Kirjoitukset avainsanalla vaivat

Ensimmäiset puoli vuotta olin sitä mieltä, että kipeät pakarani paranevat itsestään sitten, kun niiden on aika parantua. En huolestunut, vaikkei tarjottu hoito oikein tepsinytkään. Taitekohdan muodosti talviloma, jolloin liikuntakyvyttömyyteni paljastui ensi kertaa kunnolla sekä minulle että puolisolleni.

Sen jälkeen minua on tutkittu ja hoidettu eri menetelmillä nyt jo yli vuoden ajan. On tehty kolmet magneettikuvaukset, kahdet labrakokeet ja hermoratatutkimus. Olen käynyt psykologilla, gynekologilla, fysioterapeutilla, jalkafysioterapeutilla ja OMT-fysioterapeutilla. Olen saanut ohjeet pariakymmentä harjoitetta varten. Olen hankkinut pilatesrullan, puhallettavan istuintyynyn ja kuntopyörän. Olen käyttänyt Panadolia, Panadol Extendiä, Panacodia, Voltaren Rapidia, Arcoxiaa eri vahvuuksina, Ketipinoria, Lyricaa, Cipralexia ja Circadiniä. Minuun on pistetty noin 15 piikkiä kortisonia ja lidokaiinia.

Ja lopputulos? Sehän on, että kipeät pakarani paranevat ehkä itsestään sitten, kun niiden on aika parantua.

Eroakin vuoden takaiseen toki on. Nyt tiedän, mikä minua vaivaa. Sehän minua riivasi pitkään, etten tiennyt. Toinen tärkeä ero on kaksi käyttämätöntä liuskaa Panacodia, joiden olemassaolo takaa unta vielä useaksi yöksi. Sellainen parantaa ihmeesti elämänlaatua.

Olen hehkuttanut professori O:n ammattitaitoa, mutta fysiatrini olisi todennäköisesti pystynyt samaan, jos olisin antanut hänelle mahdollisuuden. Hänhän sen keksi, että minulla saattaisi olla hamstringoireyhtymä. Olisiko hän marssittanut minut portaisiin rikkomaan kudokseni, jotta saataisiin paremmat kuvat? Ehkä olisi, ehkä ei. Olen kuitenkin varma, että jos hän näkisi uudet magneettikuvani, myös hän osaisi pistää kortisonin nyt oikeaan paikkaan. Minähän menin professori O:n vastaanotolle, koska uskoin, että hän vetää leikkausveitsensä välittömästi esiin, ja kuukauden kuluttua olisin kivuton.

Välillä tulee mieleen, että koko lailla turhaa touhotusta kaikki.

Ehkä minua ei olisi tarvinnut tutkia eikä hoitaa millään tavalla. Eihän ikääntyminen ole sairaus.

Nimenomaan hoidot ja hoitoyritykset ovat vieneet vaivojani huonompaan suuntaan. Ensin epäonninen kuntoutusyritys, sitten OMT-fysioterapeutin käsittelyt ja lopulta professori O:n määräämä venyttely- ja porraskuuri ennen magneettikuvausta. Toki olen itsekin ollut tässä suhteessa aktiivinen. Minulla on jatkuvasti vaikeuksia tunnistaa, mitä voin tehdä pahentamatta vaivojani ja mitä en.

Jos työnantajani ei olisi vakuuttanut minua niin kattavasti kuin on, minulta olisivat ehkä loppuneet rahat jo ennen toista magneettikuvaa. En olisi jäänyt mitään muuta vaille kuin varmaa diagnoosia. Ja miten tarpeellinen se sitten on? Eihän se minua terveeksi tee. Tosin olisin todennäköisesti ottanut pankista lainaa saadakseni tietää sen, minkä nyt tiedän. Kyllä nyt harmittaisi, jos niin olisin tehnyt.

Aiemmin luulin, että diagnoosi johtaa tehokkaan hoidon löytymiseen ja parantumiseen. Naiivi ajatus, josta nähtävästi oli aika luopua.

