”Kiinnostaisiko sinua mennä juttelemaan meidän psykologin kanssa?”, heitti työterveyslääkäri puolihuolimattomasti. Tartuin heti koukkuun. Olen monta kertaa maksanut maltaita siitä, että ammattilainen kuuntelee minua kolmen vartin ajan, joten totta kai lähdin, kun ilmaiseksi pääsin.
Psykologilla tai psykoterapeutilla käynti on lääkärillä käyntiin verrattuna ylellistä, koska he kuuntelevat kunnolla. Pari ensimmäistä kertaa käytinkin haukkumalla lääkäreitä; esiin tuli aggressiota ja pettymyksen tunteita siitä, että hoito ei ollut tuottanut toivottua tulosta, eikä diagnoosistakaan ollut täyttä varmuutta. Marisin myös, etteivät lääkärit ymmärtäneet, mitä yritin sanoa.
Vihamielisyyden takaa pujahti kuitenkin heti esiin myös suru. Surin anoppini kuolemaa ja isäni vakavaa sairautta. Kävin myös läpi erään mieleeni nousseen traumaattisen tapahtuman ja loin sille psykologin ohjauksessa uuden, paremman lopun. Ja koko ajan sivuttiin myös kipujeni mahdollisia psyykkisiä taustoja.
Pakaraoireeni olivat selvästi pahentuneet anoppini saattohoidon aikana. Hänen kuoltuaan ajattelin, että suruni ilmeni kipuna. Minusta se oli täysin luonnollista, ovathan keho ja mieli kokonaisuus. Olen aina uskonut intuitiivisesti siihen sittemmin aivotutkimuksen todistamaan faktaan, että henkinen kipu tuntuu aivoissa samalla alueella ja samalla tavoin kuin fyysinen kipu. Ei niitä voi erottaa. Ajattelin, että ehkä ne voivat myös korvata toisensa; Ilmaisin tuskani takapuolellani sen sijasta, että itkisin.
Luulin, että kun suru ajan myötä hälvenisi, pääsisin eroon myös kivuista. Yllätyin, kun kivut eivät hellittäneetkään, vaan yltyivät vain. Miksi kehoni ja mieleni ylläpitivät yhä kipua? Mihin minä sitä tarvitsin?
Menin työpaikan sohvalle selälleni makaamaan, vedin viltin päälleni ja suljin silmäni.
Kyllähän minä sen tavallaan tiesinkin. Ilman kipua en olisi suostunut hiljentämään tahtiani, vaikka minulla oli takana rankkoja vuosia, eikä kehoni enää kestänyt samaa kuin ennen; ikääntymisen myötä palautumiseni rasituksesta oli hidastunut. Vaadin itseltäni kuitenkin samaa suorituskykyä kuin nuorena, oikeastaan enemmänkin.
Kun jäätynyt olkapää ei vielä riittänyt, kehoni kehitti uuden oireen pysäyttääkseen minut. Kyllä siinä väkisin pysähtyy, kun ei pysty kivutta tekemään muuta kuin makaamaan mahallaan rahilla.
Kehoni pakotti minut myös pitämään taukoja työpäivän aikana. Aiemmin tauko oli tarkoittanut minulle sitä, että tein hetken jotakin muuta työtä. Nyt piti kehittää jotakin muuta, kun en kerta kaikkiaan pystynyt istumaan yhtäjaksoisesti paria tuntia kauemmin. Tuntikin tuntui jo takapuolessa.
Ja tiesinhän minä vallan hyvin, mitä sen pitäisi olla, olinhan käynyt mindfulness-kurssini. Tieto ei kuitenkaan läheskään aina riitä pinttyneiden toimintatapojen muuttamiseen. Siihen tarvitaan työkaluja, joita tarjoaa esimerkiksi NLP. Olin opiskellut sitä eräässä aiemmassa elämänvaiheessani, ja psykologikin oli ilokseni perehtynyt sen menetelmiin.
Työstimme asiaa mielikuvissa, ja eräänä iltapäivänä sitten vain aloitin. Menin työpaikan sohvalle selälleni makaamaan, vedin viltin päälleni ja suljin silmäni. Tein täydellisen kehon skannauksen, johon lisäsin kivunhallintajakson. Se vei noin 15 minuuttia ja onnistui hyvin. Kipu katosi täysin, tietenkin vain joksikin aikaa, mutta kuitenkin. Eikä hävettänyt yhtään.
Tein saman seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.
Mutta vaikka otin tauot osaksi työpäivääni ja varasin kaiken juoksemiselta, joogalta ja muulta liikunnalta jääneen ajan lepäämiselle, en vieläkään parantunut. Mitä minun vielä piti oppia?
--
Päivän kuvat: Aurinkorannikon ihmeitä vielä kerran.
Tarinasi muuttuu aina vain mielenkiintoisemmaksi! Ja tosiasiahan on, että olemme psyyken ja fysiikan muodostamia kokonaisuuksia, joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Niin se vain on.
Niin se vain on. Mutta eihän se asioita yhtään helpommiksi tee, vaan vaikeammiksi. Mielen haavojen hoito perustuu vielä enemmän arvailuun ja uskomuksiin kuin kehon vammojen hoito. Eikä kai kukaan selviydy elämästä ilman kolhuja.