Kirjoitukset avainsanalla hamstring-syndrooma

27. lokakuuta oli aivan tavallinen työpäivä. Olin hauduttanut kannullisen teetä ja siemailin kai toista mukillista. Viimeistelin erästä tekstiä ja hoidin siinä sivussa sähköpostiliikennettä. Takapuolessa tuntui siltä kuin istuisin ison keittolevyn päällä, ja levy olisi hiljalleen lämpiämässä. Ensin lämpö tuntuu vain hivenen, mutta vähitellen voimistuu, kunnes on pakko pongahtaa jaloilleen, olipa mikä tahansa tehtävä kesken. Vielä ei kuitenkaan oltu lähellä sitä pistettä.

Sähköposti kilahti jälleen. Kas vain, fysiatrilta. Mitäs hän nyt?

”Laitan sulle yhden jutun, jonka löysin. Mielestäni mahdollinen, vaikka tasan ei kipukohta täsmää”, hän kirjoitti.

Liitteenä oli Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecimissä vuonna 2012 julkaistu potilastapaus, jonka otsikko oli ”Varusmiehen hankala kiputila ilman löydöksiä”. Tekstin oli kirjoittanut eläkkeellä oleva ortopedi Kari Saikku.

Tullessaan potilas turvautui kyynärsauvoihin. Magneettikuvauksessa ei kuitenkaan tullut esiin poikkeavaa.

Artikkelissa kuvattiin varusmiestä, joka sairastui vasemman lonkan takaiseen kipuun (+) joka säteili takareiteen, sääreen ja nivustaipeeseen (-). Kipu paheni pidempään istuessa (+) ja liikkuessa (+). Oireet lisääntyivät (+), ja pienenkin rasituksen jälkeen ilmaantui monta vuorokautta kestävä särky (+). Tilkkaan tullessaan potilas turvautui kyynärsauvoihin (-).

Kliinisessä tutkimuksessa potilas liikehti vapaasti (+) ja kumarsi vaivatta sormet lattiaan (-). Vasemman lonkan liikelaajuudet olivat normaalit (+), mutta kierrot ääriasentoihin aristivat (-). Potilas aristeli laajalti vasemman lonkan takapuolelta (+). Tuntomuutoksia tai lihasheikkouksia ei ilmennyt (+).

Lannerangan ja lantion magneettikuvauksessa tai ENMG:ssä ei tullut esille poikkeavaa (+-). Verenkuva oli normaali (+).

Potilaalla epäitiin piriformisoireyhtymää (+), mutta glukokortikoidin ja bupivakaiinin yhdistelmää sisältäneellä ruiskeella ei ollut oireeseen minkäänlaista vaikutusta (+).

Merkitsin plussalla ne kohdat, jotka vastasivat omaa tilannettani, ja miinuksella ne, jotka eivät tuntuneet sopivan. Magneettikuvissani tuli kyllä esiin poikkeavaa, muttei siinä määrin kuin oireista olisi voinut päätellä, ja siksi annoin kuville sekä plussan että miinuksen.

Plussia kertyi 13 ja miinuksia 5. Aivan tasan ei täsmännyt, mutta jotakin tässä oli.

En edes pystynyt suoristamaan polvea, kun kipu jo vihloi pakaraa ja säteili siitä alaspäin kohti polvea.

Artikkelin tapaus ratkaistiin kysymällä potilaalta yksi yksinkertainen kysymys ja tekemällä yksi helppo testi.

Kysymys oli: ”Näytä kivun lähtökohta”. Potilas osoitti vasenta istuinkyhmyä (-). Häntä pyydettiin myös tekemään niin sanottu Purasen-Oravan testi, jossa kipeän puolen jalka nostetaan suoraan eteen tuolille, pöydälle tai muulle vastaavalle (polvi suorana). Tämän jälkeen potilasta pyydetään taivuttamaan käsiä ja ylävartaloa polvea kohti. Testi on positiivinen, jos tällöin ilmaantuu kipu, joka säteilee istuinkyhmystä ylös- ja alaspäin.

