Kun olin päättänyt, että ylipäätään pidän 60-vuotisjuhlat, ensimmäinen, minkä löin lukkoon, oli juhlamekko. Tilasin sen jo kesän viimeisenä lomapäivänä elokuussa. Halusin yksinkertaisen, mutta yksilöllisen ja salaa ylellisen koltun, jota voisi käyttää myös arkena. Tietäjät tietäisivät, mikä se on, mutta useimmat eivät näkisi siinä mitään erityistä.

Juuri sellainen on mittojen mukaan tilattu pellavaneulemekko. Olin tutkinut Pirita Designin mallistoa Turun Kaisla-kaupassa jo monta kertaa, mutta vaatteiden hinta oli mielestäni aika kova. Syntymäpäivät olisivat riittävän hyvä syy.

Sovitin kahta mekkoa. Molemmat olivat hyviä, mutta toinen istui heti lähes täydellisesti. Jos olisin tarvinnut pikkumustaa, olisin voinut ostaa sen heti.  Musta ei kuitenkaan ole minun värini. Valitsin värimalleista savuisen siniharmaan, koska juhlapäivä on keskellä talvea. Kesäksi olisin varmaan päätynyt vaaleaan vihreään. 

Pellavaneule on mielestäni parhaimmillaan värillisenä, koska värit toistuvat pellavalangassa erityisen kauniisti, ja neuleen pinnassa on hienoinen hohto. Piritan neuleita voi tilata myös meleerattuina, jolloin neuloessa on käytetään kahta eriväristä lankaa kerralla.

Sovitusmekon hartioita muokattiin hieman kapeammiksi, ja pituus mitattiin sopivaksi. Suosin kotelomekoissa ja kynähameissa melko lyhyttä, polvet paljastavaa mallia, koska pidemmät nyt vaan eivät näytä yhtä hyviltä. Tai sitten vain kuvittelen näyttäväni samalta kuin 30 vuotta sitten, vaikka oikeasti arpiset polvet olisi jo parasta peittää.

Mekkoni on joustava ja erittäin mukava päällä, vaikka pellava onkin hieman kovempaa kuin esimerkiksi villa. Neulos näyttää melkein kudotulta tweed-kankaalta, kun neuleen nurja puoli on päällä päin. Pinta on mielestäni hurjan kaunis, mutta valitettavasti myös hieman arka. Rannekoruni tarttui juhlapäivänä mekon rintamukseen aiheuttaen pitkän ja pahan näköisen langanjuoksun. Mukana ei ollut neulaa, mutta sakset oli, joten yksinkertaisesti leikkasin kohdan siistiksi ennen valokuvien ottoa. Onneksi neule ei ole lähtenyt purkautumaan.

Koekäytin mekkoa vävyn valmistujaisissa sen verran, että osasin kiinnittää erityistä huomiota alusvatteisiin. Vuorittoman neuleen alta nimittäin näkyvät kaikki reunat ja saumat etenkin valokuvissa. Otin tällä kertaa varman päälle ja vedin ylleni  korkeavyötäröiset muotoilevat alushousut ja t-paitarintaliivit, ja niiden päälle vielä kokomittaisen alushameen. En tiedä, minkä verran ne paransivat näkymää, mutta eivät ainakaan huonontaneet.  

Kekkulointi paljain säärin keskellä talvea  ei tullut kysymykseen. Siinäpä pulma. En ole lihomiseni jälkeen onnistunut ostamaan muita kuin valuvia sukkahousuja, olipa valmistaja tai kokonumero mikä tahansa. Osa on liian pieniä vyötäröltä ja osa liian isoja. Hankin nyt kokeeksi kolmet erilaiset, ja päädyin sovituksen jälkeen Kunertin mattapintaisiin Mystique-sukkiksiin, koko 48-50. Ne toimivat muuten oikein hyvin, mutta vetäisin niihin silmäpaon sillä samalla rannekorulla, jolla runtelin myös mekkoni. Sukkikset olivat siis kertakäyttöiset, mikä minulla on aika harvinaista.

Ja sitten kengät. En ole käyttänyt minkäänlaisia korkoja pitkään aikaan, kun moneen kertaan hehkuttamani mustat Mummoankat eli Mephisto Palditkin ovat alkaneet puristaa. Tuntui epätodennäköiseltä, että löytäisin mitään läheskään yhtä mukavaa, mutta silti edustuskelpoista ja sopivan väristä. Heti ensimmäisessä paikassa, Helsingin Sokoksella, silmiini osuivat kuitenkin Clarksin Ellis Roset siniharmaina. 

Avokkaat näyttävät ihan tavallisilta, mutta havaitsin sovittaessani, että ne on suunniteltu sitä silmällä pitäen, että sääret näyttävät pitkiltä ja nilkat hoikilta. Ja minulla todellakaan ei ole mitkään kauriinnilkat! Verenpainelääkkeet ovat turvottaneet niitä vielä entisestään. Kenkien kärki on epäilyttävän suippo, mutta varpaita ei tarvitse tunkea sinne asti. Rakkoja ei synny kantapäihin eivätkä jalat väsy, koska kaikki kriittiset kohdat ovat pehmustettuja.

Ostin kengät numeroa isommassa koossa kuin ikinä. Vaihdatin kantalaput ja ajoin niitä parina päivänä sisään kotona. Pysyin juhlissa yllättävän hyvin koroillani koko päivän. Tätä kenkämallia on muuten kaupoissa myös mustana. 

Koruni olivat hopeiset Halikon käädyt, jotka sain isältä valmistujaislahjaksi kauan sitten. Mekko oli oikeastaan valittu vasiten näiden korujen taustaksi, ja tässä tehtävässään se toimi oikein hyvin. Tuhoa tuottanut filigraanirannekoru on puolestaan seurusteluaikojen lahja puolisolta.

Ikävä kyllä minulla ei ole yhtään kuvaa, jossa juhla-asuni näkyisi kokonaan. Oheisissa, aikaisemmin syksyllä otetuissa kuvissa mekko on astetta arkisemmin asustettuna, Second Chancen villatakin, leggingsien ja Gaborin nilkkureiden kanssa. Koruna on  tuttu Kuutar pronssisena.

Olen jo käyttänyt mekkoa töissäkin. Kenellekään tuskin tuli mieleen, että tuo mimmi on unohtanut ylle 60-vuotisjuhlamekkonsa.

--

Päivän kuva: Pellavaneule näyttää melkein tweediltä.