Kirjoitukset avainsanalla vaivat

27. lokakuuta oli aivan tavallinen työpäivä. Olin hauduttanut kannullisen teetä ja siemailin kai toista mukillista. Viimeistelin erästä tekstiä ja hoidin siinä sivussa sähköpostiliikennettä. Takapuolessa tuntui siltä kuin istuisin ison keittolevyn päällä, ja levy olisi hiljalleen lämpiämässä. Ensin lämpö tuntuu vain hivenen, mutta vähitellen voimistuu, kunnes on pakko pongahtaa jaloilleen, olipa mikä tahansa tehtävä kesken. Vielä ei kuitenkaan oltu lähellä sitä pistettä.

Sähköposti kilahti jälleen. Kas vain, fysiatrilta. Mitäs hän nyt?

”Laitan sulle yhden jutun, jonka löysin. Mielestäni mahdollinen, vaikka tasan ei kipukohta täsmää”, hän kirjoitti.

Liitteenä oli Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecimissä vuonna 2012 julkaistu potilastapaus, jonka otsikko oli ”Varusmiehen hankala kiputila ilman löydöksiä”. Tekstin oli kirjoittanut eläkkeellä oleva ortopedi Kari Saikku.

Tullessaan potilas turvautui kyynärsauvoihin. Magneettikuvauksessa ei kuitenkaan tullut esiin poikkeavaa.

Artikkelissa kuvattiin varusmiestä, joka sairastui vasemman lonkan takaiseen kipuun (+) joka säteili takareiteen, sääreen ja nivustaipeeseen (-). Kipu paheni pidempään istuessa (+) ja liikkuessa (+). Oireet lisääntyivät (+), ja pienenkin rasituksen jälkeen ilmaantui monta vuorokautta kestävä särky (+). Tilkkaan tullessaan potilas turvautui kyynärsauvoihin (-).

Kliinisessä tutkimuksessa potilas liikehti vapaasti (+) ja kumarsi vaivatta sormet lattiaan (-). Vasemman lonkan liikelaajuudet olivat normaalit (+), mutta kierrot ääriasentoihin aristivat (-). Potilas aristeli laajalti vasemman lonkan takapuolelta (+). Tuntomuutoksia tai lihasheikkouksia ei ilmennyt (+).

Lannerangan ja lantion magneettikuvauksessa tai ENMG:ssä ei tullut esille poikkeavaa (+-). Verenkuva oli normaali (+).

Potilaalla epäitiin piriformisoireyhtymää (+), mutta glukokortikoidin ja bupivakaiinin yhdistelmää sisältäneellä ruiskeella ei ollut oireeseen minkäänlaista vaikutusta (+).

Merkitsin plussalla ne kohdat, jotka vastasivat omaa tilannettani, ja miinuksella ne, jotka eivät tuntuneet sopivan. Magneettikuvissani tuli kyllä esiin poikkeavaa, muttei siinä määrin kuin oireista olisi voinut päätellä, ja siksi annoin kuville sekä plussan että miinuksen.

Plussia kertyi 13 ja miinuksia 5. Aivan tasan ei täsmännyt, mutta jotakin tässä oli.

En edes pystynyt suoristamaan polvea, kun kipu jo vihloi pakaraa ja säteili siitä alaspäin kohti polvea.

Artikkelin tapaus ratkaistiin kysymällä potilaalta yksi yksinkertainen kysymys ja tekemällä yksi helppo testi.

Kysymys oli: ”Näytä kivun lähtökohta”. Potilas osoitti vasenta istuinkyhmyä (-). Häntä pyydettiin myös tekemään niin sanottu Purasen-Oravan testi, jossa kipeän puolen jalka nostetaan suoraan eteen tuolille, pöydälle tai muulle vastaavalle (polvi suorana). Tämän jälkeen potilasta pyydetään taivuttamaan käsiä ja ylävartaloa polvea kohti. Testi on positiivinen, jos tällöin ilmaantuu kipu, joka säteilee istuinkyhmystä ylös- ja alaspäin.

Pomppasin tietysti välittömästi lähimmän tuolin luo. Ja tulos? En edes pystynyt suoristamaan polvea, kun kipu jo vihloi pakaraa ja säteili siitä alaspäin kohti polvea. Ei puhettakaan, että olisin voinut kumartua kohti jalkaterää. (+)

Jaa että mikä varusmiehellä oli?

