Siitä tulee huomenna vuosi, kun professori O. viilsi vasempaan takareiteeni 15 cm pitkän haavan ja vapautti iskiashermoni arpeutuneiden hamstring-jänteiden ikeestä. Siitä, kun ensimmäisen kerran menin lääkäriin kävelyvaikeuksien ja pakarakipujen takia, on yli kolme vuotta. En usko, että koskaan enää pystyn samaan kuin terveellä reidellä. Leikattu ei ole sama kuin ehjä. Aika entinen ei koskaan enää palaa.
Leikkaus onnistui hyvin, eikä minulla ollut sen jälkeen pariin viikkoon ollenkaan kipuja. Minähän olin suorastaan euforinen, kun vuosien tauon jälkeen pystyin loikomaan sängyssä ilman, että mistään vihloi. Myös haavan paraneminen sujui mallikkaasti, vaikka olikin hitaampaa kuin olin olettanut. En päässyt palaamaan töihin vielä kahden, vaan vasta kolmen kuukauden kuluttua leikkauksesta, ja silloinkin osa-aikaisesti.
Yritin jo syksyllä aloitella kevyitä liikuntaharrastuksia, mutta oli liian aikaista ja tulin niistä vain kipeäksi. Joululomalla, kun minun oli tarkoitus kuntouttaa itseäni lyhyillä, mutta tiheillä kävelylenkeillä, sairastuin keuhkokuumeeseen. Kuntoilu tyssäsi siihen. Vasta myöhään keväällä, kun liukkaus hellitti, aloitin kävelytreenit uudelleen. Silloin huomasinkin, ettei rasittavakaan kävely enää aiheuttanut hermokipua levätessä. Toipuminen eteni pitkän harppauksen.
Nyt pystyn helposti kävelemään puolisen tuntia reipasta vauhtia ja pysähtelevällä tempolla jopa tunnin. Ylipäätään pystyn jo pysymään jalkojeni päällä maksimissaan 2-3 tuntia yhtäjaksoisesti. Siten esimerkiksi lähes normaali vierailu kotimaan matkailukohteessa on mahdollinen, mutta sen lisäksi ei samana päivänä saa olla muuta kävelyä tai seisomista. Vain yksi ohjelma per päivä onnistuu.
Pystyn hyvin tekemään täyden toimistotyöpäivän vain parilla tauolla.
Tämä on iso ero entiseen ja mahdollistaa melkein normaalin elämän. Pystyin lähtemään esimerkiksi työporukan mukana risteilylle, mutta en voinut lähteä muiden kanssa päiväksi kaupungille kävelemään, vaan minun piti etsiä oma, vähemmän reisiä rasittava ohjelma. Ensi viikoksi aiotun lyhyen matkan Englannin maaseudulle peruutimme, koska matkustuspäivästä olisi tullut niin rankka, etten olisi ehkä pystynyt enää nauttimaan varsinaisesta matkaohjelmasta. Ehkä toiste, ehkä helpommalla ohjelmalla, mutta nyt kaikki valinnat eivät olleet omissa käsissämme.
Kävelyn lisäksi seisominen ja kotityöt tuntuvat yhä pakaroissa ja reisissä. Tiskaaminen ja silittäminen onnistuvat riittävän hyvin, mutta siivoaminen rasittaa huomattavasti enemmän. Pahinta on imurointi, jonka olenkin ulkoistanut puolisolle. Siivoamisessa on se ongelma, ettei sitä tee mieli jättää kesken, vaikka reisissä jo vähän tuntuisikin.
Istuminen, joka ennen leikkausta oli hyvinkin tuskallista, on nyt melko helppoa, ellei siihen yhdisty muuta rasitusta. Pystyn hyvin tekemään täyden toimistotyöpäivän vain parilla tauolla. Tiedän, että taukoja pitäisi pitää joka tunti, mutta se nyt ei vain oikein minulta onnistu. Myös autossa pystyn jo istumaan ilman jatkuvaa naulan tunnetta takapuolessa.
Hienointa on kuitenkin, etteivät kivut enää vaikeuta nukkumista. Jei! Kipulääkkeitä otan enää satunnaisesti iltaisin, ja silloinkin useimmiten vain pari Panadolia. Rankan päivän jälkeen nappaan lisäksi yhden Voltaren rapidin. Sehän ei ole paljon mitään!
Uskon, että toipumiseni jatkuu vielä.
En ole saanut tai hankkinut varsinaista kuntoutusta lainkaan, koska professori O. totesi, ettei hänen mielestään fysioterapiasta olisi minulle hyötyä. Minulla on jo ennestään laaja arsenaali fysioterapeutin opettamia liikkeitä, jotka muun muassa vahvistavat pakaralihaksia rasittamatta liikaa takareisiä.
Jumppa on ollut nyt kolme kuukautta tauolla väistöasunnon niukkojen tilojen takia, mutta aion aloittaa uudelleen heti, kun saan kodin kuntoon. Vielä syksyllä sain tosin jumpasta helposti kipuja. Saapa nähdä, miten nyt käy.
Tärkein kuntoutusmuotoni on linjattu kävely, jonka yhdistän työ- ja asiointimatkoihin. Työpaikkani muutti hiljattain uuteen osoitteeseen. Tähän asti olen kulkenut sinne lähempää väistöasunnosta, mutta ensi viikolla kävelen sinne ensi kertaa kotoa. 1,6 kilometrin matka onnistuu varmasti helposti yhteen suuntaan ja mahdollisesti molempiinkin ainakin talven liukkaisiin asti.
Uskon, että toipumiseni jatkuu vielä. Sitä en kuitenkaan usko, että koskaan enää pystyisin samaan kuin terveillä takareisillä. Ne on loppuiäksi menetetty. Jos minulla nyt sitten koskaan on ihan normaaleja reisiä ollutkaan, kun jänteeni ovat tavallista lähempänä toisiaan siten, että ne hankaavat helposti yhteen ja ärtyvät.
Hyväksyn, ettei 57-vuotiaan tarvitse pystyä samaan kuin nelikymppisen.
Minullahan on sama vaiva molemmissa reisissä. Kun reisilihasten jänteisiin on kerran päässyt muodostumaan paksuuntunutta (arpi)kudosta, en pidä todennäköisenä, että se sieltä itsestään sulaisi pois.
Oikeassa takareidessä jänteet eivät ole koskaan puristaneet hermoa yhtä pahasti kuin vasemmassa, joten sitä puolta ei ole leikattu eikä todennäköisesti leikatakaan. Olin vielä helmikuussa sitä mieltä, että hankin rahat toiseen leikkaukseen vaikka kerjäämällä, niin helposti kankku kipeytyi. Sen jälkeen paraneminen kuitenkin eteni, ja nyt minusta tuntuu, että pystyn elämään näin.
Reiteni ovat tällä hetkellä suunnilleen samankuntoiset. Leikattu puoli on vain vähän parempi kuin leikkaamaton. Ajattelen, ettei kannata tuhlata aikaa, rahaa ja voimia leikkaukseen, joka ei välttämättä paranna tilannetta juuri ollenkaan. Luultavasti professori O. olisi samaa mieltä.
Hyväksyn, ettei 57-vuotiaan tarvitse pystyä samaan kuin nelikymppisen. Minähän en ole ammattiurheilija, ja jos olisinkin, olisin jo eläkkeellä. Pystyn nukkumaan, tekemään työtä ja liikkumaan sen, mikä on välttämätöntä. En myöskään enää ole kipukroonikko. Eikö se muka ole paljon?
--
Päivän kuvat: Silkkipioneja.
Liikunta kunnon mukaan missä iässä tahansa om hyväksi niin liikuntaelimistölle kuin henkiselle hyvinvoinnille. Eri asia, kuten tässä tapauksessa pn käynyt, yhtäkkinen yltiöpäinen liikunta omaa elimistöä kuuntelematta ja varmaan jo hyvissä ajoin liikuntaa rajoittavista tuntemuksista välittämättä
Kiitos Ikiliikkuja kommentistasi, jossa on paljon totta. Itse aloitin liikunnan osana työpaikkani vuoden kestävää liikuntahanketta, johon kuului jatkuva seuranta. Perusteellista lääkärintarakastusa ei kuitenkaan tuolloin tehty, eikä rakenteellinen poikkeavuuteni olisikaan paljastunut muualla kuin magneettikuvassa. Aloitin liikunnan hyvin varovasti, en mitenkään yltiöpäisesti enkä yhtäkkiä (siihen astikin olin harjoittanut paljon arkiliikuntaa, mm. auto ei ole koskaan kuulunut päivittäiseen elämääni), mutta juoksemisen endorfiinikoukkuun jäätyäni jatkoin härkäpäisesti. Oireita alkoi ilmaantua noin viiden vuoden kuluttua aloittamisesta, jolloin seuranta oli päättynyt, eikä hoitava henkilöstö sanonut minulle selvästi, että juokseminen olisi lopetettava. Uskoin, että vähintään tunti liikuntaa päivässä pitäisi minut terveenä, enkä malttanut luovuttaa ennen kuin olin niin kipeä, että oli ihan pakko.
Juuri siksi, että rankkaan liikuntaan jää helposti koukkuun, ja sen lopettaminen voi olla vaikeeaa, on vaarallista sanoa, että se on aina ja kaikille hyväksi. Voidaan ajatella myös anorektikkoja, joilla on pakonomainen tarve kuluttaa kaloreita liikkumalla. Liikunta ei edistä heidän terveyttään.
