Kymmenen vuotta sitten blogit olivat muodissa. Jokainen itseään kunnioittava aikakauslehti pystytti omat verkkosivut, ja moni loi sivustonsa yhteyteen myös blogialustan. Tavoitteena oli toisaalta vetää uutta yleisöä lehden tuottamien sisältöjen pariin ja toisaalta vahvistaa lukijakunnan yhteisöllisyyttä ja luoda me-henkeä. Toisin sanoen houkutella uusia tilaajia ja pitää ne tilaajat, jotka jo oli saatu.
Lehtien blogikirjoittajat jakautuivat karkeasti kolmeen kastiin. Oli toimituksen oma väki, joka kirjoitti kuukausipalkalla muun työn ohessa pääkirjoituksia ja kolumneja, joita alettiin kutsua blogipostauksiksi. Toinen ryhmä olivat ulkopuoliset, joilta toimitus tilasi tekstejä. He sopivat toimituksen kanssa tekstien julkaisutiheydestä, pituudesta, aihepiireistä ja hinnasta. Ja sitten olivat lukijabloggarit, jotka tuottivat sisältöä ilmaiseksi.
Lukijabloggarille lehden blogialusta tarjosi mahdollisuuden julkaista tekstejä ja kuvia visuaalisesti ja sisällöllisesti miellyttävässä ympäristössä maksamatta siitä mitään kenellekään. Toimitus ei puuttunut aihevalintoihin tai tekstisisältöihin, kun ne pysyivät hyvän maun rajoissa, joten sana oli vapaa. Myöhemmin selvisi myös, että ainakin tämän oman lukijablogini Google-tavoittavuus oli erittäin hyvä. Vanhemmatkin kirjoitukseni saivat sitä kautta jatkuvasti lukijoita.
Tuumin, että ET-lehden blogialusta olisi juuri sopiva ympäristö ikääntymiseen liittyvälle blogille.
Minulla oli kymmenen vuotta sitten Blogger-blogipalvelussa julkisena kaksi blogia, joilla oli tarkasti rajatut aihepiirit. Toisessa kirjoitin parvekepuutarhastani otsikolla Parveke länteen ja toisessa elämästä muistisairaan läheisenä nimellä Dementin omainen. Olin juuri lopettamassa molempia ja mietin, missä muodossa alkaisin kertoa omaa, ikääntymiseen ja terveyden menettämiseen liittyvää tarinaani, kun ET-lehdestä otettiin yhteyttä.
Toimitus etsi omaishoitajaa pitämään blogia. Minä en ollut se, jota he etsivät, koska läheiseni perunkirjoitus oli juuri valmistunut enkä edes ollut ollut virallisesti omaishoitaja vaan edunvalvontavaltuutettu. Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa. Tuumin, että ET-lehden blogialusta olisi juuri sopiva ympäristö ikääntymiseen liittyvälle blogille.
Olin vasta 55-vuotias, mutta jänneongelmani liittyivät vahvasti ikääntymiseen. Vaivojeni perussyytä ei vielä tiedetty eikä minulla ollut diagnoosia, mutta olin hyvin kipeä ja lähes työkyvytön. Pelkäsin, että joutuisin lähivuosina jäämään sairauseläkkeelle, ja mitä sitten tekisin? Tarvitsin pelastusrenkaan. Ajattelin, että voisin jatkaa blogin kirjoittamista harrastuksena, jos joutuisin lopettamaan ammatillisen kirjoittamisen.
Niinpä päätin määritellä uudelleen sanaparin Tietyssä iässä ja perustaa sen varaan blogin. Kerroin blogissa hamstring-syndroomani synty- ja hoitohistorian, raportoin ikääntymiseni etenemisestä, esittelin vaateostoksiani ja kommentoin lääkkeitä, joita jouduin käyttämään. Ja aina, kun olin tohkeissani jostakin muusta, kirjoitin siitäkin. Ensin bloggasin kaksi kertaa viikossa, sitten tiistaisin ja lopulta vain silloin tällöin.
