Kun vanhusten hyvästä ja huonosta hoidosta keskustellaan, ei ole harvinaista, että huonon hoidon ja kuolemisen merkit sekoittuvat keskenään. Omaiset arvelevat, että vanhusta kohdellaan kaltoin, vaikka tämän oireet viittaavat lähestyvään kuolemaan. Saatetaan jopa ajatella, että vanhus kuolee huonoon hoitoon.

Mikään hoito ei estä ihmistä kuolemasta. Kuolema saapuu, vaikka hoito olisi erinomaista.

Kuoleman lähestyessä ihminen lakkaa syömästä ja juomasta. Hän ei syö, vaikka miten syötettäisiin, eikä se ole hoitajien vika. Kehon aineenvaihdunta hidastuu. Jos häntä juotetaan väkisin, neste voi kertyä turvotukseksi, aiheuttaa kipua ja pahentaa sydämen vajaatoimintaa. On parempi vain kostuttaa suuta, tarjota jääpalaa imeskeltäväksi ja rasvata huulia.

Kun mitään ei mene sisään, ei paljon tule uloskaan. Virtsaaminen ja ulostaminen vähenee. Laitoksessa olevan vanhuksen omaiset eivät tätä huomaa, mutta hoitajat kyllä ovat tilanteen tasalla.

Kuolevaa ystävää ei enää kannata viedä retkelle.

Kuolemaa lähestyessä levon tarve kasvaa. Ihminen nukkuu entistä enemmän ja henkisesti vireät jaksot lyhentyvät. Tiedän tapauksen, jossa ystävä yritti vielä tässä vaiheessa viedä potilaan retkelle katsomaan viimeisen kerran kotikulmiaan. Kun hoitohenkilökunta esti tämän, ystävä väitti heidän pitävän potilasta vankina. Potilas erkani elämästä noin viikon kuluttua. Ystävän syytökset eivät loppuneet siihen, vaan voimistuivat. Olihan selvää, että kuolema oli hoidon seurausta.

Kun elimistö laskeutuu kohti kuolemaa, tyypillisiin oireisiin kuuluu myös vilun tunne. Hankimme eräälle yksin asuneelle läheiselle viimeiseksi joululahjaksi lämpöpeiton, koska hän valitti koko ajan kylmyyttä. Hän kuoli rauhallisesti vuoteeseensa ennen loppiaista.

Jos sairasta vanhusta paleltaa, hän lakkaa syömästä, vaikuttaa olevan lopen uupunut ja hänellä on yhtäkkiä kipuja, silloin ei välttämättä kannata alkaa valmistella hänen siirtoaan kotiin sillä perusteella, että hoito laitoksessa on huonoa. Oireet johtuvat kuoleman lähestymisestä, eivät hoidon tasosta. Se on tietenkin erittäin huonoa hoitoa, jos ammattilaisetkaan eivät huomaa, missä mennään, ja lievitä potilaan oireita asianmukaisesti. Omaisille pitää myös kertoa tilanteesta.

Hoitajat saattavat olla arkoja kertomaan omaiselle kuoleman lähestymisestä. Tavallinen ihminen ei tunnista merkkejä kuten ammattilainen. Ehkä hoitaja ajattelee, että joku muu kertoo? Ja sitten kukaan ei kerro. Tietysti on sekin vaihtoehto, että kertomista lykätään, koska ei olla vielä aivan varmoja tilanteen etenemisestä. Olemme kuolemassakin yksilöitä. Pelätään, että on sanottu potilaan lähtevän pian, ja tämä elääkin vielä koko vuoden.

Hän hengitti kevyesti ja hitaasti, ja kun hengitys hetkeksi pysähtyi, luulin, että hän jo lähti.

Kävimme yleensä tapaamassa muistisairasta anoppiani laitoksessa kerran viikossa, sunnuntaisin. Eräänä sunnuntaina hoitaja tuli kertomaan, ettei omaisemme enää juurikaan syö. Olin huomannut sen itsekin: suuhun annetusta mandariinin lohkosta hän vain imi mehun ja sylki kuoret pois. Hoitaja sanoi, että syömiseensä nähden omaisemme on heidän kaikkien mielestä yllättävän virkeä. Luimme rivien väleistä, että hoitajat arvelivat viikatemiehen olevan jo matkalla, ja olivat yllättyneitä hänen pirteydestään väistämättömän edessä.

Silti tuli pienenä yllätyksenä, kun hoitaja eräänä aamuna soitti hänen siirrostaan saattohoitohuoneeseen. Se tehtiin sillä perusteella, että hänen kehonsa oli lakannut täysin vastaanottamasta ravintoa. Hänellä oli myös havaittu kipuja, ja kipulääkitys oli aloitettu. Hoitaja kieltäytyi arvoimasta, miten kauan aikaa omaisellamme vielä oli.

Hänen sydämensä kesti vielä kokonaiset kaksi viikkoa. Hän jaksoi aluksi kuunnella runonlausuntaa jopa tunnin virkeänä ja osallistuakin siihen, mutta päivä päivältä hänen voimansa hupenivat. Lopulta hän ei pystynyt enää kohdistamaan katsettaan minuun. Kun näin hänet viimeisen kerran elossa, hänen kätensä olivat lautumista tummansiniset ja kasvojen iho oli kiristynyt ja sileä. Hän hengitti kevyesti ja hitaasti, ja kun hengitys hetkeksi pysähtyi, luulin, että hän jo lähti. Hän oli hyvin kaunis.

Hän eli viimeisen päivänsä tasan kaksi vuotta sitten. Silloinkin oli hieno kevätpäivä, ja syreenit kukkivat.

Inspiraationi, Katri Kallionpään kolumni: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1464581540580

Lisätietoa lähestyvästä kuolemasta: http://www.pkssk.fi/lahestyvan-kuoleman-merkit

--

Päivän kuvat: Gardenioita Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa.