Kirjoitukset avainsanalla lääkkeettömät hoidot

Kaikki tietävät, miten pyöräillään ilman käsiä, mutta miten harrastetaan liikuntaa ilman takareisiä? Sitä olen pohtinut viime aikoina. Professori O. kielsi venyttelyn, joogan, pilateksen, juoksun, portaiden askelluksen, uinnin, siivouksen, hyppimisen, pallopelit ja ylipäätään kaiken, mikä voi rasittaa tai venyttää reisiä. Ajattelin pitkään, että pidä sitten tunkkisi. En liiku. Mutta ei sekään tunnu pidemmän päälle hyvältä.

Kokeilin monia tuttuja jooga- ja jumppaliikkeitä siltä kantilta, pystyisinkö tekemään ne käyttämättä lainkaan takareisiä. Mielestäni onnistuinkin aika hyvin. Esimerkiksi kyykkyyn-ylös-liike ei käy päinsä, koska pystyyn nouseminen rasittaa liikaa. Liikkeen voi kuitenkin korvata joogaistumisella, jossa ”istutaan” tyhjän päälle eikä mennä kyykkyyn asti.

Tietysti on paljon liikkeitä, joita en voi tehdä ollenkaan. Alaspäin katsova koira ei käy päinsä, joten aurinkotervehdyskään ei onnistu. Kaikki liikkeet, joissa istutaan lattialla jalat suorina, venyttävät kireitä jänteitäni eivätkä siten tule kysymykseen. Jos liikkeellä on jokin muukin tarkoitus kuin reisien venyttäminen, voin tehdä sen koukistamalla polvia reilusti. Ei näytä yhtä hyvältä, mutta toimii.

Huomasin, että jopa mindfulness-joogaohjelmassa, jota tein viime keväästä syksyyn asti joka ainoa ilta, on minulle haitallinen, takareisiä venyttävä liike. Onneksi en ollut tehnyt sitä ihan täysillä, vaan jätin aina jalan vähän koukkuun. Silti tuo liike on luultavasti ylläpitänyt kipujani.

Ohjatuille jooga- tai pilatestunneille minulla ei tietenkään ole näillä reisillä mitään asiaa nyt eikä myöhemminkään. Onneksi olen tähän astikin joogannut pääasiassa kotona.

Fysioterapeutti näytti, miten vatsalihasliikkeitä voi tehdä ilman reisiä.

Turvallinen liikkeiden  suoritustapa askarrutti sen verran, että pyysin työterveyslääkäriltä lähetteen työfysioterapeutille. Olin viimeksi tavannut fyssarin viime keväänä, kun minulla epäiltiin piriformis- eikä hamstringyndroomaa. Koska harjoitteet kohdistuivat silloin väärin, eivät ne sanottavasti auttaneet. Vaivani ovat myös muuttaneet muotoaan sen jälkeen. Silloin pystyin vielä vaikeuksitta esimerkiksi menemään kyykkyyn ja ylös.

Fysioterapeutti vahvistikin, että olen joogakokeiluissani muuten oikeilla jäljillä mutta painotti, että pitkäkestoisia venytyksiä en saa tehdä. Hän myös näytti, miten vatsalihasliikkeitä voi tehdä ilman reisiä: ollaan selinmakuulla lattialla, jalat nostetaan vaikkapa tuolille ja sitten vain puristetaan ristiselkä vatsalihaksilla lattiaan. Voi sitä niinkin rutistaa, etenkin, kun on pitänyt pitkää harjoittelutaukoa ja lihaskunto on päässyt rapistumaan. Sain myös toisen, kuminauhan kanssa tehtävän vatsalihasliikkeen.

Selkälihasliikkeiden oikeasta suoritustavasta keskustelimme niin ikään. Fysioterapeutti kertoi, ettei niitä pysty tekemään jännittämättä takapuolta, mutta tuskinpa se liikaa haittaisi, kunhan ei jännitä reisiä.

Hän katsoi elkeitäni kerran ja totesi, että nyt palattiin aivan alkeisiin.

Kun sitten valitin, miten hankalaa on nostaa mitään maasta ja kerroin, etten pääse kyykystä ylös, hän katsoi elkeitäni vain kerran ja totesi, että nythän palattiin aivan alkeisiin. Polveni nimittäin kääntyivät kyykistyessäni selvästi sisäänpäin. En ollut itse huomannut tätä virheasentoa ollenkaan. Pihtipolvisuus oli ehkä kehittynyt niin, että kun takareidet olivat poissa pelistä, olin ryhtynyt ylikäyttämään reisien ulkosivuja. Eipä ihme, että reidet ovat kipeytyneet helposti, jos kävelenkin tuohon tapaan.

Nyt sain harjoitteen, jossa istahdan kapeasta haara-asennosta joogaistuntaan kääntäen samalla lihaksilla reisiä hieman ulospäin. Teen näitä istahduksia muutamia toistoja. Lisäksi alan tehdä kahta muuta harjoitetta, joissa liikutetaan säärtä ja jalkaterää ja tarkkaillaan niiden asentoa suhteessa takareiteen.

En oppinut kerralla ja melkein poru pääsi, kun en ensin tajunnut, mutta sitten oivalsinkin!

Fysioterapeutti opetti myös yhden polven kyykistymisen sekä näytti, miten siitä noustaan näppärästi ilman takareisiä. En oppinut kerralla ja melkein poru pääsi, kun en ensin tajunnut, mutta sitten oivalsinkin! Nyt ei tarvitsekaan ostaa sitä roskanpoimintakeppiä, jolla olin ajatellut ryhtyä poimimaan sukkia lattialta.

Jos oikeasti kävelisin pihtipolvisena, nyt olisi varmasti löytynyt syy vaivojeni pitkittymiseen. Valitettavasti en oikein usko, että kävelyssäni on isompaa vikaa. Kyykkyyn menossa vain. Aion kuitenkin kiinnittää asiaan huomiota ja tehdä harjoitteeni kiltisti.

Sain myös vahvistuksen sille, että voin aloittaa uudelleen kuntopyöräilyn minivastuksella ja reisien rullailun pilatesrullalla. Nyt minulla on siis jälleen harjoitusohjelma. Ei muuta kuin joogamattoa kuluttamaan!

Paitsi että ei saa taaskaan innostua liikaa. Voi voi! Koville ottaa.

--

Päivän kuvat: Tiedätte kyllä mistä.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ensimmäiset puoli vuotta olin sitä mieltä, että kipeät pakarani paranevat itsestään sitten, kun niiden on aika parantua. En huolestunut, vaikkei tarjottu hoito oikein tepsinytkään. Taitekohdan muodosti talviloma, jolloin liikuntakyvyttömyyteni paljastui ensi kertaa kunnolla sekä minulle että puolisolleni.

Sen jälkeen minua on tutkittu ja hoidettu eri menetelmillä nyt jo yli vuoden ajan. On tehty kolmet magneettikuvaukset, kahdet labrakokeet ja hermoratatutkimus. Olen käynyt psykologilla, gynekologilla, fysioterapeutilla, jalkafysioterapeutilla ja OMT-fysioterapeutilla. Olen saanut ohjeet pariakymmentä harjoitetta varten. Olen hankkinut pilatesrullan, puhallettavan istuintyynyn ja kuntopyörän. Olen käyttänyt Panadolia, Panadol Extendiä, Panacodia, Voltaren Rapidia, Arcoxiaa eri vahvuuksina, Ketipinoria, Lyricaa, Cipralexia ja Circadiniä. Minuun on pistetty noin 15 piikkiä kortisonia ja lidokaiinia.

Ja lopputulos? Sehän on, että kipeät pakarani paranevat ehkä itsestään sitten, kun niiden on aika parantua.

Eroakin vuoden takaiseen toki on. Nyt tiedän, mikä minua vaivaa. Sehän minua riivasi pitkään, etten tiennyt. Toinen tärkeä ero on kaksi käyttämätöntä liuskaa Panacodia, joiden olemassaolo takaa unta vielä useaksi yöksi. Sellainen parantaa ihmeesti elämänlaatua.

Olen hehkuttanut professori O:n ammattitaitoa, mutta fysiatrini olisi todennäköisesti pystynyt samaan, jos olisin antanut hänelle mahdollisuuden. Hänhän sen keksi, että minulla saattaisi olla hamstringoireyhtymä. Olisiko hän marssittanut minut portaisiin rikkomaan kudokseni, jotta saataisiin paremmat kuvat? Ehkä olisi, ehkä ei. Olen kuitenkin varma, että jos hän näkisi uudet magneettikuvani, myös hän osaisi pistää kortisonin nyt oikeaan paikkaan. Minähän menin professori O:n vastaanotolle, koska uskoin, että hän vetää leikkausveitsensä välittömästi esiin, ja kuukauden kuluttua olisin kivuton.

Välillä tulee mieleen, että koko lailla turhaa touhotusta kaikki.

Ehkä minua ei olisi tarvinnut tutkia eikä hoitaa millään tavalla. Eihän ikääntyminen ole sairaus.