Viiden viime vuoden aikana kirjoitusteni aihepiiri vaihtui ja yksipuolistui, kun sain hankituksi siirtolapuutarhapalstan ja aloin harrastaa puutarhanhoitoa. Jo sitä ennen olin julkaissut paljon kukkakuvia ja raportoinut retkillä ja matkoilla näkemistäni puutarhoista, mutta nyt en enää innostunut juuri muusta kuin kukista ja kasvimaasta. Olin löytänyt loppuelämäni intohimon kohteen.
Kun nyt lopetan Tietyssä iässä -blogin ja perustan Villa Palanen -blogin, menetän todennäköisesti valtaosan lukijakunnastani.
Kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Blogit ovat menneet pois muodista ja lyhytvideot ovat ottaneet niiden paikan sisältötyyppinä, josta kaikki puhuvat. En ole mukana Tiktokissa, joten en tiedä, julkaisevatko aikakauslehtitalot siellä. Sen kuitenkin tiedän, että harvalla aikakauslehdellä enää on omia verkkosivuja ja jos onkin, lukijablogeja siellä ei yleensä ole julkaistu vuosiin.
Olen yllättynyt, että Sanoma säilytti ET-lehden blogialustan näinkin pitkään. Olen harkinnut jo monta kertaa oman, erillisen blogin perustamista Villa Palaselle, mutta olen aina luopunut ajatuksesta ja joka kerta samasta syystä: Tietyssä iässä -blogin ällistyttävän hyvän Google-löydettävyyden takia. Se tuntuu tulevan esiin hakutuloksissa, kun hakee melkein mitä tahansa.
Kun nyt lopetan Tietyssä iässä -blogin ja perustan Villa Palanen -blogin, menetän todennäköisesti valtaosan lukijakunnastani, kun blogin hakukonenäkyvyys romahtaa. Onneksi elantoni ei ole siitä kiinni eikä minulla ole välttämätöntä tarvetta kaupallistaa blogia.
Lopetan tämän blogini, koska en muuta voi. Teen sen kuitenkin kiitollisin mielin. En olisi voinut toivoa blogilleni sopivampaa ympäristöä. Kiitos, Sanoma! Kiitos, ET-lehti!
Sukeltakaa tämän blogin kirjoituksiin, kun vielä voitte, ja liittykää sitten seuraani Bloggeriin.
Villa Palanen -blogi tulee keskittymään puutarhan ja kasvimaan hoitoon sekä siirtolapuutarhaelämään. Olen jo siirtänyt kaikki Tietyssä iässä -blogin Villa palasta koskevat kirjoitukset uuteen blogiin. Koko Palasen historia löytyy siis sieltä. Muut kirjoitukset katoavat bittiavaruuteen, kun tämä blogialusta lähiaikoina lopetetaan.
Kävin läpi blogini sata viimeisintä tykkäystä. Niistä 70 kohdistui Villa Palanen -aineistoon ja loput melko tasaisesti muihin aiheisiin. Tämä tukee päätöstäni, että Villa Palanen jatkaa ja muut aiheet saavat mennä.
Suren sitä, että hamstring-syndrooma tuskin on vieläkään kovin tunnettu oireyhtymä eikä siitä ole paljon tekstiaineistoa verkossa. Facebookissa jatkaa kuitenkin täällä tekemäni aloitteen pohjalta perustettu Hamstring-naiset-ryhmä, jossa on tällä hetkellä 386 jäsentä. Vertaistukea on saatavissa sieltä.
Tietyssä iässä -sanapari viittaa oikeastaan vaihdevuosiin, ja ne ovat minulta olleet jo kauan sitten ohi. Ikääntyminen ei myöskään ole tällä hetkellä aihe, jota pohtisin saati murehtisin. Työyhteisössä olin seniori, mutta siirtolapuutarhayhteisössä kuulun nuorisoon, joka ei vielä oikein osaa eikä ymmärrä. Se on hyvin rauhoittavaa.
Tiedän, että minulla on vähintään kourallinen uskollisia lukijoita. Kiitos näistä vuosista ja antamastanne kannustavasta palautteesta! Sukeltakaa tämän blogin kirjoituksiin, kun vielä voitte, ja liittykää sitten seuraani Bloggeriin. Siellä ei vielä ole uutta sisältöä, mutta se on vain ajan kysymys.
