Tarkoitukseni oli kertoa, mikä kodissani on parasta ja miksi on niin ihanaa olla taas täällä. Se jää nyt toiseen kertaan, koska näin sunnuntaina Helsingin Sanomissa tämän ison jutun siitä, mitä suomalaiset ajattelevat kodistaan. Teksti perustui kyselyyn, johon vastasi yli 13 000 lehden lukijaa netissä. Neljä eri tutkijaa analysoi aineiston.
Aineiston perusteella saattoi päätellä, että ne, jotka ovat tyytyväisiä kotiinsa, ovat tyytyväisiä elämään muutenkin. Kodin puutteet, kuten ahtaus ja sotkuisuus, luovat tyytymättömyyttä. Yleisin ahdistuksen lähde kotona oli juuri siivottomuus.
Tyytyväisyys elämään ja kotiin on yhteydessä säännöllisiin elämäntapoihin ja hyvätuloisuuteen. Jälkimmäinen on helppo ymmärtää: juuri kukaan ei haluaisi asua pienessä asunnossa, ja isoihin lukaaleihin pääsee yleensä käsiksi vain isolla rahalla. Työttömätkin haaveilevat sadan neliön kodista. Opiskelijoilla on vaatimattomimmat toiveet: unelmakodissa on 87 neliötä.
Ihminen voi olla täysipäinen, elossa ja onnellinen, vaikkei hän liihota jatkuvasti ulkona sosiaalisissa riennoissa.
Arkikokemukseni vahvistavat monia kyselyn tuloksia ja niistä tehtyjä tulkintoja. Viimeistään kolme kuukautta poissa kotoa taloyhtiön putkiremontin aikana kirkastivat, miten tärkeä koti on hyvinvointini kannalta. Kun elämä jatkui muuten ennallaan, mutta koti ei ollut käytettävissä, olin aivan hukassa. Niin oli puolisokin.
Varmaan on ihmisiä, joille kodin ulkopuolella tapahtuvat harrastukset, ihmissuhteet, elämykset ja vaikkapa matkustelu ovat tärkeämpiä kuin kotona vietetty aika. Itse vietän kuitenkin vapaa-aikani mieluiten kotona. Kyselyn tulokset osoittavat, että meitä taitaa olla muitakin.
Nyt olisikin aika lopettaa kotona viihtymisen vähättely. Kotiin jäämisessä ei ole mitään säälittävää. Ihminen voi olla täysipäinen, elossa ja onnellinen, vaikkei hän liihota jatkuvasti ulkona sosiaalisissa riennoissa. Jos kotiasiat ovat kunnossa, koti todellakin on ihmisen tärkein turvasatama ja myös merkittävä hyvinvoinnin lähde.
Vähätelläänkö tässä kodin myönteistä merkitystä? Kaikki hyvä ja arvokas ei tapahdu poissa kotoa.
Sitä vähän ihmettelen, kun jutussa pidetään vakavana yhteiskunnallisena ongelmana, että pienituloiset ihmiset jäävät yksin kotiin ja tulkitaan, että he eristäytyvät sosiaalisesti. Koti voi tämän tulkinnan mukaan muodostua vankilaksi varsinkin rahattomille ja aroille ihmisille.
Onhan se mahdollista. Olen kiistatta hyväosainen enkä voi ymmärtää, millaista köyhän elämä on. Richplainingin uhallakin silti epäilen, että tässä vähätellään kodin myönteistä merkitystä. Ikään kuin kaikki hyvä ja arvokas tapahtuisi poissa kotoa, ja jos ei ole varaa bussilippuun tai harrastusmaksuun, elämä on pilalla. Se on tuskin koko totuus.
Sen tajuan, että lapsille ja nuorille on tärkeää päästä näkemään elämää ja ihmisiä myös kodin ulkopuolella. Hehän eivät ole saaneet valita asuinkumppaneitaan, vaan ovat vanhempiensa armoilla. Senkin ymmärrän, että aikuisen elämä asettuu helpommin oikeisiin mittasuhteisiin, kun tapaa muita samassa tilanteessa olevia. Mutta että koti olisi aikuiselle ihmiselle vankila? Aika vahvasti sanottu minusta.
