Kirjoitukset avainsanalla lääkkeet

”Kylläpä espanjalaiset liioittelevat. Ei keuhkoputkentulehdukseen Suomessa kukaan määrää antibioottia”, kummastelin matkalla apteekkiin. Hyvä, että kuitenkin taivuin ostamaan lääkkeet, sillä minulla olikin keuhkokuume. Mitä siitä opin?

1. Ota kuumemittari mukaan matkalle.

Toisen lomapäivän iltana kurkkuun kohosi kaktus. Ajattelin, että flunssanpoikanen lähtee lepäämällä, joten nukuin lähes koko seuraavan päivän. Kuumettakin varmaan oli, mutten huolestunut. Flunssahan tunnetusti kestää hoitamatta viikon ja hoidettuna seitsemän päivää. Söin mukanani olleita tulehduskipulääkkeitä, jotka paransivat oloa.

Vasta neljäntenä päivänä, jouluaattona, lähetin puolison kuumemittarin ostoon. Kävi ilmi, että kuume kohosi joka ilta noin 38,5:een. En hirveästi huolestunut vieläkään, eihän minulla voinut olla influenssa, kun kuume oli noin matala. Mutta kun korvia alkoi vihloa, päätin, että niitä olisi syytä näyttää lääkärille.

2. Lähde ajoissa lääkäriin ja pyydä häneltä diagnoosi.

Tapaninpäivän aamuna olin kuudetta päivää kanttu vei. Istuin aulassa odottamassa, että hotellissa vastaanottoa pitävä lääkäri saapuisi paikalle.

Hän olikin poikkeuksellisen miellyttävä tapaus, miehekäs muttei yhtään macho. Hän osasi tuikata kuumemittarin kainaloon suoraan kaula-aukosta ja kuunnella keuhkot kahden kankaan läpi. Pyynnöstäni hän katsoi myös korviin. Niissä ei kuulemma näkynyt mitään, vaan ongelma oli keuhkoissa. Niin niin, nyökyttelin ja luulin ymmärtäväni.

En kysynyt, mikä minulla on, koska luulin jo tietäväni sen. Sanaa pneumonia ei mainittu. Pidin hätävarjelun liioitteluna, kun lääkäri pyysi minua tulemaan kahden päivän kuluttua uudestaan, jotta hän voisi tarkistaa, voinko lentää kotiin. En silti kysynyt, miksi hän sellaista ehdotti. Kun molemmat käyttivät itselleen vierasta kieltä, viestintä jäi hyvästä tahdosta huolimatta vajaaksi.

Olin ihan vähällä jättää antibiootit ostamatta, koska minullahan oli mielestäni edelleen vain flunssa. Hotellilla googlasin saamani lääkkeet ja totesin, että nämähän ovat keuhkokuumeen lääkkeet. Sitten googlasin keuhkokuumeen. Juu-u, nyt minäkin uskoin.

3. Kun mikään ei maistu, muista epäterveelliset herkut

”Kyllä siellä on varmasti paljon kivampi sairastaa kuin kotona”, kuului empaattinen kommentti Suomesta. No ei kyllä ollut. Vieraissa olosuhteissa on tosi kurjaa olla kipeä.

Eniten päänvaivaa tuotti ravinto. Ruokahaluni katosi täysin yli viikoksi, mutta tuntui, että jotakin pitäisi silti syödä. Ellei muuten, niin mahan ja suoliston suojaamiseksi lääkkeiden oheisvaikutuksilta. Kotona olisin lähettänyt puolison kauppaan ostamaan mustikkakeittoa, jäätelöä, jogurtteja, rahkoja ja vaniljakastiketta, jota olisin syönyt pakastemarjojen kanssa. Ehkä jokin valmiskeittokin olisi mennyt. Mutta täällä? Puolisoni teki parhaansa, mutta saapui kaupasta mukanaan jauhon makuista jäätelöä sekä jogurttia, jossa oli 0 % rasvaa ja 0 % sokeria. En osannut ohjeistaa, kun en tuntenut paikallisia valikoimia.