Lue lisää: Villa Palanen Bloggerissa
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/p6132920.jpg?itok=LCGg-g92)
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kylpparinlattia.jpg?itok=fxiOq_p7)
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/laatat1.jpg?itok=2TYw5vDM)
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kaakelit1.jpg?itok=5jX6ny1b)
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kylppari.jpg?itok=GtNUK4mc)
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/pikkuvessa.jpg?itok=01t49Qps)
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/keittionhormi.jpg?itok=M52qlypL)
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/p6102822.jpg?itok=a9LCa5SJ)
Liikunta kunnon mukaan missä iässä tahansa om hyväksi niin liikuntaelimistölle kuin henkiselle hyvinvoinnille. Eri asia, kuten tässä tapauksessa pn käynyt, yhtäkkinen yltiöpäinen liikunta omaa elimistöä kuuntelematta ja varmaan jo hyvissä ajoin liikuntaa rajoittavista tuntemuksista välittämättä
Kiitos Ikiliikkuja kommentistasi, jossa on paljon totta. Itse aloitin liikunnan osana työpaikkani vuoden kestävää liikuntahanketta, johon kuului jatkuva seuranta. Perusteellista lääkärintarakastusa ei kuitenkaan tuolloin tehty, eikä rakenteellinen poikkeavuuteni olisikaan paljastunut muualla kuin magneettikuvassa. Aloitin liikunnan hyvin varovasti, en mitenkään yltiöpäisesti enkä yhtäkkiä (siihen astikin olin harjoittanut paljon arkiliikuntaa, mm. auto ei ole koskaan kuulunut päivittäiseen elämääni), mutta juoksemisen endorfiinikoukkuun jäätyäni jatkoin härkäpäisesti. Oireita alkoi ilmaantua noin viiden vuoden kuluttua aloittamisesta, jolloin seuranta oli päättynyt, eikä hoitava henkilöstö sanonut minulle selvästi, että juokseminen olisi lopetettava. Uskoin, että vähintään tunti liikuntaa päivässä pitäisi minut terveenä, enkä malttanut luovuttaa ennen kuin olin niin kipeä, että oli ihan pakko.
Juuri siksi, että rankkaan liikuntaan jää helposti koukkuun, ja sen lopettaminen voi olla vaikeeaa, on vaarallista sanoa, että se on aina ja kaikille hyväksi. Voidaan ajatella myös anorektikkoja, joilla on pakonomainen tarve kuluttaa kaloreita liikkumalla. Liikunta ei edistä heidän terveyttään.
Olen 51 v. ja aloitin hormonikorvaushoidon keväällä, kun lääkärini sen ehkäisypillereiden jatkeeksi kirjoitti. Pahimmat oireeni olivat unettomuus (herääminen klo 4), ärtyisyys, itkuisuus ja toivottomuus. Sarkastisesti voisi sanoa kuin Tellervo Koivisto, että en koskaan harkinnut avioeroa mutta murhaa. Parin viikon kuluttua hoidon alusta elämäni muuttui, voisi sanoa, tradikaalisti. Nukun, en ärähdä pienestä ja aviomies tuntuu 31v. jälkeen taas ihanalta ja seksikkäältä sekä elämä ei tunnu muutenkaan hankalalta varsinkin, jos ei seuraa hallitusta ;) Tosin nyt tuntuu, että hormonien myötä alkoi lievät fyysiset oireet, kasvot rasvoittuvat. Olen liikkunut koko ikäni, olen aina ollut hoikka. En tiedä auttoiko liikunta vaihdevuosien fyysisiin oireisiin, ehkä, mutta henkisiin oireisiin se ei auttanut. Nyt olen lukenut ja miettinyt lääkityksen hyötyjä ja haittoja. Olen miettinyt mm. niveloireita ja estrogeenin puutteen yhteyttä. Tuttavani (60), ikänsä liikkunut