Saatan olla esimerkki siitä, miten länsimainen lääketiede ylitutkii ja ylihoitaa. Ehkä minua ei olisi tarvinnut tutkia eikä hoitaa millään tavalla. Kudosteni perinnöllinen rakenne ei ole sairaus, vaan ominaisuus. Myöskään ikääntyminen ole sairaus vaan luonnollinen kehityskulku. Toisten kudokset vain rapistuvat nopeammin, toisten hitaammin. Lopulta jokaisen askel lyhenee.

--

Päivän kuvat: Kukkia Turun yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Porealtaassa istuu perjantai-iltana neljän miehen porukka ja yksi pariskunta. Ei auta, sekaan vain. Asetun ainoan vapaan suuttimen kohdalle, mutta veden paine vihlaisee heti takapuoltani ilkeästi. Eihän tässä voi olla! Professori O. taisi olla väärässä?

Professori sanoi, että jos olisimme jacuzzien luvatussa maassa Amerikassa, hän olisi heti määrännyt minulle kuntoutukseksi säännöllistä jacuzzin käyttöä. Porealtaan vesisuihku antaa kuulemma takapuolelle juuri sopivan kevyttä hierontaa. Sitä minä nyt olin täältä kylpylästä hakemassa, mutta eipä onnistunut.

Kun on tietyssä iässä, ei ole enää itsestään selvästi koko ajan seksiobjekti.

No, tyhmäkö olin? Eihän minun ollut pakko ottaa oppia noista röhnöttäjistä, jotka selvästikään eivät olleet ikinä kuulleet porealtaan kuntoutuskäytöstä. Suihkun voimakkuutta ei voinut säädellä, mutta saatoin säädellä etäisyyttäni suuttimesta.

Hivuttauduin kohti altaan keskustaa, jotta sain vesisuihkun kohdistumaan hierottaviin lihaksiin juuri sopivalla voimalla. Heiluttelin peppuani hitaasti vaihtaakseni suihkun paikkaa. Koska jouduin olemaan puolikyykyssä ja tukemaan käsiäni polviin, kaula-aukkoni avautui melko anteliaasti.

En tohtinut seurata, tuijottivatko miehet vai käänsivätkö katseensa pois. Koetin käyttäytyä kuin tekisin tätä joka päivä ja annoin mennä. 25-vuotiaana en ehkä olisi twistaillut yhtä vapautuneesti. Kun on tietyssä iässä, ei ole enää itsestään selvästi koko ajan seksiobjekti. Ei tarvitse välittää.

Professori O. kielsi uimisenkin. Ei saa potkia!

Kaksi poreallaskertaa sujui oikein hyvin, ja tuntui, että siitä oli ehkä apuakin. Uin ensin kymmenisen minuuttia ja pulahdin sitten poreisiin. Kolmannella kerralla oli kuitenkin uima-altaassa niin paljon väkeä, että koin välillä tarvetta uida muita karkuun. Minulla on surkeasta tekniikastani huolimatta melko hyvät potkut ja liuku, ja siksi pujottelu kohti väljempiä vesiä onnistuu.

Niin, mutta ne potkaisut. Ne olivat virhe.Takapuoleni tuli tämän kerran jälkeen tosi kipeäksi. Kun olin lauantaina uinut, olin kipeä vielä maanantaina professori O:n vastaanotolla. Niinpä hän kielsi uimisen! Ei saa potkia!

Voi, voi, voi! Mikä minua vaivaa? Onko aina pakko olla ensimmäinen ja paras, onko pakko rehkiä ja riuhtoa?  Minunhan piti tietää, että varovainen pitää olla.

Niin, mutta kun tuntui niin hyvältä käyttää lihaksiaan. Hyvä on sitten, ei ei, en rasita itseäni ainakaan ennen seuraavaa kertaa. Enkä ihan heti keksi, minkä liikuntalajin minulta voisi vielä kieltää.

--

Päivän kuvat: Sitrushedelmiä Turun kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneista.

