisukseen vievä railo, jos lopetan liikunnan.

Pelkäsin, että luovuttaminen tuhoaisi mielenterveyteni, terveyteni, ulkonäköni, urani ja parisuhteeni.

Kuljin sinnikkäästi lääkäriltä ja fysioterapeutilta toiselle, mutta en parantunut.  Syyskuussa päätin, että kun kerran mikään muukaan ei auta, kokeilen täydellistä luovuttamista.

En ole sen jälkeen harrastanut minkäänlaista liikuntaa. En ole kertaakaan pukenut liikuntavaatteita enkä sitonut lenkkitossuja jalkaani. Jopa joogamatto on jäänyt lähes koskemattomaksi. Kuntopyörällä on käyttöä vain vaatetelineenä. Luovuin myös painon tarkkailusta kokonaan ja syön, mitä haluan.

Ja katso, en olekaan romuna. Näytän pyöreämmältä, mutta alan tottua siihen. Uranäkymiä minulla ei tässä iässä enää olisi muutenkaan, ja mieheni mielestä näin on paljon parempi. Meillä on enemmän yhteistä vapaa-aikaa, kun en ole koko ajan lähdössä lenkille tai joogaamassa. Terve en ole, mutta liika sinnittelyhän minut juuri rikkoi.

On tärkeää osata luovuttaa, mielellään jo ennen kuin on sinnitellyt itsensä kipupotilaaksi.

Kirsi Piha kirjoittaa, että ihailemamme ihmiset, jotka ovat uskaltaneet tehdä omia valintoja, ovat usein toisesta näkökulmasta luovuttajia. Ja luovuttaminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Vanhaa tauhkaa ei kannata raahata mukanaan.

Luovuttaminen on kaunista.

--

Päivän kuvat: Hever Castlen lumpeet.

Kommentit (4)

MarjattaP
1/4 | 

Nyt  kirjoitit kyllä yhden totuuden ytimestä!  Juuri näin se on!  Luovuttaminen, ihan mistä tahansa, vaatii rohkeutta ja kykyä  katsoa asioita nykytilanteen yli.  Kaikkein vaikeinta se on pakkotilanteessa.   Mutta helppoa,  ei koskaan.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/4 | 

Kiitos MarjattaP, ihan noin pitkälle en itsekään osannut ajatella, mutta juuri noinhan se on. Palkinto luovuttamisesta tulee vasta myöhemmin, nykyhetkessä se kirpaisee sitä enemmän, mitä vahvemmin on sitoutunut asiaan.

Anneliina
3/4 | 

Liikunta ei saa olla pakon sanelemaa koskaan. Jos liikkuu pakosta, se ei tuota positiivista tulosta. Se muuttuu stressiksi ja sairastuttaa. Arkiliikunta on parasta.

Elämä on koko ajan vähitellen luovuttamista. Mutta sen ymmärrys ja hyväksyminen auttaa jatkamaan eteenpäin. Luovuttaminen ei ole lannistumista.

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/4 | 

Varmasti noinkin, Anneliina. Toisaalta mikä sitten on pakon sanelemaa liikuntaa?  Voiko ajatella niinkin, että sitä on arkiliikunta, töihinhän on päästävä ja koti siivottava ;) Juoksu ja jooga toivat minulle iloa, niin kauan kuin sitä kesti.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016