Nimenomaan hoidot ja hoitoyritykset ovat vieneet vaivojani huonompaan suuntaan. Ensin epäonninen kuntoutusyritys, sitten OMT-fysioterapeutin käsittelyt ja lopulta professori O:n määräämä venyttely- ja porraskuuri ennen magneettikuvausta. Toki olen itsekin ollut tässä suhteessa aktiivinen. Minulla on jatkuvasti vaikeuksia tunnistaa, mitä voin tehdä pahentamatta vaivojani ja mitä en.

Jos työnantajani ei olisi vakuuttanut minua niin kattavasti kuin on, minulta olisivat ehkä loppuneet rahat jo ennen toista magneettikuvaa. En olisi jäänyt mitään muuta vaille kuin varmaa diagnoosia. Ja miten tarpeellinen se sitten on? Eihän se minua terveeksi tee. Tosin olisin todennäköisesti ottanut pankista lainaa saadakseni tietää sen, minkä nyt tiedän. Kyllä nyt harmittaisi, jos niin olisin tehnyt.

Aiemmin luulin, että diagnoosi johtaa tehokkaan hoidon löytymiseen ja parantumiseen. Naiivi ajatus, josta nähtävästi oli aika luopua.

Saatan olla esimerkki siitä, miten länsimainen lääketiede ylitutkii ja ylihoitaa. Ehkä minua ei olisi tarvinnut tutkia eikä hoitaa millään tavalla. Kudosteni perinnöllinen rakenne ei ole sairaus, vaan ominaisuus. Myöskään ikääntyminen ole sairaus vaan luonnollinen kehityskulku. Toisten kudokset vain rapistuvat nopeammin, toisten hitaammin. Lopulta jokaisen askel lyhenee.

--

Päivän kuvat: Kukkia Turun yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta.

Porealtaassa istuu perjantai-iltana neljän miehen porukka ja yksi pariskunta. Ei auta, sekaan vain. Asetun ainoan vapaan suuttimen kohdalle, mutta veden paine vihlaisee heti takapuoltani ilkeästi. Eihän tässä voi olla! Professori O. taisi olla väärässä?

Professori sanoi, että jos olisimme jacuzzien luvatussa maassa Amerikassa, hän olisi heti määrännyt minulle kuntoutukseksi säännöllistä jacuzzin käyttöä. Porealtaan vesisuihku antaa kuulemma takapuolelle juuri sopivan kevyttä hierontaa. Sitä minä nyt olin täältä kylpylästä hakemassa, mutta eipä onnistunut.

Kun on tietyssä iässä, ei ole enää itsestään selvästi koko ajan seksiobjekti.

No, tyhmäkö olin? Eihän minun ollut pakko ottaa oppia noista röhnöttäjistä, jotka selvästikään eivät olleet ikinä kuulleet porealtaan kuntoutuskäytöstä. Suihkun voimakkuutta ei voinut säädellä, mutta saatoin säädellä etäisyyttäni suuttimesta.

Hivuttauduin kohti altaan keskustaa, jotta sain vesisuihkun kohdistumaan hierottaviin lihaksiin juuri sopivalla voimalla. Heiluttelin peppuani hitaasti vaihtaakseni suihkun paikkaa. Koska jouduin olemaan puolikyykyssä ja tukemaan käsiäni polviin, kaula-aukkoni avautui melko anteliaasti.

En tohtinut seurata, tuijottivatko miehet vai käänsivätkö katseensa pois. Koetin käyttäytyä kuin tekisin tätä joka päivä ja annoin mennä. 25-vuotiaana en ehkä olisi twistaillut yhtä vapautuneesti. Kun on tietyssä iässä, ei ole enää itsestään selvästi koko ajan seksiobjekti. Ei tarvitse välittää.

Professori O. kielsi uimisenkin. Ei saa potkia!

Kaksi poreallaskertaa sujui oikein hyvin, ja tuntui, että siitä oli ehkä apuakin. Uin ensin kymmenisen minuuttia ja pulahdin sitten poreisiin. Kolmannella kerralla oli kuitenkin uima-altaassa niin paljon väkeä, että koin välillä tarvetta uida muita karkuun. Minulla on surkeasta tekniikastani huolimatta melko hyvät potkut ja liuku, ja siksi pujottelu kohti väljempiä vesiä onnistuu.

Niin, mutta ne potkaisut. Ne olivat virhe.Takapuoleni tuli tämän kerran jälkeen tosi kipeäksi. Kun olin lauantaina uinut, olin kipeä vielä maanantaina professori O:n vastaanotolla. Niinpä hän kielsi uimisen! Ei saa potkia!

Voi, voi, voi! Mikä minua vaivaa? Onko aina pakko olla ensimmäinen ja paras, onko pakko rehkiä ja riuhtoa?  Minunhan piti tietää, että varovainen pitää olla.