Pomppasin tietysti välittömästi lähimmän tuolin luo. Ja tulos? En edes pystynyt suoristamaan polvea, kun kipu jo vihloi pakaraa ja säteili siitä alaspäin kohti polvea. Ei puhettakaan, että olisin voinut kumartua kohti jalkaterää. (+)

Jaa että mikä varusmiehellä oli?

Hänellä todettiin hamstringoireyhtymä, jossa istuinkyhmyyn kiinnittyvien takareiden lihasten (hamstring-lihasten) tendinoosi ja kiinnikemuodostumat ärsyttävät iskiashermoa. Siitä käytetään artikkelin mukaan myös nimeä deep gluteal syndrome. Tässä saattoi kylläkin olla virhe. Deep gluteal syndrome taitaa sittenkin tarkoittaa piriformisoireyhtymää, kun hamstringoireyhtymä on ischial tunnel syndrome.

Varusmiehen ongelma ratkaistiin leikkauksella, jossa katkaistiin iskiashermoa ärsyttävä jännemuodostuma. Leikattu puoli oli yhdeksän vuotta myöhemmin edelleen oireeton.

Ou jee! Jos minullakin olisi hamstringoireyhtymä, minäkin voisin mennä leikkaukseen ja olisin hetken päästä terve! Pääsisin ehkä jopa juoksemaan.

Mutta minulla oli vain 14 plussaa kuutta miinusta vastaan, ja kivun lähtökohta oli eri kuin varusmiehellä. Päässäni kävi ankara surina.

--

Päivän kuvat: Gravetye Manorin puutarhasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hermoratatutkimus eli ENMG ei kuulosta yhtään kivalta: siinä annetaan pieniä sähköiskuja ja katsotaan, kuinka nopeasti jalka (tai käsi) nytkähtää. Ensin annetaan sähköiskut hermoille ihon pinnalta, ja toisessa vaiheessa tutkitaan neulan avulla, miten sähköimpulssit kulkevat lihaksissa. Välillä hermoja joudutaan hieman etsimään, koska ne eivät kulje kaikilla aivan samoissa paikoissa. Sähköiskuja ja pistoksia saattaa tulla aika montakin.

Kyllähän se hieman epämiellyttävältä tuntui, mutta olen ollut pahemmassakin paikassa. Minua motivoi ajatus, että ENMG paljastaa tarkasti, onko kipujen ja lihasheikkouden takana hermovaurio vai ei. Jos hermovaurio löytyy, tutkimus kertoo, missä se on, miten pitkälle edennyt se on ja milloin se on syntynyt. Se paljastaa jopa yksittäisten hermosäikeiden vaurioitumisen usean kuukauden ajan jälkikäteen. Jos hermovauriota ei havaita ja hoideta ajoissa, voi syntyä pysyviä toimintahäiriöitä, kipuja, tunnottomuutta ja lihasten surkastumista.

Tiesin tämän, koska olin ollut tutkimuksessa ennenkin. Jo parikymmentä vuotta sitten minulla oli reidessä kohta, joka kipeytyi liikunnan yhteydessä. Siihen kehittyi vähitellen kuoppa. Sain lähetteen neurokirurgian poliklinikalle, jossa minulle tehtiin ENMG.

Minulle sattui lääkäriksi kokenut neurokirurgi, joka kertoi saman tien, että kuopan syy oli kuin olikin hermopinne syvällä lonkan uumenissa. En muista, oliko silloin puhe piriformiksesta eli päärynänmuotoisesta pakaralihaksesta, mutta hoidoksi hän näytti tyypillisen piriformisvenytyksen. Tein sitä kahdesti päivässä muutaman minuutin kerrallaan, ja jo viikossa kuoppa lähti tasoittumaan. Siitä lähtien piriformisvenytykset ovat kuuluneet vakituiseen jumppaohjelmaani, olipa jumpan nimi sitten jooga, mindfulness tai pilates.

Jatkuva kipu voi aiheuttaa hermoston kipuradassa muutoksia, joiden seurauksena se välittää kipuviestiä vanhasta tottumuksesta, vaikka fyysinen vamma olisi jo parantunut.

