Krempoista on yllättävää iloa ja samanlaista haittaa. Amos Rex -taidemuseon upeaksi kehuttu avajaisnäyttely jäi minulta kokematta, koska jänteeni eivät salli minun töröttää tuntikausia jonossa samana päivänä, kun pitäisi toimittaa muutakin tähdellistä pääkaupunkiseudulla sekä istua junassa edes takaisin. Mutta pääsinpä sentään Oodiin! Jos ymmärsin oikein, edes ihan kaikki helsinkiläiset tuttuni eivät olleet vielä käyneet siellä.

Oodi-käynti onnistui joulua edeltävänä viikonloppuna kipeiden silmien ansiosta. Ohjelmassa piti olla perusteellista perheenjäsenen merkkipäivän juhlintaa (lue: lahjaostoksia), mutta jouduinkin terveysasemalle. Oikea silmäni oli aristanut hiukan jo parin päivän ajan, mutta ajattelin, että hylauronaattia sisältävät Opthim Eye Hydra -tipat riittäisivät hoidoksi. Eikö mitä, heräsin kalliolaisessa hotellihuoneessa keskellä yötä silmä umpeen muurautuneena ja särkevänä.

Googlasin puhelimella paikalliset pörriäiset. Päivystysaikoja oli aamuksi vielä hyvin vapaana, mutta en ymmärtänyt, että olisi kannattanut varata. Olin aina ennen mennyt äkillisen hädän sattuessa paikan päälle jonottamaan ja päässyt nopeasti sisään. Niin aioin tehdä nytkin. Terveysasemaksi valitsin sen, joka hoitaa työnantajani Helsingin-konttorin työterveyshuollon.

Pääsin perille heti kymmenen jälkeen. Jono näytti ihmeen lyhyeltä. Arvelin, että kaikki sairaatkin olivat lähteneet joululomalle maaseudulle, mutta oikea syy selvisi palvelutiskillä: päivystys todellakin toimi vain ajanvarauksella. Seuraavaan vapaaseen aikaan oli reilu tunti. Koska Oodi oli melkein kulman takana, olisi erinomainen tilaisuus poiketa siellä.

Sen verran 20 vuotta poissa Helsingistä oli rapauttanut paikallistuntemustani, että hyppäsin tyhmästi raitiovaunuun Sokoksen edessä (tai no, eihän Oodia ollut 20 vuotta sitten). Olisi kannattanut kävellä Postitalon edestä, Kiasman takaa ja Sanomatalon vieritse kirjaston etelänpuoleiselle ovelle. Kävelymatka Kansallismuseon luota oli selvästi pidempi. Se etu huonosta reittivalinnasta oli, että lähestyin Oodin eduskuntatalon puoleista julkisivua suoraan edestä. Se oli hieno kokemus, josta yllä olevat kuvat kertovat enemmän kuin sata sanaa.

Luomitulehdus on pohjimmiltaan Meibomin rauhasten toimintahäiriö, joka liittyy ikääntymiseen.

Palaan siis kremppa-aiheeseen. Diagnoosikseni tuli luomitulehdus eli blefariitti, ja hoidoksi sain kahdenlaisia silmätippoja. Lääkäri tähdensi, että ennen silmätippojen laittoa luomea pitäisi hautoa lämpimään veteen kastetulla froteepyyhkeellä. Näin saataisiin rähmä helpommin pois ja Meibomin rauhasten kanavat auki. Lääke ujuttautuisi sitten kanavien kautta luomen sisälle hoitamaan tulehdusta. Lääkettä ei tiputettaisi silmään tai luomelle vaan sormelle, josta se hierottaisiin ripsien tyveen.

Luomitulehdus on pohjimmiltaan Meibomin rauhasten toimintahäiriö, joka liittyy ikääntymiseen. Rauhaset erittävät öljyä, joka levittyy kerrokseksi kyynelnesteen pinnalle ja estää sen haihtumista. Kun rauhasten toiminta iän myötä laiskistuu, niiden erite muuttuu paksummaksi ja tukkii rauhasten suuaukot. Kun öljy ei levity silmän pinnalle, seuraa kuivasilmäisyyden oireita. Kun rauhanen tukkeutuu pahemmin, syntyy kysta ja/tai luomitulehdus. 