Olen 51 v. ja aloitin hormonikorvaushoidon keväällä, kun lääkärini sen ehkäisypillereiden jatkeeksi kirjoitti. Pahimmat oireeni olivat unettomuus (herääminen klo 4), ärtyisyys, itkuisuus ja toivottomuus. Sarkastisesti voisi sanoa kuin Tellervo Koivisto, että en koskaan harkinnut avioeroa mutta murhaa. Parin viikon kuluttua hoidon alusta elämäni muuttui, voisi sanoa, tradikaalisti. Nukun, en ärähdä pienestä ja aviomies tuntuu 31v. jälkeen taas ihanalta ja seksikkäältä sekä elämä ei tunnu muutenkaan hankalalta varsinkin, jos ei seuraa hallitusta ;) Tosin nyt tuntuu, että hormonien myötä alkoi lievät fyysiset oireet, kasvot rasvoittuvat. Olen liikkunut koko ikäni, olen aina ollut hoikka. En tiedä auttoiko liikunta vaihdevuosien fyysisiin oireisiin, ehkä, mutta henkisiin oireisiin se ei auttanut. Nyt olen lukenut ja miettinyt lääkityksen hyötyjä ja haittoja. Olen miettinyt mm. niveloireita ja estrogeenin puutteen yhteyttä. Tuttavani (60), ikänsä liikkunut ja "hormooniton", kärsii nyt kalkista olkapäässä. Lääkärin mukaan tullut pitkäkestoisesta tulehduksesta, itse ei tiedä milloin tuo tulehdus on alkanut. Minä mietin estrogeenin puutteen aiheuttamaa tulehdusta. Nyt kädessä on liikerajoitetta ja nukkuminen on hankalaa. Muitakin vastaavia tapauksia tiedän. Toisaalta rintasyöpäriski mietityttää eniten. Mutta sen vuoksi olen nyt terästänyt ennestään terveellistä elämääni (ravinto, alkoholi, liikunta). Toisaalta ei minua pirukaan olisi kestänyt, vähiten itse, ilman hoitoa. Omaa mieltään ei vain käskemällä piristetä eikä auta vaikka hokee itselleen, että tämä kuuluu vaihdevuosiin. Ja olisiko ollut parempi unilääkkeet ja masennuslääkkeet jne. ? Vaikeita asioita, kun mielipiteitä on niin monia. Saa nähdä valitsinko lyhyen, mutta onnellisen elämän. Jatkan "tutkimuksiani" :)
No, minulla on ollut unilääkkeet, masennuslääkkeet jne, koska aiemman masennustaustan takia ei tullut kenellekään mieleen, että kyse voisi olla vaihdevuosista. Ja sitten kun tuli mieleen niin oli jo myöhäistä, hormonikorvaushoitohan pitäisi aloittaa heti. Ja kuka siitäkään selvän ottaa, milloin se heti olisi ollut, kun hormonaalinen ehkäisykin vie kuukautiset pois.
Niin ja sen verran vielä, että lyhyt ja onnellinen elämä vaikuttaa minusta kyllä erittäin pätevältä suunnitelmalta.
Tarkennan vielä, että juoksemalla sain masennuksen ja jopa kaamosmasennuksen pysymään poissa ja siksikin sitä niin sinnikkäästi jatkoin. Kun sitten sain kipeät jännevaivat, paketissa tulivat myös unettomuus ja masennus, jota piti ruveta lääkitsemään.
Olen minäkin kokenut sen, että pelkkä liikkuminen ei pidä vaihdevuosioireita kurissa. Tutkimustulos tai siitä tehty juttu herättivät lievää närkästystä, koska oma elämäni oli melkoisessa sekasotkussa ennen estrogeenihoidin aloittamista. Jouduin runsaan liikkumisen vuoksi korjauttamaan polven rasitusvammankin kirurgisesti. Nyt on tasapaino mielen ja fysiikan kanssa löytynyt, geeliä iholle ja kohtuullista liikettä päivittäin. Uni tulee, mieliala on tasainen ja elämä tuntuu hyvältä ilman nivelvaivoja.
Hienoa, vierailija, että olet löytänyt vaivoihisi avun. Kun itse otin puheeksi estrogeenihoidon, hoitava taho suhtautui torjuvasti, varmaankin siksi, että jänne- ja nivelvaivoja oli jo paljon. Sain avun jännevaivoihin kirurgilta ja olen voinut lopettaa kipulääkitystä tukeneen mielialalääkityksen, mutta unen kanssa on edelleen vähän niin ja näin.
Ja sitten vielä sellainenkin lisäys, että jooga on kuulunut elämääni päivittäin alle 30-vuotiaasta alkaen. Eli ei ole kysymys siitä, että venyttelu tai kehon huolto olisi ollut minulle vierasta, kuten joissakin kommenteissa (toisaalla) on arveltu. Liikuin tunnin päivässä, mutta joka toinen päivä se tunti oli pelkkää joogaa ja kehonpainolla tapahtuvaa lihaskuntoharjoittelua. Jo ennen juoksemisen aloittamista kävelin. Kokeilin puolen vuoden ajan, mitä tunnin kävely päivittäin tekisi kunnolleni, jaksamiselleni, painolleni ja mielialalleni (kaamosmasennukselleni). Ei tehnyt yhtään mitään. Vasta hikiliikunnalla eli juoksemisella oli vaikutusta. Painon kertyminen päättyi ja mieli pysyi hyvänä. Verenpaineeseen ei sekään vaikuttanut sitä eikä tätä.