Jos olen ymmärtänyt oikein, tutkimuksella pyrittiin minun kohdallani selvittämään lähinnä, olisiko minulla pakaraperäinen iskias. Siinä iskiashermo jää jumiin pakaran/lantion syvien lihasten ja/tai jänteiden väliin. Yleisemmin iskias on selkärankaperäistä, mutta se oli minulta suljettu pois jo kauan sitten.

Jos kipuni olisi neuropaattista eli hermostosta johtuvaa, Lyrica olisi todennäköisesti tehonnut siihen. Lyrica ei auttanut, joten hermostoni ehkä oli kunnossa. Asiaa ei kuitenkaan oltu tähän mennessä todennettu.

Pitkittyneeseen kipuun liittyy aina hermoston ongelmien riski. Jatkuva kipu voi aiheuttaa hermoston kipuradassa muutoksia, joiden seurauksena se välittää kipuviestiä vanhasta tottumuksesta, vaikka fyysinen vamma olisi jo parantunut. Sitäkin minunkin tapauksessani hieman epäiltiin, koska helmikuun magneettikuvauksessa havaitut fyysiset vammani olivat varsin vähäiset, ja niiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt parantua annetulla hoidolla.

En osaa sanoa, olisiko tämä näkynyt tutkimuksessa. Luultavasti ei; hermoratatutkimus kertoo, onko esimerkiksi jokin hermosäie poikki. Se lienee eri asia kuin kipuradan häiriintynyt toiminta. Tietääköhän joku lukijoista tästä enemmän? Voin yrittää itsekin tutkia asiaa ja kirjoittaa siitä myöhemmin.

Tutkimuksen tuloksen pystyi sen suorittanut lääkäri kertomaan yhdellä lauseella tutkimuksen päätteeksi. Minulla oli hyvät hermot. Ei mitään vikaa.

--

Päivän kuvat: Keisarinkruunuja lapsuudenkotini pihalta.

Kommentit (2)

MarjattaP
1/2 | 

Olipa taas mielenkiintoista ja ainakin minulle uutta asiatietoa.  Taidat tosiaan olla melkoisen monimutkainen tapaus lääkäreillekin, mutta onneksi sinulla on hyvät hermot!

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei elämän tarvitse olla helppoa, koska vaikean kanssa oppii enemmän. Mutta vähitellen alkaa kyllä tuntua, että tätä oppia on jo saatu tarpeeksi :)

Syyskuun loppuun mennessä olin jo hyväksynyt, etten ehkä enää koskaan juokse, ja ymmärsin olevani kipupotilas. Mutta olinko tähän tyytyväinen. No en! Nyt nousi ongelmaksi kävely, tai paremminkin sen puute. Olisin halunnut kävellä. Marmatin lääkärilleni näin:

Minä: ”Pomoni laittoi palaveripäivän ohjelmaan tunnin kävelykokouksen varmaan ajatellen tekevänsä palveluksen minulle, kun ei tarvitse istua koko ajan. Mutta en minä todellakaan pysty kävelemään tuntia, hyvä kun 20 minuuttia. Tänäänkin kului koko kaunis päivä sisällä, kun tiesin, että jos lähden ulos, en malta kääntyä kotiin ajoissa ja sitten on taas pakko mennä Panacod-purkille. On tämä pirullista. Mies meni sitten yksin.”

Työterveyslääkäri: ”Harmi, kun kävelylenkit sujuvat vain lyhyesti, mutta toivottavasti joidenkin kuukausien kuluttua pystyisit kävelemään jo tunnin lenkin.”

Minä, tuohtuneena: ”Mikähän minut saisi muutamassa kuukaudessa kävelemään, kun 9 kuukaudessa ei ole tullut muutosta kuin huonompaan, ja fysiatri sanoi, ettei lääketieteellä ole enää keinoja, ja osteopaatin hoito lopetettiin tuloksettomana.  Nyt kokeilen systemaattisesti eri venytyksiä, mutta vielä ei ole löytynyt sellaista, joka tehoaisi kipeimpään kohtaan.