Jos olisin ollut terve, olisimme aterioineet ravintoloissa, mutta nyt minusta ei ollut lähtijäksi. Jouluaaton herkkupöytämme koostui marjoista ja hedelmistä, jotka näyttivät raikkailta, mutta makua niissä oli vain murto-osa Suomen suvessa kypsyneisiin verrattuna ja energiaa tuskin nimeksikään. Vasta aivan matkan lopussa älysin ruveta syömään hedelmien lisäksi jälkiruokavanukkaita ja paikallisia makeita leivonnaisia. Niistä sain energiaa. Parempaa jogurttiakin löytyi.

Ensimmäisenä matkapäivänä ostimme kaupasta kaksi pulloa cavaa ajatellen, että otetaan nyt nämä näin aluksi. Toin toisen pullon matkalaukussani kotiin, koska en halunnut olla sekakäyttäjä, eikä puolisollekaan yksin maistunut. Supercorin mehuvalikoimasta löytyi kuitenkin todellinen helmi, pelkistä Merlot-rypäleistä valmistettu hedelmämehu. Sitä voin suositella lämpimästi.

4. Paras matka on kotimatka.

Tätä mieltä olen melkein aina ollut, mutta harvoin olen odottanut kotimatkaa yhtä kiihkeästi kuin nyt. Antibiootit purivat ja sain lentoluvan aiotuksi päiväksi, mutta yhtään aikaisemmin en olisi pystynytkään lähtemään.

Oli hyvä ratkaisu palata kotiin Tukholman eikä Helsingin kautta. Matka kesti tällä tavoin kyllä koko vuorokauden, mutta pystyin lepäämään lennon jälkeen hotellin päivähuoneessa ja tietenkin yölaivalla. Ihan toista kuin hypätä suoraan Helsinki-Vantaalta bussiin tai junaan.

Alun perin Tukholmassa oli tietysti tarkoitus tehdä muutakin kuin nukkua. No, ensi kerralla sitten.

--

Päivän kuvat: Lomahuoneistossamme oli kolme parveketta ja näköala kahteen suuntaan, joten näimme sekä vuoret, Benalmadena Costan että meren.

 

Kommentit (1)

JattaM
1/1 | 

Aika erilainen loma, ilmeisesti. Täytyy myöntää ettei kuumemittari ole koskaan kuulunut matkavarusteisiini, pitänee ruveta miettimään asioita uudella tavalla. Tehokasta toipumista, ja blogille myös virkeää uutta vuotta!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos ei ole itse kokenut levottomia jalkoja, voi olla vaikeaa mieltää, miltä se tuntuu. Tuntemus on epämiellyttävä, mutta hyvin epämääräinen. Esimerkiksi lihaskrampista ei ole kyse. Rentouttaminen ei tehoa vaivaan ollenkaan, vaan pelkästään pahentaa oloa. Jalkojen liikuttaminen vie tuntemukset pois, mutta vain hetkeksi. Pian on taas ihan pakko vaihtaa jalkojen asentoa.

Minulla oli aikaisemmin levottomat jalat aika harvakseltaan. Pakara- ja reisikipujen yltyessä myös tämä vaiva aktivoitui niin, että pahimmillaan minulla oli ikäviä tuntemuksia jalkojen koko mitalta, pakaroista jalkateriin asti. Ja tietenkin juuri silloin, kun olisi pitänyt levätä, eli öisin. Melkein joka yö.

Koska muut kivut olivat paljon voimakkaampia, en koskaan maininnut tästä vaivasta lääkärille. Taisin myös ajatella, että jos pakarakivut saadaan pois, myös levottomat jalat katoavat. Niin ei ole kuitenkaan käynyt.

Levottomista jaloista kärsivän hermostosta ei löydetä mitään vikaa.