Sitä luulisi, että kun menee jännekirurgin vastaanotolle, hänen ratkaisunsa jänneongelmiin olisi leikkaus. Mutta ei. Professori O. ei ole tarttunut skalpelliinsa, eikä välttämättä tartukaan.

Myönnän, että tämä on pettymys. Kun kuulin hamstring-syndroomasta, kuvittelin, että se hoidetaan aina leikkaamalla. Muutama kuukausi kärsimystä, ja pystyisin taas juoksemaan, kuten ennen. Valitettavasti se ei käynyt niin. Minä kun satun olemaan ikääntyvä toimistotyöntekijä, jonka vaiva johtuu osittain takareisien rakenteesta, enkä nuori ammattiurheilija, joka on loukannut reitensä pelikentällä.

Professori O. kysyi minulta ihan alussa, olenko koskaan kaatunut. Hän nähtävästi haarukoi kysymyksellään mahdollisuutta, että joku hamstring-jänteistäni olisi repeytynyt ja vaatisi korjausleikkausta. Samalla voitaisiin katsoa iskiashermon tilanne. Mutta aivan kuten fysiatrini oli jo aikaisemmin sanonut, takapuolessani ei ollut mitään leikattavaa. Nähtävästi edes kirurgi ei mielellään kajoa kudokseen, joka ei ole rikki.

Nyt pistokset kohdistettaisiin täsmällisesti hamstringjänteiden origoon, kun oikea paikka vihdoin tiedettiin.

Olen kuulemma leikkauksen suhteen rajatapaus. Leikkaus voidaan tehdä, ellei mikään muu auta, mutta ensin kokeiltaisiin kortisonipistoksia. Kesällä saamistani pistoksista oli riittävästi aikaa, jotta voitiin aloittaa uusi pistossarja. Nyt pistokset kohdistettiin täsmällisesti hamstringjänteiden origoon, kun oikea paikka vihdoin tiedettiin.

Olin yllättynyt ja harmissani, mutten vastustellut, koska olin sillä hetkellä kipeämpi kuin koskaan, ja janosin edes väliaikaista helpotusta. Halusin luottaa professori O:hon.

”Annoin eräälle potilaalle kortisonia jopa kahdeksan kertaa, vaikka yleensä suositellaan kolmea. Ajattelin itsekin, että tokkopa tuosta on hyötyä. Potilas kuitenkin väitti, että pistoksista oli apua. Kahdeksannen pistoksen jälkeen hän ilmoittikin, ettei tule enää, koska on parantunut”, O. kertoi. Hänen mukaansa  minun tyyppiseni vammat voivat parantua kortisonin avulla ja/tai aivan itsestäänkin, mutta parantuminen on hidasta ja voi viedä jopa vuosia.

No, tuollaisestahan minulla on jo kokemusta. Olkapäätäni yritettiin ensin hoitaa, mutta hoito vain pahensi tilannetta. Kun olkapää jäätyi ja kaikki hoito lopetettiin, paraneminen alkoi, vaikka erittäin hitaasti. Huomasin muutoksen alkaneen vasta noin 8 kuukauden kuluttua, ja kaiken kaikkiaan paraneminen vei 1,5 vuotta. Mitä, jos takapuoleni vaiva on samantyyppinen?

Professori O. piti sitä täysin mahdollisena, mutta hän kehotti varautumaan vielä huomattavasti pidempään parantumisaikaan.

Jos olisin ammattiurheilija, olisin joutunut lopettamaan urani tähän.

Leikkauksella olisi normaalit leikkauksen riskit. Esimerkiksi haavan tulehtumisen mahdollisuus oli aina olemassa. Itse leikkauksen onnistumiseen O. uskoi. Hän sanoi, että vastaavat leikkaukset ovat yleensä onnistuneet hyvin.

