Olen kyllä tiennyt, että työnhaku on melkoista lottoamista näin tietyssä iässä, mutta että vapaaehtoistyöhön pääsykin on arpapeliä! Sitä en olisi uskonut.
Mutta niin vain kävi, että jäin rannalle, kun Suomen Mielenterveysseura valitsi uusia vapaaehtoisia nuorille tarkoitettuun Sekasin-chattiin. Tuskin pääsin karsinnassa edes niin pitkälle, että nimeni olisi ollut mukana arvonnassa. Mutta niin minulle kerrottiin, että onnelliset voittajat valittiin sopivien hakijoiden joukosta arvalla. Hakemuksia tuli alle kahdessa viikossa noin 170. Hienoa!
Olin ajatellut, että nyt, kun en pysty liikkumaan juuri ollenkaan ylimääräistä, minulle sopisi mainiosti kotona pikaviestipalveluiden avulla tehtävä vapaaehtoistyö. Voisin vallan hyvin päivystää auttavaa chattia, kun kerran muutenkin roikun kaiket illat netissä.
Keitin kahvia, juttelin nuorten kanssa ja vastailin puhelimeen.
Kävin entisessä elämässäni jonkin aikaa kerran viikossa päivystämässä Helsinki Mission Nuorten kriisipisteessä. Keitin kahvia, juttelin nuorten kanssa ja vastailin puhelimeen. Paikan tavoitteena oli ehkäistä nuorten itsemurhia tarjoamalla heille paikka, johon tulla, ja joku, joka kuuntelee. Ammattilaiset tekivät tietenkin varsinaisen työn, mutta apukäsiä ja -korviakin tarvittiin.
Sain siihen myös koulutusta, ja vähän myöhemmin hakeuduin NLP-opintojen pariin. Vuorovaikutustaitoni eivät aina olleet eteen tulleiden tilanteiden tasalla, joten hyödyin opinnoista paljon sekä töissä että vapaa-aikana. Osaan (toivottavasti) kuunnella paremmin, ja tarvittaessa voin esimerkiksi auttaa vaihtamaan tunnetilaa.
Muistisairaan vanhuksen auttaminen tuli tutuksi, kun hoidin anoppini asioita rahoista ruokaostoksiin. Kun hänen vointinsa heikkeni, hän tarvitsi yhä enemmän apua. Lopulta hän pääsi hyvään hoitopaikkaan, jossa hän vietti viimeiset kaksi vuottaan.
Olin varma, että minuun otettaisiin heti yhteyttä. Olinhan kandidaatti vailla vertaa!
Heti tämän jälkeen tunnetusti aloin itse tarvita apua. Kipupotilaana on nyt mennyt kolmisen vuotta. Tunnelin päässä näkyy kuitenkin jo sen verran valoa, että olen hiljalleen alkanut miettiä, mihin seuraavaksi ryhtyisin. Minullahan on sentään moni asia hyvin. Voisi olla mukavaa omien kremppojen valittelun sijasta olla toiselle tukena.
Kun sitten Mielenterveysseura kertoi Twitterissä, että heidän Sekasin-chattinsa on pahasti ruuhkautunut ja tarvitsisi lisää päivystäjiä, minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Täytin ilmoittautumislomakkeen saman tien ja merkitsin haastattelu- ja koulutuspäivät valmiiksi kalenteriini.
Olin aivan varma, että sieltä otettaisiin yhteyttä heti seuraavana arkipäivänä. Olinhan omasta mielestäni kandidaatti vailla vertaa!
Toisin kävi.
Miksen koe vanhusten auttamista yhtä palkitsevaksi kuin nuorten parissa toimimista?
Miksen kelvannut? Sitä saatan vain arvailla. Kun heillä oli varaa valita, ehkä he ottivat ihmisiä, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla, tai ovat minua nuorempia, tai joilla on omia lapsia eikä vain toisten omia, tai jotka eivät ole juuri lähdössä kotoa väistöasuntoon, tai joiden ei tarvitse käyttää kipulääkkeitä lähes päivittäin.
Petyin, myönnän sen. Samalla sain itseni kiinni eräänlaisesta ikärasismista. Miksi minusta olisi tuntunut niin arvokkaalta tukea nimenomaan nuoria? Miksei vapaaehtoistyö vanhusten parissa ole saanut sydäntäni sykähtämään?
Siksi kai, että nuorilla on elämä edessään ja tiedän omasta kokemuksesta, että pienikin sysäys oikeaan suuntaan voi olla ratkaisevan tärkeä heidän tulevaisuutensa kannalta. Lasten ja nuorten auttaminen on palkitsevaa. Lisäksi nuorten kanssa kokee olevansa kiinni elämän menossa. Tämän tapaisesti ajatteli ehkä moni muukin.
Luulisi kyllä, että kuuntelevasta korvasta ja NLP-taidoista olisi apua myös elämän viimeistä suurta porttia lähestyville. Miksen mieti, miten helpottaisin heidän oloaan? Pakenenko omaa ahdistustani?
Juuri nyt minusta ei todellisuudessa taida olla juuri kenenkään avustajaksi. Asia saakin jäädä mietintämyssyyn siihen asti, kunnes liikuntakykyni vielä vähän kohenee tai myös vanhuksille perustetaan oma chat-palvelu. Jos sellainen jo on olemassa, minuun saa ottaa yhteyttä, kun tarvitaan vapaaehtoisia.
Mielenterveysseurakin kouluttaa ehkä syksyllä uuden erän chat-vastaajia. Toivoa on!
p.s. tekstiä muutettu 22.3.
--
Päivän kuvat: Kiiltoaaloe kukkii.
Hei! Erilaisissa puhelinpäivystyksissä taitaa olla myös pulaa vapaaehtoisista. Kirkon Palveleva Puhelin on tärkeä keskustelupaikka monen ikäisille ja päivystäjäksi tietenkin koulutetaan. Se on vaativaa jo senkin vuoksi kun usealla paikkakunnalla päivystäjä päivystää yksin ja tapaa vapaaehtoisryhmäänsä harvakseltaan. Ja puhelin kyllä soi koko päivystysvuoron ajan! Kaikkea hyvää sinulle! M-L
Kiitos vinkistä, Mammapolkee! Kirjoittaminen on kuitenkin minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni, joten auttaisin mieluiten juuri chat-palvelussa.
Sen verran korjaan huolimatonta ilmaisuani, että ymmärrän, ettei missään vapaaehtoistyössä ole kyse vapaaehtoisen itseilmaisusta. Se, että kirjoittaa mieluummin kuin puhuu, on normaalielämässä vika, mutta chatissa siitä voisi olla hyötyä.
Ehkä juuri siksi ei valittu – kun tietää niin hyvin kaiken ja sen, miten asiat tulisi tehdä. Ehkä hakivat ihmisiä, jotka pystyvät samaistumaan paremmin teini-ikäiseen, jonka isoin kriisi nimenomaan on ettei tiedä.
Kiitos kommentista - tuossa on varmasti paljon totta :) Olen niin paha besserwisser, että välillä kuvittelen tuntevani puutteenikin.