Ilmeisesti levottomilla jaloilla eli Willis-Ekbomin sairaudella ei tosiaan ole mitään yhteyttä pakarakipuihini eikä iskiashermoonikaan, koska vika on keskushermostossa. Täsmällistä syytä ei tiedetä, mutta syyttävä sormi osoittaa välittäjäaineiden, lähinnä dopamiinin, puutokseen aivoissa ja selkäytimessä. Myös rauta-aineenvaihdunnalla saattaa olla asian kanssa jotakin tekemistä, mutta raudan saannin lisäämisen ei ole todettu helpottavan oireita.

Viime vuonna valmistuneen tamperelaisen tutkimuksen mukaan levottomiin jalkoihin tosin liittyy hapenpuute jaloissa. Tämä tulkinta haastaa ajatuksen keskushermostosta oireiden syynä.

Levottomista jaloista kärsivän hermostosta ei löydetä tutkimalla mitään vikaa. Vaiva näyttäisi olevan periytyvä, ja on tyypillistä, että se pahenee iän myötä. Juuri niin kuin minulla.

Kahvi, alkoholi ja serotoniinin takaisinoton estäjät saattavat laukaista tai pahentaa ongelmaa. Kahvia en juo enkä lotraa viininkään kanssa järin usein, mutta serotoniinin takaisinoton estäjää olen syönyt päivittäin jo pitkään kipukynnyksen nostamiseksi. Tiedän myös vanhastaan, että se estää kaamosmasennuksen, joka minuun helposti iskee, ellen pääse harrastamaan riittävän usein hikiliikuntaa. Niin kauan kuin liikuntani rajoittuu 10 minuuttiin kävelyä kerralla, en koe voivani luopua lääkkeestä pimeänä vuodenaikana.

Miksi odottaisin, kunnes ikävä olo alkaa? Kävelymeditaatio tehoaa myös etukäteen.

Käytössäni olevasta kipulääkearsenaalista ainoastaan Panacod tehoaa levottomiin jalkoihin, eikä sekään kovin hyvin. Sen napsiminen tuntuu tällä hetkellä samalta kuin ampuisi hiirtä hirvikiväärillä, koska minulla ei ole enää kovin paljon muita kipuja.

Levottomien jalkojen lääkehoitona käytetään rauhoittavia ja epilepsialääkkeitä. Paras teho on saatu Parkinsonin taudin hoitoon kehitetyillä lääkkeillä erittäin pieninä annoksina.

Olen aina ollut valmis kokeilemaan lääkehoitoja, kun lääkäri on niitä ehdottanut. Viime vuosina olen kuitenkin kyllästänyt kehoani niin monilla lääkeaineilla, ettei juuri nyt tee mieli rynnätä lääkepurkille. Onneksi lääkkeettömiäkin hoitoja on.

Vaivasta kärsiville on kuulemma tyypillistä, että he etsivät ja kokeilevat vaivaansa lievitystä omatoimisesti. Jotkut saavat apua lämpimistä unisukista, jalkojen suihkuttelusta, jalkaöljyistä tai lisäravinteista.

Oma hoitoni on hyvin yksinkertainen.

Levottomat jalat pakottavat kävelemään. Saan ikävät tuntemukset loppumaan nousemalla vuoteesta ja tekemällä 5-10 minuutin ajan kävelymeditaatiota. Nyt olen havainnut, että hoito tehoaa myös etukäteen tehtynä. Miksi siis odottaisin, kunnes ikävä olo alkaa?

Otan ensin hyvän, jooga- ja mindfulness-harjoituksista tutun seisoma-asennon. Viivyn siinä hetken ja alan sitten kävellä hyvin hitaasti ja pienin askelin, keskittyen jalkapohjien tuntemuksiin. Teho on paras paljain jaloin.

Valmistelen iltaisin kotiini 15-metrisen ”pitkän suoran”, jonka molemmissa päissä on ikkuna. Siinä pysähdyn, tarkistan asennon ja käännyn. Olen kokeillut myös lyhyempää ja vaihtelevampaa reittiä, eikä vaikutuksella ole ollut eroa. On kuitenkin mukavampaa, kun ei tarvitse keskittyä väistelemään huonekaluja, vaan voi pelkästään kävellä.