Sain kuitenkin sen vaikutelman, etten leikkauksen jälkeenkään voisi harrastaa mitään hamstring-jänteitä kuormittavaa, kuten juoksua. Leikkauksella voitaisiin vapauttaa pinteessä oleva iskiashermo ja löystyttää kireää jännettä, mutta se perinnöllinen seikka ei korjaantuisi, että jänteeni ja bursani sijaisevat hankalasti ja tulehtuvat helposti - tämä tosin on vain tulkintaa, joka minun täytyy vielä tarkistaa häneltä. Saatan olla väärässäkin. Mutta se on ainakin fakta, että olen elänyt 56 vuotta, eivätkä jänteeni siksi kestä samaa kuin nuorten jänteet.

Jos olisin nuori urheilija, olisiko minut jo leikattu? Ehkä, mutta ehkä ei, koska leikkaus ei tosiaan poistaisi ongelman perinnöllistä perussyytä. Jos olisin ammattiurheilija, olisin luultavasti  joutunut lopettamaan urani tähän. Onneksi en ole, vaan voin jatkaa töissä normaalisti. Olen täysin työkykyinen, kun vain muistan nousta riittävän usein jaloittelemaan ja hoidan kipuja lääkkeillä ja lääkkeettömillä menetelmillä.

Entä, jos en paranekaan odottamalla, mutta professori O. on sillä välin jo vetäytynyt eläkkeelle?

Myös taloudellisia seikkoja pitää harkita. Työnantajani sairauskuluvakuutus on avokätinen, mutta kattaa hoitokulut vain 10 000 euroon asti. En ole ihan varma, että molempien reisien leikkaus mahtuu enää tuon rajan alle, jos kerrytän muita hoitokuluja vielä vuosia. Tämä puoltaa pikaista leikkausta.

Leikkauksen jälkeinen sairausloma kestäisi kaksi kuukautta, ja sen jälkeenkin voisin vasta vähän harjoitella istumista. Pääosa työpäivästä pitäisi tehdä seisten. Muutaman päivän jälkeen putoaisin pelkälle Kelan päivärahalle, millä ei asuntolainoja ja putkiremontteja maksella. Sikäli olisi helpompaa, jos pystyisin vain sinnittelemään.

Huoh. Jaksanko odottaa parantumista vuosia? Entä, jos en paranekaan odottamalla, mutta professori O. on sillä välin jo vetäytynyt eläkkeelle, eikä enää leikkaa? Suo siellä, vetelä täällä!

--

Päivän kuvat: Kameliat kukkivat Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa.

Kommentit (2)

MarjattaP
1/2 | 

Melkoisen polveilevan polun olet kulkenut vaivasi kanssa, mutta alkaisiko nyt parin viimeisen kappaleen epäilyistä huolimatta näkyä jo valoa polun päässä?  Toivottavasti.  Odottelemaan varmasti joudut, mutta sillehän nyt ei vaan voi mitään.

Ja niin, olisiko sulla antaa hoitoneuvoja hortensialle? 

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Olen tällä hetkellä suunnilleen samassa kunnossa kuin viime vuonna tähän aikaan, ja kivuliaammat ja helpommat jaksot näyttäisivät vuorottelevan. Odottelen nyt vähintään kesään asti ennen kuin vedän mitään johtopäätöksiä.

Hortensioista en osaa sanoa muuta kuin että melkoisia juoppoja ovat. En ole kasvattanut niitä itse vaan pitänyt vain ruukkukukkana. Parhaillaankin tuossa pöydällä komeilee tuo Blue Velvet, josta otin kuviakin. Niissä on hienoa, että niiden kukinta kestää niin kauan kauniina.

Väitetään, ettei sellaista tilannetta olekaan, jossa liikunta ei olisi hyväksi. Ja että liikunta sopii ihan jokaiselle. Väärin, väärin! Professori O. sanoi, että olisi ollut parempi, jos en olisi koskaan aloittanutkaan liikuntaharrastuksiani. Ja nyt minun viimeistään pitäisi ne lopettaa.

