Meillä on ollut tapana käydä joulukuussa kuntolomalla Espanjan Aurinkorannikolla, Benalmádena Costassa. Alun perin tarkoitus oli hoitaa liikunnan ja auringon avulla puolison psoria ja minun kaamosmasennustani, mutta viime vuosina matka on osoittanut, miten jänteeni jaksavat.

Vuonna 2012 olin 52-vuotias ja kaikki oli vielä hyvin. Meillä oli tapana juosta joka toinen aamu monen suomalaisen tuntemalta Sunset Beach Club -hotellilta huvivenesataman aallonmurtajalle Punta del Saltilloon ja takaisin. Matka on yhteensä seitsemän kilometriä, ei siis mitenkään vaativa, jos on vähänkin juossut. Joka toinen päivä teimme retkiä, joilla saatoimme kävellä tuntikaupalla. Tämän matkan aikana ja  jälkeen havaitsin ensi kertaa olkapäässäni kipua, joka ei mennyt pois joogaamalla ja rentoutumalla. Kuva on lenkkimatkan varrelta rantakadulta.

Vuonna 2013 olin saanut juuri ennen lähtöä jäätyneen olkapään diagnoosin. En pystynyt nostamaan  vasenta kättäni edessä edes hartian tasoon, ja taakse en saanut sitä ollenkaan. Minua ei kuitenkaan ollut kielletty juoksemasta. Nautin juoksemisesta niin paljon ja pelkäsin niin paljon masennusta, lihomista ja diabetestä, että hölkkäsin lähes entiseen malliin. Olihan se vähän vaivalloista, kun ylävartalo ei ollut täysillä mukana, mutta en antanut sen häiritä. Iso virhe! Kuva on rannalta kylpylähotelli Vinccin kohdalta.

Vuonna 2014 minulla oli mukana juoksutossut, kahdet juoksucaprit ja teknisiä paitoja. Ensimmäisenä aamuna pukeuduin lenkkiasuun toiveikkaana, mutta jo ensimmäiset 500 metriä osoittivat, ettei minusta ollut juoksijaksi. Takapuoleen sattui liikaa. Palasimme Castillo Bil Bilin luota takaisin. En kuitenkaan vielä uskonut olevani raajarikko. Teimme retken Málagaan. Hyppäsimme pois bussista auto- ja muotimuseon kohdalla, vietimme siellä reilun tunnin ja kävelimme sitten rantakatua pitkin ydinkeskustaan katsomaan Calle Lariosin jouluvaloja. Välimatka oli hieman yli neljä kilometriä. Seurasi kolme-neljä päivää kovia kipuja ja katkonaisia yöunia. Tämän kokemuksen jälkeen olen pyrkinyt ottamaan rajoitukseni huomioon kaikessa, mitä teen. Kuva on Málagan auto- ja muotimuseosta.

Vuonna 2015 tiesin jo, että minulla on hamstring-syndrooma. Vietin valtaosan lomasta vatsallani hotellisängyllä siten, että lattialla oli kirja, jota luin tai tabletti, jota katselin.  Kipujen määrä ei ollut suorassa suhteessa otettujen askelten määrään. Saatoin olla tosi kipeä, vaikken olisi kolmeen päivään liikahtanut vuoteesta. Jos kuitenkin liikahdin, olin täysin varmasti tosi kipeä. Siksi en lopulta juurikaan liikahtanut. Pisin kävelymatka oli hotellilta Supermercadoon. Olimme reissussa nuorison kanssa, joten puolisollani oli onneksi retkiseuraa, ja onneksi olen aina tykännyt lukemisesta. Kuva on Benalmádena Pueblon kirkon luota.

Vuonna 2016 minut oli leikattu puoli vuotta aikaisemmin, mutta takapuoli kipeytyi yhä helposti. Päätin kuntouttaa itseäni järjestelmällisesti siten, että tekisin 5-10 minuutin kävelyretkiä useita kertoja päivässä. Kävisin myös uimassa. Aikeeni kariutuivat, kun sain toisena matkapäivänä flunssan, josta kehittyi keuhkokuume. Toivuin 10 päivän aikana juuri sen verran, että sain lääkäriltä matkustusluvan kotiin. Kotona sain vielä viikon sairauslomaa. Matkan jälkeen myin uudet, supervaimennetut lenkkitossuni. Kuvan otin ensimmäisenä aamuna hotellin lähirannalta.