Teen nykyään tämän viimeiseksi työkseni ennen nukkumaan menoa. Toistaiseksi hoito on toiminut hyvin.

--

Päivän kuvat: Krysanteemeja.

Leikkauspäivästä on nyt tasan kolme kuukautta. Eilen kävin ensimmäistä kertaa tauon jälkeen työmatkalla pääkaupunkiseudulla. Istuminen oli kyllä hieman tuskallista, mutta ei pahempaa kuin ennen leikkausta. Jäin henkiin.

Mikä parasta, kivut laantuivat, kun ei enää tarvinnut istua eikä kävellä. Vielä keväällä olin vastaavan reissun jälkeen hillittömän kipeä ainakin kolme vuorokautta, pääasiassa öisin.

Matkan alku oli huolestuttava. Ratsasin hätälääkevarastoni heti Kupittaan jälkeen vain todetakseni, että kaikki muut kipulääkkeet olivat lopussa, vain Panacodia löytyi. Odottelin myyntikärryä tabletti toisessa ja raha toisessa kädessä, kun tajusin, että onhan minulla sittenkin pehmuste mukana.

Tungin kevytuntuvatakkini takapuoleni alle. Se toimi niin hyvin, että kun kärry lopulta saapui, en enää tarvinnut juotavaa palan painikkeeksi. Kivut olivat heikentyneet lähes huomaamattomiksi.

Istuminen sattuu sillä hetkellä, mutta liikunta aiheuttaa pitkäaikaisemmat kivut.

Kävelin päivän aikana vain noin 5+5+15 minuuttia, vähemmän kuin tavallisina työpäivinä, koska sain aamulla autokyydin junalle. Istumista kovalla alustalla kertyi vajaat seitsemän tuntia. Normaalisti istun joko ilmatyynyn päällä tai pehmeällä sohvalla.

Olen arvuutellut mielessäni, kumpi takapuolelleni on pahempi, istuminen vai liikunta. Niitä on ollut vaikea erottaa, koska olen usein joutunut kävelemään paljon samana päivänä kuin istumaankin. Nyt se on selvää: istuminen sattuu pahemmin sillä hetkellä, mutta liikunta aiheuttaa pahemmat pitkäaikaiset kivut ja yövalvomiset.

Tärkein on kunnossa: saan nukutuksi yöni.

Olen tähän mennessä käynyt kaksi kertaa noin tunnin pituisella kävelyllä ja kerran varovasti uimassa. Joka kerta molemmat pakarani ovat ärtyneet niin paljon, että olen tarvinnut illalla Panacodia. Tavallisesti en enää käytä ollenkaan kipulääkkeitä, mikä tietysti on iso voitto.

Minulla ei myöskään ole enää lainkaan pistäviä eikä juilivia kipuja, jotka valvottivat ennen leikkausta. Nähtävästi juuri ne johtuivat iskiashermon pinteestä. Päättelen, että tämänhetkiset kipuni johtuvat vasemmalla leikkauksen jälkitilasta ja oikealla, leikkaamattomalla puolella, jänteiden ärsytystilasta.

Takareisijänteeni siis hermostuvat edelleen tosi pienestä. Pääsenkö koskaan siihen tilanteeseen, että tunnin parin tavallinen kävelylenkki onnistuisi ilman jälkeenpäin tulevia kipuja? Se jää nähtäväksi.

Juuri nyt minulle riittää, että tärkein asia on kunnossa. Ja se on uni. Vuosikausien valvominen on ohi ainakin vähäksi aikaa, eikä univajetta enää kerry.

Tiedän kyllä jo, mikä kehoni kohta seuraavaksi pettää.

--

Päivän kuvat: Ruskaa Ruissalossa Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa.

 

Oi onnen päivää! Tai paremminkin yötä. En tarvitse enää ollenkaan särkylääkkeitä. Nukkuminen on lähes kivutonta! Nyt on selvää, että leikkaushoito oli oikea ratkaisu.