Olisikohan lähete kliinisen neurofysiologian tutkimuksiin seuraava askel?

Ei minulle kipu ole varsinainen ongelma, sen kanssa opin pärjäämään tavalla tai toisella. Ongelma on se, etten pysty kävelemään, koska se rajoittaa elämää arvaamattoman paljon. Vaikka kipu tietysti onkin päässä, niin kai vikaa pitää olla jossakin muuallakin, jos kävellessä ja sen jälkeen kipu yltyy.”

Fysiatri: ”Kuulin työterveyslääkärin kautta, että mietit ENMG-mahdollisuutta.  Hyvä ajatus; teen sinulle lähetteen tuohon tutkimukseen.

Tietysti sinulla on kroonisen kipupotilaan psyykkistä kuormitusta, mutta sinulla on myös todellinen kipu, johon ei olla vielä löydetty syytä ja usko pois, että se vaivaa minuakin päivittäin. Olen yrittänyt kaivaa case-tapauksia ja raportteja vastaavasta; en ole vielä keksinyt. Niin mielelläni näkisin sinut muuallakin kuin mahallasi rahin päällä töitä tekemässä. Ja juoksemaankin pitäisi päästä, senhän tulin luvanneeksi!”

Kyllä minä VOIN kävellä, mutta paljon kävelyä sisältäneen päivän jälkeen saatan olla kolmekin päivää niin kipeä, ettei yöunista tule oikein mitään.

Ulkopuolisten voi olla vaikea uskoa, ettei terveen näköinen ihminen pysty kävelemään, varsinkin, kun hän on tullut paikalle jalan. Joudun kuitenkin säännöstelemään kävelemistäni jatkuvasti. Päivän aikana voin kävellä yhteensä 30-60 minuuttia, mutta mieluiten lyhyissä pätkissä. Hyvä päivä on sellainen, ettei tarvitse kävellä kuin 10 + 10 minuuttia eli töihin ja takaisin. Myös kävelyvauhtini on entistä paljon hitaampi. Lonkkiin alkaa hyvin nopeasti sattua, jos pinnistelen pikavauhtia. Pitkään kävellessäni alan lopulta ontua.

Kyllä minä VOIN kävellä, mutta paljon kävelyä sisältäneen päivän jälkeen saatan olla kolmekin päivää niin kipeä, ettei yöunista tule oikein mitään. Pahinta on, jos pitäisi samana päivänä istua liikkumatta, kuten bussissa tai henkilöautossa, ja kävellä.

Onneksi en ole koskaan ollut varsinaisesti ulkoilmaihminen - juoksuharrastusvuodet olivat poikkeus sääntöön. Pienet ympyrät riittävät minulle enimmäkseen oikein hyvin. Matkoilla on kuitenkin harmillista, ettei pysty samaan kuin muut. Välillä olen joutunut puolustamaan rajojani tiukastikin. Ei, minä en todellakaan voi lähteä Aurinkorannikolta päiväretkelle Cordobaan, koska junassa istuminen ja nähtävyyksien katselu samana päivänä eivät onnistu. Ihanaa olisi myös mennä edes joskus iltakävelylle kuten ennen vanhaan.

Ehkä sitten ensi vuonna. Tai ensi vuosikymmenellä, kenties.

--

Päivän kuvat: Krysanteemeja parvekkeeltani.

 

Katsoin epäuskoisena korttia, jonka olin juuri vetänyt pakasta. Siinä mies makasi mahallaan maassa 10 pitkää miekkaa selässään. Mitään liikkumavaraa ei kaverilla ollut, pienikin liike sattuisi varmasti. Tunsin kortin sanoman: se kehotti lopettamaan rimpuilun ja hyväksymään tilanteen sellaisenaan. Vasta täydellinen alistuminen toisi muutoksen ja päästäisi piinasta.