Hänellä todettiin hamstringoireyhtymä, jossa istuinkyhmyyn kiinnittyvien takareiden lihasten (hamstring-lihasten) tendinoosi ja kiinnikemuodostumat ärsyttävät iskiashermoa. Siitä käytetään artikkelin mukaan myös nimeä deep gluteal syndrome. Tässä saattoi kylläkin olla virhe. Deep gluteal syndrome taitaa sittenkin tarkoittaa piriformisoireyhtymää, kun hamstringoireyhtymä on ischial tunnel syndrome.

Varusmiehen ongelma ratkaistiin leikkauksella, jossa katkaistiin iskiashermoa ärsyttävä jännemuodostuma. Leikattu puoli oli yhdeksän vuotta myöhemmin edelleen oireeton.

Ou jee! Jos minullakin olisi hamstringoireyhtymä, minäkin voisin mennä leikkaukseen ja olisin hetken päästä terve! Pääsisin ehkä jopa juoksemaan.

Mutta minulla oli vain 14 plussaa kuutta miinusta vastaan, ja kivun lähtökohta oli eri kuin varusmiehellä. Päässäni kävi ankara surina.

--

Päivän kuvat: Gravetye Manorin puutarhasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hermoratatutkimus eli ENMG ei kuulosta yhtään kivalta: siinä annetaan pieniä sähköiskuja ja katsotaan, kuinka nopeasti jalka (tai käsi) nytkähtää. Ensin annetaan sähköiskut hermoille ihon pinnalta, ja toisessa vaiheessa tutkitaan neulan avulla, miten sähköimpulssit kulkevat lihaksissa. Välillä hermoja joudutaan hieman etsimään, koska ne eivät kulje kaikilla aivan samoissa paikoissa. Sähköiskuja ja pistoksia saattaa tulla aika montakin.

Kyllähän se hieman epämiellyttävältä tuntui, mutta olen ollut pahemmassakin paikassa. Minua motivoi ajatus, että ENMG paljastaa tarkasti, onko kipujen ja lihasheikkouden takana hermovaurio vai ei. Jos hermovaurio löytyy, tutkimus kertoo, missä se on, miten pitkälle edennyt se on ja milloin se on syntynyt. Se paljastaa jopa yksittäisten hermosäikeiden vaurioitumisen usean kuukauden ajan jälkikäteen. Jos hermovauriota ei havaita ja hoideta ajoissa, voi syntyä pysyviä toimintahäiriöitä, kipuja, tunnottomuutta ja lihasten surkastumista.

Tiesin tämän, koska olin ollut tutkimuksessa ennenkin. Jo parikymmentä vuotta sitten minulla oli reidessä kohta, joka kipeytyi liikunnan yhteydessä. Siihen kehittyi vähitellen kuoppa. Sain lähetteen neurokirurgian poliklinikalle, jossa minulle tehtiin ENMG.

Minulle sattui lääkäriksi kokenut neurokirurgi, joka kertoi saman tien, että kuopan syy oli kuin olikin hermopinne syvällä lonkan uumenissa. En muista, oliko silloin puhe piriformiksesta eli päärynänmuotoisesta pakaralihaksesta, mutta hoidoksi hän näytti tyypillisen piriformisvenytyksen. Tein sitä kahdesti päivässä muutaman minuutin kerrallaan, ja jo viikossa kuoppa lähti tasoittumaan. Siitä lähtien piriformisvenytykset ovat kuuluneet vakituiseen jumppaohjelmaani, olipa jumpan nimi sitten jooga, mindfulness tai pilates.

Jatkuva kipu voi aiheuttaa hermoston kipuradassa muutoksia, joiden seurauksena se välittää kipuviestiä vanhasta tottumuksesta, vaikka fyysinen vamma olisi jo parantunut.

Jos olen ymmärtänyt oikein, tutkimuksella pyrittiin minun kohdallani selvittämään lähinnä, olisiko minulla pakaraperäinen iskias. Siinä iskiashermo jää jumiin pakaran/lantion syvien lihasten ja/tai jänteiden väliin. Yleisemmin iskias on selkärankaperäistä, mutta se oli minulta suljettu pois jo kauan sitten.

Jos kipuni olisi neuropaattista eli hermostosta johtuvaa, Lyrica olisi todennäköisesti tehonnut siihen. Lyrica ei auttanut, joten hermostoni ehkä oli kunnossa. Asiaa ei kuitenkaan oltu tähän mennessä todennettu.