Kyse voi olla myös introverttien ja ekstroverttien erosta. Sama koti voi olla ekstrovertille vankila, mutta introvertille paratiisi. Eivät kaikki kotiin jääneet kärsi yksinäisyydestä. Voin kuvitella lukemattomia tilanteita, joissa yksinäisyys kotona on parempi valinta kuin tarjolla oleva seura. Tämä tulee esiin myös kyselyn vastauksista. Oma rauha on ihmisille tärkeä.
Haluan uskoa, että koti voi olla tyytyväisyyden lähde myös yksinäiselle ja köyhälle.
Halu hankkia viihtyisä, turvallinen ja kaunis koti on ylittänyt monet muut pyrkimykseni tässä elämässä.
Kyselyssä tuli esiin, ettei kotona ole aina auvoista. Olen minäkin joutunut olemaan kotona koko ajan varuillani. Kaikki turvalliset paikat olivat silloin kodin ulkopuolella. Kokemus vahvisti käsitystäni kodin tärkeydestä hyvinvoinnin kannalta. Tein itseni kanssa valan, että kun pääsen tilanteesta pois, en anna sen toistua.
Halu hankkia viihtyisä, turvallinen ja kaunis koti on ylittänyt monet muut pyrkimykseni. Näin vaivaa saadakseni ammatin, jossa työstä saa palkkaa eikä tarvitse anoa apurahoja tai elää pelkällä näkyvyydellä. Siten omaan kotiin oli ylipäätään mahdollista päästä kiinni. Toki siihen aikaan nuoren oli nykyistä helpompaa saada töitä, mutta toisaalta asuntolainan korko oli noin 12 prosenttia.
Lähes koko elämäni ajan olen sijoittanut asumiseen vähintään puolet nettotuloistani. Se on enemmän kuin suositellaan, ja kertoo kodin merkityksestä. Panen rahani sinne, missä mieleni on.
Asumisen unelmani ovat olleet samat kuin useimmilla muillakin. Alun perin ajattelin, että mikä tahansa pienikin kolo riittää, kunhan siellä on oma rauha. Kun uskalsin unelmoida isommin, aloin havitella tilaa, isoja ikkunoita, valoisuutta, kauniita näkymiä ja sopivaa sijaintia. Keskimääräisestä eroan vain siinä, etten innostu yhtään omakotiasumisesta. Tykkään asua kerrostalossa kävelymatkan päässä torilta. Koska se ei ollut mahdollista Helsingissä, muutin Turkuun. Toki asuin täälläkin ensin pitkään lähiössä. Nykyisessä unelmakodissani olin ensin vuokralla.
Loppujen lopuksi taisin sittenkin kirjoittaa siitä, mistä alun perinkin piti. Helsingin Sanomien jutussa oli kuitenkin niin paljon kiinnostavia aineksia, että joudun varmaan palaamaan siihen vielä. Esimerkiksi kotivalta - mikä kiehtova käsite!
--
Päivän kuvat: Joskus kaikki ikkunaverhoni ovat vihreitä, välillä seassa on jotakin muuta. Remontin päättymisen kunniaksi ompelin kolme verhoa hienoimmasta kankaasta minkä löysin. Leikkasin sen kynsisaksilla, koska en ole vielä löytänyt kangassaksiani kotiinmuuton jälkeen. Minulle nämä velkarahalla ostetut kangaspalat ovat äärimmäistä luksusta ja todiste hyväosaisuudesta.
Kauhistaa ajatus vanhuudesta palvelutalossa, jossa pitäisi yrittää olla sosiaalinen.
Sepä se, Ope! Onneksi meissä suomalaisissa on aika paljon omissa oloissaan viihtyviä. Uskon, että palvelutaloissakin enimmäkseen ymmärretään, etteivät kaikki voi olla yltiösosiaalisia.