Mutta eihän kuvalla ollut mitään tekemistä minun kanssani! Mielsin itseni aivan toisella tavalla. Olin nyt kyllä pienellä tauolla lempiharrastuksestani, mutta sisimmässäni olin intohimoinen juoksija, melkein Baba Lybeckin veroinen. Minulle ei ollut temppu eikä mikään nousta seitsemältä aamulla lenkille vesisateeseen. Minähän nautin siitä. Etenkin nautin siitä, mitä se teki minäkuvalleni.

Ei, minä en toki ole mikään talvimasennuksesta kärsivä sohvaperuna. Minä olen vahva ja hyväkuntoinen juoksija. Minä en käytä hissiä, vaan kapuan ilokseni portaat viidenteen kerrokseen. Minä kyllä näytän teille! Minä jaksan, minä osaan ja minä kykenen. Olen vähintään yhtä hyvä ja mielellään kaikessa parempi kuin muut. Iästä riippumatta.

Kysyin jokaiselta lääkäriltä ja fysioterapeutilta saman kysymyksen. Olin huolissani vain yhdestä asiasta. Se kuului: ”Juoksenko minä vielä?”

Totta kai. Ilman muuta. Kyllä minä uskoisin, että sinut saadaan kuntoon. Minä lupaan! Näin he vastasivat.

Tietenkin he vastasivat niin. Ei kai potilaan toivoa voi noin vain murskata. Voi olla, että joku heistä uskoikin, mitä sanoi. Kyllähän minun oikeasti olisi pitänyt parantua jo ajat sitten.

Minä uskoin heitä ja ostin uudet lenkkitossut. Aloin ajaa niitä sisään kävelemällä, jotta ne olisivat valmiina sitten, kun pystyisin taas juoksemaan. Tilasin ne itse asiassa Englannista saakka, kun Suomesta ei saanut juuri sopivia. Samanlaisia ei heti tulisi vastaan jokirannassa. Ne tuottivat minulle iloa jo nyt.

 

Ehkä minunkin pitäisi hyväksyä karu totuus: en ole juoksija. Olen joku muu.

Keskustelut psykologin kanssa saivat minut kuitenkin näkemään itseni hieman toisin. Aloin ymmärtää, että minäkuvani oli valheellinen. En ollut pystynyt ottamaan juoksuaskelta yli vuoteen, eikä ollut mitään takeita, että koskaan enää juoksisin. Ja miksi pitäisikään? Miksi juuri minun pitäisi olla teräsnainen? Haluanko oikeasti piiskata itseäni, kunnes makaan mahallani maassa?

Itse asiassa minähän makasin jo maassa. Enhän pystynyt vapaa-aikanani juuri muuhun kuin lojumaan mahallani rahin päällä. Selässäni ei ollut tikareita, mutta ei paljon puuttunutkaan. En pystynyt liikkumaan yhtään paremmin kuin mies siinä kortin kuvassa.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, sanoi joku viisas. Ehkä minunkin pitäisi lakata kyselemästä, milloin saan juosta, ja hyväksyä karu totuus. En ole juoksija. Olen joku muu. Saadakseni uuden identiteetin minun pitää hellittää vanhasta ja päästää se menemään.

Tein psykologin kanssa NLP-tempun tai pari. Luovuin juoksijan identiteetistä. Samalla tajusin, että olin saanut minuuteeni uuden, vielä hennon puolen. En ollut edes huomannut sen tuloa.

Olin kipupotilas. Olinhan kärsinyt kivuista jo vuosia, eikä tämänhetkisten kipujeni syytä edes tiedetty. En ollut diabeetikko, selkäsairas enkä reumaatikko, vaan kipupotilas.

Kipupotilas tietää kivusta enemmän kuin muut. Hänessä on aivan omanlaistaan voimaa, jota kivun hallinta tuottaa. Hän tietää, ettei hänellä ole enää pelättävää kivussa. Hän on kokenut sen jo. Hän ei kysele lääkäreiltä, saako hän juosta. Hän ottaa vastuun terveydestään omiin käsiinsä.

Viimeinkin tiesin, mitä vastata, kun joku kysyy, mikä minua vaivaa.

Nimeni on Maija. Olen kipupotilas.

--

Päivän kuvat: Lumikuvia Ruissalosta.

 

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016