Noudatin tunnollisesti professori O:n ohjeita valmistautumisesta uusiin magneettikuviin. Tavoitteena oli reipas takareisitreeni juuri ennen kuvausta. Lähdin töistä etuajassa, pukeuduin kotona vanhaan t-paitaan ja juoksutrikoisiin ja avasin oven rappukäytävään. Hissillä alas ja kävellen ylös seitsemänteen kerrokseen. Sama uudelleen. Ja kolmannen kerran.
Hengästyminen tuntui ihanalta. Rehkin niin, että haukoin henkeäni ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Se kävi itse asiassa helposti ja nopeasti, koska liikuntakieltoni aikana aerobinen kuntoni oli tietenkin rapautunut, eikä lihaskunnostakaan varmasti ollut paljon jäljellä. Pelkäsin, että joku naapureista avaisi yllättäen ovensa nähdäkseen, mikä rapussa läähättää. Onneksi niin ei käynyt.
”Ei ne terapeutit tahdo millään uskoa, että venytykset eivät aina auta.
Välillä palasin sisään venyttelemään takareisiäni. Muistelin samalla kuntoutusviikon fysioterapeuttia, jonka mielestä minun olisi pitänyt tehdä näitä samaisia Purasen-Oravan venytyksiä aamuin illoin, olihan minulla kireimmät hänen koskaan näkemänsä takareidet. Joopa joo, minäkin varmaan kulkisin kyynärsauvoilla potilastapauksen varusmiehen tavoin, jos olisin niitä neuvoja noudattanut.
Professori O. oli kommentoinut tapausta hymy huulilla. ”Ei ne terapeutit tahdo millään uskoa, että venytykset eivät aina auta, vaan tässä tapauksessa ovat haitaksi. Ei usko ensimmäinen eikä aina vielä seitsemäskään terapeutti”, hän sanoi. Tunnistin tilanteen. Oli minulle tosin osunut yksi sellainenkin fysioterapeutti, jonka mielestä venytykset eivät saa aiheuttaa kipua. Perususkomus heillä kuitenkin oli, että jos asiakas ei halua tehdä määrättyjä harjoitteita, hän on vain laiska ja valittaa turhasta.
O:n kanssa keskustellessa olimme samalla puolella, eräänlaisia salaliittolaisia. Me vastaan muu maailma, joka ei tajua hamstringsyndroomasta höykäsen pöläystä.
Kaikki tämä tuska oli seurausta vain muutaman minuutin treenistä!
Venyttelytauon jälkeen palasin rappukäytävään ja vedin vielä toisen porrastreenin. Sen jälkeen pakarani ja reiteni kuumottivat jo kovasti. Viimeistelevät venytykset, hikisenä takki ylle ja taksilla yksityissairaalaan.
Minusta tuntuu, että minut valmisteli tällä kertaa radiologi eikä hoitaja, kuten aikaisemmin. Hän oli tietenkin saanut professori O:n lähetteen ja halusi ehkä varmistaa omaltakin osaltaan, että vammat saataisiin nyt paremmin esiin kuin edellisellä kuvauskerralla. Vaihdoimme muutaman sanan siitä, miksi olin tullut uusintakuvaukseen ja mitä professori ajoi takaa.
Professorin lähetteessä luki: sdr. hamstring? sdr. piriformis? bursitis trochanterica? Tai yhdessä? Hän halusi selvittää kuvien avulla, oliko minulla hamstring- vai piriformissyndrooma, ison sarvennoisen limapussin tulehdus vai jotkut näistä yhdessä.
Kotiin palattua oli pakko ottaa kaksi Panacodia, sen verran kipeää teki. Olin itse asiassa kipeämpi kuin koskaan, ja oikea puoli oli melkeinpä vielä pahempi kuin vasen. Ja kaikki tämä tuska oli seurausta vain muutaman minuutin treenistä!
Radiologin lausunnosta selvisi myöhemmin, että olin juuri hankkinut itselleni mojovat isosarvennoisen limapussin tulehdukset eli trokanterbursiitit.
--
Nyt kirjoitit kyllä yhden totuuden ytimestä! Juuri näin se on! Luovuttaminen, ihan mistä tahansa, vaatii rohkeutta ja kykyä katsoa asioita nykytilanteen yli. Kaikkein vaikeinta se on pakkotilanteessa. Mutta helppoa, ei koskaan.
Kiitos MarjattaP, ihan noin pitkälle en itsekään osannut ajatella, mutta juuri noinhan se on. Palkinto luovuttamisesta tulee vasta myöhemmin, nykyhetkessä se kirpaisee sitä enemmän, mitä vahvemmin on sitoutunut asiaan.
Liikunta ei saa olla pakon sanelemaa koskaan. Jos liikkuu pakosta, se ei tuota positiivista tulosta. Se muuttuu stressiksi ja sairastuttaa. Arkiliikunta on parasta.
Elämä on koko ajan vähitellen luovuttamista. Mutta sen ymmärrys ja hyväksyminen auttaa jatkamaan eteenpäin. Luovuttaminen ei ole lannistumista.
Varmasti noinkin, Anneliina. Toisaalta mikä sitten on pakon sanelemaa liikuntaa? Voiko ajatella niinkin, että sitä on arkiliikunta, töihinhän on päästävä ja koti siivottava ;) Juoksu ja jooga toivat minulle iloa, niin kauan kuin sitä kesti.