Ensimmäisen vihjeen kehityksen suunnasta sain jo noin kuukausi leikkauksen jälkeen. Huomasin silloin, että pystyn lepäämään vasemmalla kyljelläni pidempään kuin kolme sekuntia. Ennen leikkausta en siihen pystynyt. Olin tästä erityisen ilahtunut, koska se tarkoitti, että pystyin halaamaan vasemmalla sängyn puoliskolla lepäävää puolisoani edes lyhyesti.

Ensimmäiset nokoset vasemmalla kyljellä olivat iso tapaus. Takapuoleni oli niiden jälkeen pahasti puuduksissa, mutta silti. Oikea kankku, joka oli jo pitkään saanut kantaa painoani nukkuessani, alkoi saada lyhyitä lepohetkiä. Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että voin nukkua vapaasti ja kivutta kummalla tahansa kyljellä, koska puutumisen lähestyessä voin kierähtää toiselle kyljelle.

Ensin lopetin tulehduskipulääkkeen käytön iltaisin. Sitten panin myös aamuin illoin otettavan, pitkävaikutteisen Panadolin tauolle ja käytin ainoastaan kipugeeliä, kunnes huomasin selviytyväni pelkän kylmäpakkauksen turvin. Ja nyt olen jo pari yötä nukkunut ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Jipii! Ette usko, miten onnellinen olen.

Uskomatonta, miten mukavalta työnteko tuntuikin!

Entä miten töissä sujuu? Juu, aluksi olin todella innoissani. Uskomatonta, miten mukavalta työnteko tuntuikin! Ensimmäinen viikko kului kuin siivillä. En toki pystynyt istumaan koko päivää työtuolillani, mutta en ollut pystynyt siihen ennen leikkaustakaan. Paraneminen tuntui suorastaan ottavan pitkän harppauksen. Ehkä piinatut pakarani pitivät siitä, että yhden pidemmän kävelylenkin sijasta kävelin saman verran, mutta kolmessa osassa: aamulla töihin, ruokatunnilla kauppaan ja iltapäivällä kotiin.

Toinen työviikko ei mennyt ihan yhtä hyvin. En pystynyt tiistaina pitämään kuuden tunnin työaikaani, kun samaan päivään osui palaveri asiakkaan luona bussimatkan päässä, työyhteisön kuukausikokous ja muutama kiireellinen hoidettava asia. Istumista tuli aika tavalla. Keskiviikon sairauslomapäivä kasasi torstaihin tavallistakin enemmän tekemistä, jota ei voinut siirtää, koska painotalossa odotettiin aineistoa. Päivästä tuli taas pidempi kuin piti. Lyhensin perjantain työpäivää niin, että ylitöitä kertyi lopulta vain 2,5 tuntia. Silti siinä oli jokainen minuutti liikaa.

Työterveyslääkäri oli aivan oikeassa arvioidessaan, etten selviytyisi vielä täysistä työviikoista. Vaikka nukun paremmin, kykyni istua ei ole parantunut yhtään, jos verrataan leikkausta edeltäneeseen aikaan. Pystyn istumaan helposti tunnin, mutta viimeistään kahden tunnin kohdalla on pakko hakeutua pehmeämmälle alustalle. Työpäivän jälkeen tuntuu ihanalta, kun ei tarvitse istua, vaan voi paneutua mahalleen rahille.

Kipu ei kuitenkaan ole pistävää, kuten ennen leikkausta. Jäljellä on ainoastaan painon ja pakotuksen tunne pakaroissa sekä leikatulla että leikkaamattomalla puolella.

Kävelykykyni ei ole vielä leikkausta edeltävällä tasolla. En uskaltanut lähteä tiistaiaamuna linja-autoasemalle kävellen, koska edessä oli pitkä päivä, vaikka ennen leikkausta olisin kävellyt. Onneksi puoliso oli hereillä poikkeuksellisen aikaisin ja tarjosi kyydin. Olisin toki taksillakin päässyt.