Pitkittyneeseen kipuun liittyy aina hermoston ongelmien riski. Jatkuva kipu voi aiheuttaa hermoston kipuradassa muutoksia, joiden seurauksena se välittää kipuviestiä vanhasta tottumuksesta, vaikka fyysinen vamma olisi jo parantunut. Sitäkin minunkin tapauksessani hieman epäiltiin, koska helmikuun magneettikuvauksessa havaitut fyysiset vammani olivat varsin vähäiset, ja niiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt parantua annetulla hoidolla.

En osaa sanoa, olisiko tämä näkynyt tutkimuksessa. Luultavasti ei; hermoratatutkimus kertoo, onko esimerkiksi jokin hermosäie poikki. Se lienee eri asia kuin kipuradan häiriintynyt toiminta. Tietääköhän joku lukijoista tästä enemmän? Voin yrittää itsekin tutkia asiaa ja kirjoittaa siitä myöhemmin.

Tutkimuksen tuloksen pystyi sen suorittanut lääkäri kertomaan yhdellä lauseella tutkimuksen päätteeksi. Minulla oli hyvät hermot. Ei mitään vikaa.

--

Päivän kuvat: Keisarinkruunuja lapsuudenkotini pihalta.

Kommentit (2)

MarjattaP
1/2 | 

Olipa taas mielenkiintoista ja ainakin minulle uutta asiatietoa.  Taidat tosiaan olla melkoisen monimutkainen tapaus lääkäreillekin, mutta onneksi sinulla on hyvät hermot!

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei elämän tarvitse olla helppoa, koska vaikean kanssa oppii enemmän. Mutta vähitellen alkaa kyllä tuntua, että tätä oppia on jo saatu tarpeeksi :)

Katsoin epäuskoisena korttia, jonka olin juuri vetänyt pakasta. Siinä mies makasi mahallaan maassa 10 pitkää miekkaa selässään. Mitään liikkumavaraa ei kaverilla ollut, pienikin liike sattuisi varmasti. Tunsin kortin sanoman: se kehotti lopettamaan rimpuilun ja hyväksymään tilanteen sellaisenaan. Vasta täydellinen alistuminen toisi muutoksen ja päästäisi piinasta.

Mutta eihän kuvalla ollut mitään tekemistä minun kanssani! Mielsin itseni aivan toisella tavalla. Olin nyt kyllä pienellä tauolla lempiharrastuksestani, mutta sisimmässäni olin intohimoinen juoksija, melkein Baba Lybeckin veroinen. Minulle ei ollut temppu eikä mikään nousta seitsemältä aamulla lenkille vesisateeseen. Minähän nautin siitä. Etenkin nautin siitä, mitä se teki minäkuvalleni.

Ei, minä en toki ole mikään talvimasennuksesta kärsivä sohvaperuna. Minä olen vahva ja hyväkuntoinen juoksija. Minä en käytä hissiä, vaan kapuan ilokseni portaat viidenteen kerrokseen. Minä kyllä näytän teille! Minä jaksan, minä osaan ja minä kykenen. Olen vähintään yhtä hyvä ja mielellään kaikessa parempi kuin muut. Iästä riippumatta.

Kysyin jokaiselta lääkäriltä ja fysioterapeutilta saman kysymyksen. Olin huolissani vain yhdestä asiasta. Se kuului: ”Juoksenko minä vielä?”

Totta kai. Ilman muuta. Kyllä minä uskoisin, että sinut saadaan kuntoon. Minä lupaan! Näin he vastasivat.

Tietenkin he vastasivat niin. Ei kai potilaan toivoa voi noin vain murskata. Voi olla, että joku heistä uskoikin, mitä sanoi. Kyllähän minun oikeasti olisi pitänyt parantua jo ajat sitten.

Minä uskoin heitä ja ostin uudet lenkkitossut. Aloin ajaa niitä sisään kävelemällä, jotta ne olisivat valmiina sitten, kun pystyisin taas juoksemaan. Tilasin ne itse asiassa Englannista saakka, kun Suomesta ei saanut juuri sopivia. Samanlaisia ei heti tulisi vastaan jokirannassa. Ne tuottivat minulle iloa jo nyt.

 

Ehkä minunkin pitäisi hyväksyä karu totuus: en ole juoksija. Olen joku muu.

Keskustelut psykologin kanssa saivat minut kuitenkin näkemään itseni hieman toisin. Aloin ymmärtää, että minäkuvani oli valheellinen. En ollut pystynyt ottamaan juoksuaskelta yli vuoteen, eikä ollut mitään takeita, että koskaan enää juoksisin. Ja miksi pitäisikään? Miksi juuri minun pitäisi olla teräsnainen? Haluanko oikeasti piiskata itseäni, kunnes makaan mahallani maassa?