Vuoden 2017 matkalle lähdin toiveikkaana. Olin kuntoutunut vuoden mittaan mielestäni hyvin, ja selviydyin jo tavallisesta arjesta kivuttomasti. Tarvitsin kipulääkkeitä enää erityisen rasittavan päivän jälkeen. 

Koska takana oli työn ja muutosten täyteinen vuosi, käytin perillä paljon aikaa lepoon ja kiireettömään yhdessäoloon puolison kanssa. Otin kuitenkin tavaksi tehdä vajaan tunnin verran joogaa/pilatesta päivittäin, mikä tuntui tosi hyvältä.

Kuva on 10 minuutin kävelymatkan päästä hotellilta, ravintola Calan luota.

Ensimmäinen retkemme suuntautui rannan chiringitoon syömään herkullista, hiilillä grillattua kalaa. Menimme varovasti taksilla, mutta palasimme kävellen. Matkaa oli noin kilometri. Seuraavaksi oli vuorossa päiväretki paikallisbussilla Benalmádena Puebloon. Ei ongelmia, paitsi että illalla pakarat tuntuivat hivenen kipeiltä. Kuva on rantaravintola Seafrontista.

Tästä rohkaistuneena ehdotin, että kävelisimme ensin rantakatua pitkin Vincci-hotellille katsomaan, millainen heidän jouluaaton ruokalistansa olisi, ja siitä vielä paluumatkalla Supermercadoon ostoksille. Näin teimmekin. Jänteet rasittuivat kuitenkin jo matkalla Vincciin (1,6 km) sen verran, että oli ihan pakko istahtaa terassille lasilliselle. Toinen lepotauko oli tarpeen ostosten jälkeen, ennen kotimatkaa. Saimme retkeen kulumaan kaksi tuntia, ja sen jälkeen oli pakko pitää kaksi lepopäivää. Kuva on Vinccin terassilta. Sinne pääsee rantakadulta hissillä. Ovi aukeaa, kun painaa sen vieressä olevaa nappia.

Myös istumisen rajat tulivat reissulla vastaan. Hotellimme edestä pääsi kätevästi ja edullisesti Málagaan bussilla. Bussin penkit olivat kuitenkin pehmustamattomat, autojen jousitukset olemattomat ja kuljettajien ajotapa repivä. Olisin halunnut kaupunkiin vielä uudestaan, koska en pystynyt kerralla käymään kuin parissa paikassa (valaistulla joulukadulla, tuomiokirkon luona ja maailmanpyörässä), mutta se piti unohtaa. Tunsin bussikyydin pakaroissani vielä parin päivän päästäkin. Kuva on otettu maailmanpyörästä Málagan tuomiokirkon suuntaan.

Haaveilin joskus siitä, että pystyisin kävelemään puoli tuntia tulematta kipeäksi. Se tavoite on saavutettu, mutta eihän sillä matkustellessa kovin pitkälle pötkitä. Matkalla kun tulee käveltyä muutenkin kuin kohteesta toiseen, ja lisäksi pitäisi jaksaa seistä ja jonkin verran istua. Oli pettymys, etten pystynyt parempaan. Yli kahdeksankymppinen äitinikin liikkuu reippaammin kuin minä.

Mutta kun tarkkaan suunnittelen ja jaksotan tekemiset niin, että välille jää lepoa, pärjään kyllä ja pystyn sentään jonkin verran katselemaan nähtävyyksiäkin. Onhan se tyhjää parempi.

Kuva on Benalmádena Pueblon Plaza Españalta.

Matkalta palattuani heräsin eräänä aamuna herätyskellon soittoon aivan kesken unien. Unessa etsin urheilusukkiani ja harmittelin, kun olin pakannut ne pois. Lähdin juoksemaan, mutta askellus oli vaivalloista eikä henkikään oikein kulkenut. Ymmärsin, että viime kerrasta oli liian pitkä aika. En pystynyt enää juoksemaan edes unessa.

Taitaa olla aika viedä juoksuvaatteet yläkaapista Uffin laatikkoon. 

Kuva on hotellin takaa rantakadulta.