Kesän tulo saa minut nykyisin aina ajattelemaan kuolemaa. Johtunee siitä, että anoppini elämänlanka katkesi 1. kesäkuuta kolme vuotta sitten. Hän on toistaiseksi ainoa ihminen, jonka hiipumisen olen nähnyt viimeisiin tunteihin asti.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, milloin kuolen ja mihin. Kaikkein eniten kiinnostaa kuitenkin, kuolenko ennen kuin puolisoni. Ja hämmästelen kovasti, etteivät muut halua tietää.

Suomalainenkin media kertoi aiemmin keväällä tutkimuksesta, jossa yhteensä 2 000 saksalaisilta ja espanjalaisilta kysyttiin, haluaisivatko he tietää etukäteen tietyistä myönteisistä ja kielteisistä asioista. Kävi ilmi, että 85-90 prosenttia ihmisistä ei halua tietää kuolinsyytään, kuolinajankohtaansa eikä myöskään puolisonsa kuolemaa tai avioeroaan.

Tutkimuksesta kertoi ja sitä pohti myös bloggarikollega Petri Riikonen Potilaan lääkärilehdessä (klikkaa tästä.) Petrin kannalle antaa erityistä painoarvoa se, että hän on tiedetoimittaja ja työkyvyttömyyseläkkeellä MS-taudin takia. Hän ei halua tietää ja arvelee, että sillä voi olla jotakin tekemistä kuolemanpelon kanssa.

Kyllä minäkin pelkään kuolemaa. Huoltani kuitenkin helpottaisi, jos tietäisin, miten käytännön asiat järjestyvät sen jälkeen. On iso ero sillä, kuolenko tänä vuonna, 10 vuoden vai 20 vuoden kuluttua, ja sillä, missä järjestyksessä minä ja läheiseni täältä lähdemme.

Olisi todella hienoa tietää, ehdinkö maksaa putkiremonttilainani pois elinaikanani.

Olen juuri ottanut lisää pankkilainaa putkiremontin takia, ja olisi todella hienoa tietää, ehdinkö maksaa sen pois elinaikanani. Jos en ehdi, jäljelle jäävät voivat ajautua taloudellisiin vaikeuksiin. Puolisoni joutuu mahdollisesti myymään kotinsa liian suuriksi kohoavien asumiskustannusten takia.

Minulla ei ole biologisia lapsia, mutta vanhempani ovat yhä elossa. Jos kuolen ennen heitä, esimerkiksi vaikkapa jo tänä kesänä, perintöosuus, joka olisi muuten ollut tulossa minulle, jaetaan sisarusteni kesken. Kyllä vain, kuulun tosiaan niihin luopioihin, jotka kärkkyvät vanhemmiltaan perintöä. Jokainen perinnöksi kenties joskus saatava ropo tulee auttamaan remonttilainan maksussa. Jos perintöä ei tule, ei tule helpotustakaan.

Jos minulla kuollessani ei olisi testamenttia, vanhempani tai sisarukseni perisivät minut, ja jälleen puolisoni olisi vaarassa menettää kotinsa (toki hän voisi vedota lesken asumisoikeuteen). (Myöhempi korjaus: Näin voisi käydä, jos olisimme avoliitossa. Olemme kuitenkin avioliitossa, joten jos kuolen naimattomana, puolisoni perisi minut, jos testamenttia ei olisi.)

Minulla tietenkin on testamentti. Sen laatiminen olisi ollut paljon helpompaa, jos olisin tiennyt, missä järjestyksessä kuolemme. Kun en tiedä, piti varautua kaikkiin mahdollisiin kombinaatioihin. Se oli niin vaikeaa, että saimme viime syksynä vain testamentin valmiiksi. Edunvalvontavaltuutus ja hoitotahto odottavat edelleen putkiremontin jälkeistä aikaa.

Myös perijättären kannalta sillä on merkitystä, onko lainaa vielä jäljellä, kun kuolen.

Toivon, että eläisimme reilusti yli 70-vuotiaiksi ja puolisoni kuolisi ensin. Remonttilaina olisi  siinä kohtaa jo valtaosin maksettu, eikä minulla olisi mitään hätää, vaan voisin elellä leskenä niukkaa, mutta mukavaa elämää. Jos lainaa vielä olisi, pitäisi neuvotella pankin kanssa jokin järjestely, jonka turvin voisin jatkaa asumista kotona.

Jos kuitenkin minä kuolen ensin, kotimme omistusoikeus siirtyy testamentin nojalla tietylle nuorelle naiselle, ja puolisoni saa asunnon hallintaoikeuden. Hän voi jatkaa asumista kotona, mikäli selviytyy yhtiö- ja rahoitusvastikkeesta. Se ei ole niin sanottua, koska hänen eläkkeestään on tulossa erittäin pieni.

Lisäksi perijättären pitäisi selviytyä perintöveroista ja mahdollisesti jäljellä olevasta lainaosuudesta. Näin ollen hänenkin kannaltaan sillä on paljonkin merkitystä, millä vuosikymmenellä kuolen.

Jos kuolen tapaturmaisesti, voin elää siihen saakka vailla huolta ja murhetta.

Kyllä minua kiinnostaa sekin, mihin kuolen. Jäänkö auton alle, saanko massiivisen aivoveritulpan tai -verenvuodon vai tuuperrunko dementikkona hankeen? Kuolenko kerralla vai jäänkö kitumaan?

Jos tietäisin kuolevani tapaturmaisesti tai muuten äkillisesti, voisin elää vailla huolta ja murhetta. Sehän nimittäin vasta ikävää olisi, että ensin kantaisi syyllisyyttä joka jäätelölusikallisesta ja viinilasillisesta, ja sitten vielä kituisi niiden seurauksena jonkin itse aiheutetun elämäntapasairauden kourissa.

Todennäköisin kuolinsyyni on tilastojen ja elintapojeni valossa aivoveritulppa, koska verenpaineeni on koholla ja tykkään makkarasta. En myöskään pysty enää harrastamaan liikuntaa niin paljon, että siitä olisi suojaksi. Olisi hienoa kuolla saappaat jalassa - sehän taitaa olla aika yleinen toive - mutta valitettavasti asun aika lähellä keskussairaalaa. Jos saan tulpan jo lähivuosina, jään todennäköisesti henkiin ainakin joksikin aikaa. Pitäisi nähtävästi muuttaa kauemmas metsään.

Puolisoni pitää minua jo menetettynä tapauksena. Hän on todennut, että jos eläisimme muinais-Suomessa, karhu olisi saanut minut kiinni jo toissa talvena ja hän olisi leski. Näin ajatellen elän joka päivä jatkoajalla.

Taitaa olla varmuuden vuoksi parasta elää kuin viimeistä päivää.

--

Päivän kuvat: Orvokeita.