Sunnuntaina päätin noudattaa professori O:n neuvoa ja harjoittaa vesiliikuntaa. Varovainenkin uiminen tuntui leikatussa pakarassa hyvin nopeasti epämiellyttävältä. Otin myös hieman hierontaa porealtaassa. Retken jälkeen olin niin kipeä, että otin varmuuden vuoksi Panacodin ennen nukkumaanmenoa. Se onkin ollut kuukauden sisään ainoa käyttämäni Panacod-tabletti, ja toivon mukaan jää viimeisekseni.

Seuraavana päivänä takapuoli tuntui taas ihan hyvältä ja rentoutuneelta. Voi olla, että liikunta sitten lopulta teki vain hyvää, vaikka aluksi sattuikin.

En kai vain ala taas uskoa, että liikunta auttaa aina?!

--

Päivän kuvat: Pihlajanmarjoja.

 

Kommentit (5)

JattaM
1/5 | 

Onneksi olkoon, Maija. Jokainen kivuton aamu on hurraamisen arvoinen. Ehkä se istuminenkin alkaa sujua, kunhan etenet kärsivällisesti - niin vaikeaa kuin se onkin. Kuvissasi on valkoinen pihlajanmarjaterttu. Pakko kysyä onko sekin usein mainitsemaltasi Ruissalon puutarhalta, en nimittäin muista missään nähneeni moisia.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/5 | 

Kiitos onnitteluista Jatta! Kärsivällisyyttä tämä tosiaan kysyy, mutta suunta on oikea. Valkoinen pihlajanmarja kasvaa tosiaan  Ruissalossa Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, heti siinä vasemmalla olevassa kivikkopuutarhassa. Kuvasin monista kasveista myös nimilaput, mutta tästä valitettavasti en. Muut pihlajat kasvavat Sairashuoneenkadulla erään uudehkon asuintalon etupihalla.

MarjattaP
3/5 | 

Ihan varmasti i on syytä olla iloinen ja onnellinen kipulääkkeistä eroon päästessään.  Oikein hyvä!  Toivottavasti tilanteesi etenee edelleen parempaan suuntaan. 

M74
5/5 | 

Tutun kuuloista tarinaa. 4kk leikkauksesta ja istuminen on edelleen jotain  epämiellyttävän ja tuskallisen välimaastosta tuolista ja kuun asennosta riippuen. Positiivista on, että särky ei jää pitkäksi aikaa päälle ja jalka toimii normaalisti. Minulla oli hamstring-syndrooma päässyt niin pahaksi, että häiritsi jo pakaralihaksen toimintaa, eli teki ajoittain halvausoireita. Lisäksi oireet menivät jalkaterään saakka. Tämän lisäksi oli järkyttävä kipu istuinkyhmyn kohdalla, mihin ei auttaneet mitkään lääkkeet. Ainoastaan lepo lopulta hölläsi tuon ja sain nukuttua. Autolla ajo ei onnistunut lainkaan.

Nyt kävely onnistuu jo helposti ainakin 5 kilometria kerrallaan ilman lisääntyvää kipua ja kohta alan kokeilla kevyttä hölkkää. Nytkin olen seisoessa kokonaan kivuton. Hankala oire sen sijaan on takareiden allodynia. Polttelee välillä kunnolla kun vaate hipaisee. Välillä hermo-oire jossain syvemmällä ja tuntuu silloin vielä ikävämmältä.  Takareiden tuntohermo oli tiukkaan arvessa kiinni ja se irrotettiin samalla. Hermorunko oli kuulemma reilusti turvonnut. Pääsi ilmeisesti operaatiossa venymään ja vasta vuoden päästä selviää sen tilanne. Ikävää, jos tämmöinen oire jää päälle. Kompressioshortsit on tilauksessa ja toivotaan niiden auttavan.

Piinaava vaiva, en voi muuta sanoa. Toivottelen omasta puolestani toipumisia kaikille vastaavasta vaivasta kärsiville/kärsineille.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016