Itse asiassa minähän makasin jo maassa. Enhän pystynyt vapaa-aikanani juuri muuhun kuin lojumaan mahallani rahin päällä. Selässäni ei ollut tikareita, mutta ei paljon puuttunutkaan. En pystynyt liikkumaan yhtään paremmin kuin mies siinä kortin kuvassa.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, sanoi joku viisas. Ehkä minunkin pitäisi lakata kyselemästä, milloin saan juosta, ja hyväksyä karu totuus. En ole juoksija. Olen joku muu. Saadakseni uuden identiteetin minun pitää hellittää vanhasta ja päästää se menemään.

Tein psykologin kanssa NLP-tempun tai pari. Luovuin juoksijan identiteetistä. Samalla tajusin, että olin saanut minuuteeni uuden, vielä hennon puolen. En ollut edes huomannut sen tuloa.

Olin kipupotilas. Olinhan kärsinyt kivuista jo vuosia, eikä tämänhetkisten kipujeni syytä edes tiedetty. En ollut diabeetikko, selkäsairas enkä reumaatikko, vaan kipupotilas.

Kipupotilas tietää kivusta enemmän kuin muut. Hänessä on aivan omanlaistaan voimaa, jota kivun hallinta tuottaa. Hän tietää, ettei hänellä ole enää pelättävää kivussa. Hän on kokenut sen jo. Hän ei kysele lääkäreiltä, saako hän juosta. Hän ottaa vastuun terveydestään omiin käsiinsä.

Viimeinkin tiesin, mitä vastata, kun joku kysyy, mikä minua vaivaa.

Nimeni on Maija. Olen kipupotilas.

--

Päivän kuvat: Lumikuvia Ruissalosta.

 

Maailmani perusta järisi sillä hetkellä, kun lääkäri nojautui eteenpäin, hymyili lammasmaisesti ja sanoi: ”Tosi ikävä tuo sinun tilanteesi - minä niin toivoisin, että saisit entisen elämäsi takaisin. Mitä voisin tehdä hyväksesi?

No jumankekka, miten olisi kunnollinen diagnoosi ja vaikuttava hoito! Eikö ole lääkärin tehtävä tietää, mitä hän voi tehdä hyväkseni! Joku raja asiakaskeskeisyydelläkin!

Olin mennyt lääkäriin hyvässä uskossa, kuten varmaan suurin osa suomalaisista menee. Mehän arvostamme lääkäreitä ammattikuntana yli kaiken. Pidämme totena, että heillä on hallussaan lääkinnän ja terveyden jumalan Asklepioksen sauva ja sen mukanaan tuoma taito lääkitä ja parantaa. Onhan heillä tukenaan kaikkivaltias lääketiede, jota he ovat opiskelleet pitkän kaavan mukaan. Ja siitähän heille maksetaankin.

Olen kynäillyt kirjoittajan urani aikana satoja tekstejä, joissa kerrotaan sairauksista ja niiden hoidoista. Olen nitä varten keskustellut lukemattomien lääkäreiden kanssa, eikä esiin ole tullut mitään syytä pitää heitä tietämättöminä tai osaamattomina, päin vastoin. Myöskään omat kokemukseni potilaana eivät ole viitanneet huonoon ammattitaitoon.

Tehdään kaikki mahdolliset tutkimukset, mutta mitään ei löydetä. Silti kivut jatkuvat.

Nyt oli tultu siihen pisteeseen, ettei hoidosta vastaava lääkäri tiennyt, mikä minua pohjimmiltaan vaivaa, eikä osannut myöskään hoitaa minua kivuttomaksi. Yhtä neuvoton erikoislääkäri oli konsultoinut professoritason asiantuntijaa, joka vahvisti tilanteen. Länsimainen lääketiede ei osannut auttaa.

Ei siis ollutkaan kyse lääkärien kyvyttömyydestä. Puutteelliseksi osoittautui lääketiede.

Aivan sattumalta kävi niin, että seuraavaksi keskustelin työni puolesta kivunhoidon erikoislääkärin kanssa. Tein kysymyksen, jota en olisi vielä pari vuotta sitten osannut kysyä: Onko mahdollista, että kipupotilas jää ilman muuta diagnoosia? Että hänen kipujensa syy ei koskaan selviä?

Vastaus oli selkeydessään musertava. Kyllä se on mahdollista. Itse asiassa niin käy aika useinkin esimerkiksi selkäpotilaille. Tehdään kaikki mahdolliset tutkimukset, mutta mitään ei löydetä. Silti kivut jatkuvat.