Minähän tunnetusti harrastin juoksemista ja joogaa. Lisäksi olen aina kävellyt paljon, koska elämäntapani on ollut pääasiassa autoton. Työpaikkani porraskäytävää olen pitänyt ilmaisena stepperinä, jonka työnantaja on tarjonnut käyttööni. Hissiin en ole koskenut, paitsi joskus, jos on ollut paljon tavaraa mukana. Matkoilla olen nauttinut erityisesti patikkaretkistä, joilla on mielellään saanut olla myös korkeuseroja. Eihän maisemia näe kunnolla, ellei ole korkealla.

Tämä kaikki on nyt jätettävä taakse. Professorin sanoma on yksiselitteinen: ei enää koskaan pitkänmatkanjuoksua, joogaa eikä pilatesta. Ei mitään muutakaan, missä juostaan tai venytellään. Ei myöskään lajeja, jossa hypitään tai potkitaan. Ei siis palloilulajeja, kamppailu-urheilua, aerobiciä eikä muita ryhmäliikuntoja. Ei patikointia, johon liittyy paljon ylämäkiä, epätasaista maastoa tai portaita. Näihin kaikkiin rapsahti elinikäinen kielto.

Näillä perintöreisillä ei olisi ylipäätään koskaan pitänyt tehdä mitään noista, jos olisi halunnut pysyä terveenä ja kivuttomana. Mutta mistäs minä sen olisin tiennyt. Ei sitä olisi tiennyt lääkärikään. Jos keski-ikäinen tulee varmistamaan, voiko hän aloittaa juoksuharrastuksen turvallisesti, ei häntä lähetetä ensin porrastreeniin ja sen jälkeen suoraan magneettikuvaan. Purasen-Oravan testistä toki olisi voinut jotakin päätellä, mutta kukapa senkään olisi älynnyt minulle teettää tai oikein tulkita.

Toistaiseksi saan ainoastaan kävellä lyhyissä jaksoissa ja polkea hieman kuntopyörää ilman vastusta sekä kokeilla varovasti vesiliikuntaa. Jos pakarani alkavat kestää enemmän, suorituksen kestoa saa pidentää. Eipä ole kyllä ollut mitään tarvetta, koska jo 30 minuutin yhtäjaksoinen kävely tietää kolmea peräkkäistä kivuliasta yötä.

Sitten joskus, jos ja kun olen taas terve, saan pyöräillä, käydä kuntosalilla ja harrastaa vesiliikuntaa. Kävelläkin saan, mutta vain tasaisessa maastossa. Voin ottaa muutaman varovaisen hölkkäaskeleen, mutta missään tapauksessa en saa treenata puolimaratonille tai edes viitoselle. Ei minkäänlaista rehkimistä eikä tietenkään mitään hiit-treenejä!

Tähän päättyi urheilullinen elämänvaiheeni.

”Tämä on ikävä ammatti, kun pitää kieltää potilailta kaikki kiva”, murehti professori O. Urheilulääkärinä hän tietää hyvin, että liikunnasta voi tulla ihmiselle henki ja elämä. Hänen vastaanotollaan on käynyt monia, joiden hartain toive on ollut päästä nopeasti takaisin juoksemaan. Sitähän minäkin alun perin toivoin. Kaikkien toiveet eivät kuitenkaan täyty.

Juokseminen ja jooga eivät sitten olleetkaan harrastuksia, jotka sopivat kaikille. Enkä minä ollutkaan se, joka juoksee eläkkeelle. Ei minusta myöskään tule joogamummoa, jonka notkeus säilyy satavuotiaaksi. Ehei. Nykytilanteeni ennustaa tyystin toisenlaista, huomattavasti lyhyempää tulevaisuutta.

Voi geenit, miksi petitte!

Toistanko muka itseäni? Ehkä tarvitsen toiston, että ymmärtäisin. Tämähän on niin vastoin kaikkea, mitä minulle on opetettu. Tiedotusvälineistä saa joka päivä lukea ja kuulla jotain ihan muuta. Olen itsekin levittänyt tietona tätä valetta, että ihminen on luotu liikkumaan. Satun kuulumaan niihin, joita ei ole.

--

Päivän kuvat: Heräteostos puutarhamyymälästä.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016