Kehittymässä olevan Meibomin rauhasten toimintahäiriön tunnistaa kuulemma usein silmien vuotamisesta. Olenkin tosiaan saanut jatkuvasti pyyhkiä vettä silmistäni. Olen ihmetellyt, missä vika on, kun sisäänpäin kääntyneet ripsetkin jo kiskottiin pois häiritsemästä.

Joulupäivään mennessä silmä oli jälleen muurautunut melkein umpeen ja jokainen silmänräpäys sattui.

Apteekissa oli pitkähkö jono, mutta ehdin sieltä juuri sopivasti syntymäpäivälounaalle. Hoidon päätin aloittaa vasta illalla kotona, koska lääkärin mukaani tulostamassa Lääkärin käsikirjan otteessa luki, että silmää hoidetaan aluksi joka ilta.

Kotona huomasin kuitenkin, että Oftan Akvakolia piti tiputtaa silmään kolme kertaa päivässä ja Oftan C-C:tä käyttää 1-3 kertaa päivässä. Reseptien tiedot olivat ristiriidassa hoito-ohjeen kanssa, kun siinähän neuvottiin hoitamaan silmää vain iltaisin. Päätin ottaa varman päälle ja hautoa silmää aamuin illoin. Lisäksi laitoin tippoja keskellä päivää.

Ohjeissa suositeltu hierominen on minun mielestäni melko voimallista ja pitkäkestoista toimintaa, joten hieroin lääkettä ripsien tyveen oikein kunnolla. Ettei ainakaan jäisi siitä kiinni.

Aluksi hoito näytti toimivan, mutta joulupäivään mennessä silmä oli jälleen muurautunut melkein umpeen ja jokainen silmänräpäys sattui. En ollut taaskaan tajunnut kysyä lääkäriltä, miten nopeasti hoidon pitäisi tehota ja mitä pitäisi tehdä, ellei silmä lähtisi paranemaan.

Googlaamalla löytyi kaikenlaista kamalaa: silmää pitäisi muka hoitaa boorivedellä, ja ”toisinaan paraneminen onnistuu vasta, kun Meibomin rauhaset tyhjennetään painamalla kerran viikossa. Tämä on tavallisesti silmälääkärin tehtävä, koska toimenpide vaatii sarveiskalvomikroskoopin”. Hui kauhia!

Ja tulehduksen parannuttua pitäisi vaihtaa kaikki silmämeikit. Eikä! Olin juuri avannut uuden pakkauksen hävyttömän kallista rajausväriä, ja ripsivärikin oli tuliterä.

Lääkärin luomitulehdus oli kestänyt neljä viikkoa ja näkyi yhä silmäluomen punoituksena.

Tapaninpäivänä raahustin jälleen vastaanotolle, tällä kertaa Turussa. Nyt sattui lääkäri, joka tunnisti tilanteeni oitis. Hän oli ihmetellyt samoja hoito-ohjeita aivan vastikään itse, sillä hänen blefariittinsa oli neljä viikkoa vanha ja näkyi yhä silmäluomen punoituksena.

Hän myönsi, että oli itse hautonut silmäänsä aluksi kolme kertaa päivässä, mutta päädyimme yksissä tuumin siihen, että voisin harventaa hautomiskertoja yhteen päivässä. Myöskin hieromisen saisin lopettaa ja siirtyä hellempään sivelyyn. 

Olin luullut, että silmäluomen tulehdus paranee parissa päivässä kuten tavallisempi silmän sidekalvon tulehdus, mutta tämä lääkäri todisti, että eipä vainenkaan. Kyllä se viikkoja vie. Niinpä tärkein ohje, jonka sain, oli kärsivällinen odottaminen.

Silmäni rähmivät tänäkin päivänä, mutta luomet eivät ole enää yhtä turvoksissa eivätkä punoita tavallista enempää. En ole vielä uskaltanut laittaa luomille edes väriä tasoittavaa peitevoidetta, mutten kyllä aio heittää meikkejä menemäänkään.

Hoito-ohjeessa lukee, että kun luomen reuna on siisti, hoitoa jatketaan kerran viikossa niin kauan kuin potilas jaksaa. Onkohan kukaan jaksanut silmätippapulloa loppuun saakka?

--

Päivän kuvat: Helsingin keskustakirjasto Oodi.