Nyt ymmärsin, etteivät lääkärit välttämättä tiedä sitä  paremmin kuin minä itse.

Jäin miettimään tätä keskustelumme jälkeen. Lääketiedehän on sovellettua fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Lääkärit opiskelevat näiden lisäksi anatomiaa, fysiologiaa ja biokemiaa. Mutta entä ilmiöt, joita ei voi mitata? Ovatko ne lääketieteen akilleen kantapää?

Jos minulla olisi murtuma tai kasvain, se näkyisi kuvissa. Mutta mikä ei näy kuvissa? No, toiminta. Kuvissa ollaan hiljaa paikoillaan.  Ei niissä saada esiin sitä, jos elimistö toimii kipua aiheuttavalla tavalla. Tällaisia vaivoja sanotaan toiminnallisiksi, ja ne jäävät usein tarkemmin määrittelemättä. Minunkin vaivani saattoivat olla ainakin osittain toiminnallisia siitä huolimatta, että minulla oli myös kuvissa näkyviä vammoja.

Olin juossut vastaanotolta toiselle kysymässä, mikä minulla on. Nyt ymmärsin, etteivät lääkärit välttämättä tiedä sitä paljonkaan paremmin kuin minä itse. Saatoin tietää sen jopa paremmin kuin he. Ehkä siksi lääkärini kysyi, mitä hän voi tehdä minun hyväkseni. Harmi, etten ymmärtänyt kysymystä enkä sen taustalla olevaa ajatusta.

Lääkäri ja potilas voisivat olla myös partners in crime, tai paremminkin partners in cure, ja etenkin juuri silloin, kun lääketiede osoittautuu riittämättömäksi ja tarvitaan jotakin enemmän.

--

Päivän kuvat: Katunäkymiä Benalmádena Pueblosta.

 

Kommentit (7)

Vierailija
1/7 | 

Olisiko aika kokeilla jotain "erikoista", esim. Kalevalaista jäsenkorjaajaa?

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/7 | 

Tarina ei pääty tähän ;) Eipä aikaakaan, kun lääketiede yllätti.

MarjattaP
3/7 | 

Hyvä, että tarina ei vielä päättynyt, vaikka useampi päätöshän tässä on jo tavallaan ollut.   Kivoja, kauniita ja hauskoja kuvia olet saanut otettua.  Kukkaruukkuseiniä ja -seinustoja!

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/7 | 

Kiitos Marjatta jälleen kommentistasi. Kun pitkän ja monipolvisen tarinan palastelee pieniin osiin, siihen syntyy väistämättä useita "loppuja" ja sitten taas uusia alkuja, kun tutkimukset ja hoitoyritykset etenevät. En kuitenkaan halua mennä asioiden edelle, koska matka on tärkeämpi kuin määränpää.

Homeastma ja -mcs
5/7 | 

Tuleepa vain mieleen, että olisitko voinut altistua sisäilmaongelmille - siis joko mikrobi- ja/tai materiaaliperäisille ilmaan haihtuville yhdisteille, jotka aiheuttavat monimuotoisia oireita - myös kiputiloja. Labrakokeissa kuten muissakaan ei useinkaan näy mitään muutoksia. Oireilu voi alkaa pikkuhiljaa, ja lopulta herkistyy niin että oireilee myös ns. 'normaaleille' asioille (monikemikaaliherkkyys). Itse olen homeille ja muille sisäilman pilaajille altistunut vuosikymmenten ajan, saanut lopulta fibromyalgiadiagnoosin kipuiltuani ja juostuani vuosikaudet lääkäreillä ja tutkimuksissa. Lopulta pääsin eroon valtaosasta kipuilujani, kun havaittiin että minulla oli piilevä kilpirauhasen vajaatoiminta ja aloitettiin - kokeeksi - tyroksiinilääkitys. Kahdessa viikossa olin kuin uudestisyntynyt! Tosin sisäilmaongelmat lopulta romauttivat sitten muun terveyteni, mutta koetan silti muistaa olla kiitollinen edes vähemmistä kivuista.

Maija
Liittynyt15.10.2015
6/7 | 

Hei, kiinnostava avaus - sisäilmaongelmat eivät tietääkseni ole tulleet kenenkään mieleen pakarakipujeni selittäjänä. Minulla ei myöskään ole muita kuin tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja, siis ei mitään hengitystieongelmia, ja kilpirauhanen on tutkittu. En liioin ole herkistynyt muulle kuin siitepölylle. Mutta pidän  asian mielessä ;)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016