ja "hormooniton", kärsii nyt kalkista olkapäässä. Lääkärin mukaan tullut pitkäkestoisesta tulehduksesta, itse ei tiedä milloin tuo tulehdus on alkanut. Minä mietin estrogeenin puutteen aiheuttamaa tulehdusta. Nyt kädessä on liikerajoitetta ja nukkuminen on hankalaa. Muitakin vastaavia tapauksia tiedän. Toisaalta rintasyöpäriski mietityttää eniten. Mutta sen vuoksi olen nyt terästänyt ennestään terveellistä elämääni (ravinto, alkoholi, liikunta). Toisaalta ei minua pirukaan olisi kestänyt, vähiten itse, ilman hoitoa. Omaa mieltään ei vain käskemällä piristetä eikä auta vaikka hokee itselleen, että tämä kuuluu vaihdevuosiin. Ja olisiko ollut parempi unilääkkeet ja masennuslääkkeet jne. ? Vaikeita asioita, kun mielipiteitä on niin monia. Saa nähdä valitsinko lyhyen, mutta onnellisen elämän. Jatkan "tutkimuksiani" :)
No, minulla on ollut unilääkkeet, masennuslääkkeet jne, koska aiemman masennustaustan takia ei tullut kenellekään mieleen, että kyse voisi olla vaihdevuosista. Ja sitten kun tuli mieleen niin oli jo myöhäistä, hormonikorvaushoitohan pitäisi aloittaa heti. Ja kuka siitäkään selvän ottaa, milloin se heti olisi ollut, kun hormonaalinen ehkäisykin vie kuukautiset pois.
Niin ja sen verran vielä, että lyhyt ja onnellinen elämä vaikuttaa minusta kyllä erittäin pätevältä suunnitelmalta.
Tarkennan vielä, että juoksemalla sain masennuksen ja jopa kaamosmasennuksen pysymään poissa ja siksikin sitä niin sinnikkäästi jatkoin. Kun sitten sain kipeät jännevaivat, paketissa tulivat myös unettomuus ja masennus, jota piti ruveta lääkitsemään.
Olen minäkin kokenut sen, että pelkkä liikkuminen ei pidä vaihdevuosioireita kurissa. Tutkimustulos tai siitä tehty juttu herättivät lievää närkästystä, koska oma elämäni oli melkoisessa sekasotkussa ennen estrogeenihoidin aloittamista. Jouduin runsaan liikkumisen vuoksi korjauttamaan polven rasitusvammankin kirurgisesti. Nyt on tasapaino mielen ja fysiikan kanssa löytynyt, geeliä iholle ja kohtuullista liikettä päivittäin. Uni tulee, mieliala on tasainen ja elämä tuntuu hyvältä ilman nivelvaivoja.
Hienoa, vierailija, että olet löytänyt vaivoihisi avun. Kun itse otin puheeksi estrogeenihoidon, hoitava taho suhtautui torjuvasti, varmaankin siksi, että jänne- ja nivelvaivoja oli jo paljon. Sain avun jännevaivoihin kirurgilta ja olen voinut lopettaa kipulääkitystä tukeneen mielialalääkityksen, mutta unen kanssa on edelleen vähän niin ja näin.
Ja sitten vielä sellainenkin lisäys, että jooga on kuulunut elämääni päivittäin alle 30-vuotiaasta alkaen. Eli ei ole kysymys siitä, että venyttelu tai kehon huolto olisi ollut minulle vierasta, kuten joissakin kommenteissa (toisaalla) on arveltu. Liikuin tunnin päivässä, mutta joka toinen päivä se tunti oli pelkkää joogaa ja kehonpainolla tapahtuvaa lihaskuntoharjoittelua. Jo ennen juoksemisen aloittamista kävelin. Kokeilin puolen vuoden ajan, mitä tunnin kävely päivittäin tekisi kunnolleni, jaksamiselleni, painolleni ja mielialalleni (kaamosmasennukselleni). Ei tehnyt yhtään mitään. Vasta hikiliikunnalla eli juoksemisella oli vaikutusta. Painon kertyminen päättyi ja mieli pysyi hyvänä. Verenpaineeseen ei sekään vaikuttanut sitä eikä tätä.