Niin, mutta kun tuntui niin hyvältä käyttää lihaksiaan. Hyvä on sitten, ei ei, en rasita itseäni ainakaan ennen seuraavaa kertaa. Enkä ihan heti keksi, minkä liikuntalajin minulta voisi vielä kieltää.

--

Päivän kuvat: Sitrushedelmiä Turun kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneista.

Kun kerran olin jo muutenkin lyönyt aivan lossiksi, päätin kokeilla seuraavaksi alkoholia kipulääkkeenä. Lääkärithän eivät voi määrätä sitä riippuvuusriskin takia. Jos se kuitenkin rentouttaa ja isoina annoksina vie muistin, kai se voi viedä myös kivut?

Keskushermoston kautta toimivien kipulääkkeiden kanssa ei suositella ollenkaan alkoholia, ja olin pitänyt tiukan linjan. Panacod-kuurin alussa olin sen verran kokeillut, että tiesin saavani hirmuisen kankkusen jo puolesta pullosta viiniä, ja parin tunnin pahan olon yhdestäkin lasillisesta. Päätin, että on helpompaa pidättäytyä kokonaan kuin arpoa joka kerta erikseen, voisinko ottaa ja minkä verran. Kerran muistin tämän vasta, kun edessäni poreili juuri kaadettu kuohuviinilasillinen. Pahaa teki, mutta en edes haistanut sitä.

Lyricaa käyttäessäni en kokeillut yhteisvaikutusta, olinhan jo muutenkin kuin humalassa lähes koko ajan. Tuohon kolmen kuukauden jaksoon osuivat muun muassa yhdet erittäin kosteat rapujuhlat. Ne menivät yllättävän hyvin. Alkuillasta tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi, mutta kun muiden meno kiihtyi, ei kukaan enää huomannut, että lasissani oli alkoholitonta, ja pääsin itsekin mukaan tunnelmaan. Loppuillasta oli miellyttävää olla kerrankin se, joka ei itkenyt meikkejään poskille, voinut pahoin tai saanut yllättäviä ”rakastan teitä kaikkia” -puuskia. Aamulla minullakin oli krapula, ehkä unen puutteesta ja melusta johtuen.

Viini kyllä rentoutti, mutta sen vaikutus oli aivan liian lyhytaikainen.

Nyt, kun Lyrica-kuuri oli ohi, päätin siis kokeilla systemaattisesti alkoholia. Ajattelin, että pimenevien iltojen iloksi olisi mukavaakin nauttia pari lasia punaviiniä, rommilla terästettyä teetä tai glögiä ennen nukkumaan menoa. Suunnitelmissani oli kahden viikon testijakso. Siispä hanapakkaus pöydän kulmalle ja toimeen.

Valitettavasti kokeilu epäonnistui täysin. Huomasin jo parissa päivässä, että viini kyllä rentoutti, mutta sen vaikutus oli aivan liian lyhytaikainen. Minullahan kivut kestivät tunnista toiseen ja olivat pahimmillaan öisin. Koska en halunnut yhdistää alkoholia ja suun kautta otettavia kipulääkkeitä, seuraava yö meni yleensä kipugeelin kanssa lotratessa. Unet jäivät liian lyhyiksi työssäkäyntiä ajatellen. Ei jatkoon.

Viikonloppuna kokeilin hieman isompaa alkoholimäärää. Puoli pulloa viiniä ja heti sen jälkeen humalaisena nukkumaan toimi kyllä hyvin. Niinä öinä en tarvinnut minkäänlaista kivunlievitystä. En kuitenkaan halunnut kehittää itselleni alkoholiriippuvuutta, ja muutkin alkoholin haitat tulisivat esiin tuollaisella käyttömäärällä. Keino oli myös liian kallis jokapäiväiseen käyttöön. Ei jatkoon.

Olisin tosi mielelläni ruvennut tissuttelemaan terveyssyistä, mutta ikäväkseni jouduin palaamaan lääkepurkille.

--

Päivän kuvat: Viime kevättä Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa.

Kommentit (1)

Diza, 71 v, virkeenä viinin an...
1/1 | 

Jos puoli pulloa viiniä auttaa kipuun niin valitsen viinin mieluummin kuin esim. 3 kpl panadolia tai muita särkylääkkeitä. Puoli pulloa viiniä ei edes aiheuta humalatilaa varsinkaan jos sitä ei nauti yhdellä kulauksella vaan jakaa sen aterioiden yhteyteen. Viini on viisasten juoma, ei siihen jää koukkuun sen kummemmin kuin särkylääkkeisiin. Särkylääkkeiden jatkuva käyttö on mielestäni vaarallisempaa kuin pari lasia viiniä päivässä.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016