Kirjoitukset avainsanalla mieli

Olen kyllä tiennyt, että työnhaku on melkoista lottoamista näin tietyssä iässä, mutta että vapaaehtoistyöhön pääsykin on arpapeliä! Sitä en olisi uskonut.

Mutta niin vain kävi, että jäin rannalle, kun Suomen Mielenterveysseura valitsi uusia vapaaehtoisia nuorille tarkoitettuun Sekasin-chattiin. Tuskin pääsin karsinnassa edes niin pitkälle, että nimeni olisi ollut mukana arvonnassa. Mutta niin minulle kerrottiin, että onnelliset voittajat valittiin sopivien hakijoiden joukosta arvalla. Hakemuksia tuli alle kahdessa viikossa noin 170. Hienoa!

Olin ajatellut, että nyt, kun en pysty liikkumaan juuri ollenkaan ylimääräistä, minulle sopisi mainiosti kotona pikaviestipalveluiden avulla tehtävä vapaaehtoistyö. Voisin vallan hyvin päivystää auttavaa chattia, kun kerran muutenkin roikun kaiket illat netissä.

Keitin kahvia, juttelin nuorten kanssa ja vastailin puhelimeen.

Kävin entisessä elämässäni jonkin aikaa kerran viikossa päivystämässä Helsinki Mission Nuorten kriisipisteessä. Keitin kahvia, juttelin nuorten kanssa ja vastailin puhelimeen. Paikan tavoitteena oli ehkäistä nuorten itsemurhia tarjoamalla heille paikka, johon tulla, ja joku, joka kuuntelee. Ammattilaiset tekivät tietenkin varsinaisen työn, mutta apukäsiä ja -korviakin tarvittiin.

Sain siihen myös koulutusta, ja vähän myöhemmin hakeuduin NLP-opintojen pariin. Vuorovaikutustaitoni eivät aina olleet eteen tulleiden tilanteiden tasalla, joten hyödyin opinnoista paljon sekä töissä että vapaa-aikana. Osaan (toivottavasti) kuunnella paremmin, ja tarvittaessa voin esimerkiksi auttaa vaihtamaan tunnetilaa.

Muistisairaan vanhuksen auttaminen tuli tutuksi, kun hoidin anoppini asioita rahoista ruokaostoksiin. Kun hänen vointinsa heikkeni, hän tarvitsi yhä enemmän apua. Lopulta hän pääsi hyvään hoitopaikkaan, jossa hän vietti viimeiset kaksi vuottaan.

Olin varma, että minuun otettaisiin heti yhteyttä. Olinhan kandidaatti vailla vertaa!

Heti tämän jälkeen tunnetusti aloin itse tarvita apua. Kipupotilaana on nyt mennyt kolmisen vuotta. Tunnelin päässä näkyy kuitenkin jo sen verran valoa, että olen hiljalleen alkanut miettiä, mihin seuraavaksi ryhtyisin. Minullahan on sentään moni asia hyvin. Voisi olla mukavaa omien kremppojen valittelun sijasta olla toiselle tukena.

Kun sitten Mielenterveysseura kertoi Twitterissä, että heidän Sekasin-chattinsa on pahasti ruuhkautunut ja tarvitsisi lisää päivystäjiä, minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Täytin ilmoittautumislomakkeen saman tien ja merkitsin haastattelu- ja koulutuspäivät valmiiksi kalenteriini.

Olin aivan varma, että sieltä otettaisiin yhteyttä heti seuraavana arkipäivänä. Olinhan omasta mielestäni kandidaatti vailla vertaa!

Toisin kävi.

Miksen koe vanhusten auttamista yhtä palkitsevaksi kuin nuorten parissa toimimista?

Miksen kelvannut? Sitä saatan vain arvailla. Kun heillä oli varaa valita, ehkä he ottivat ihmisiä, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla, tai ovat minua nuorempia, tai joilla on omia lapsia eikä vain toisten omia, tai jotka eivät ole juuri lähdössä kotoa väistöasuntoon, tai joiden ei tarvitse käyttää kipulääkkeitä lähes päivittäin.

Petyin, myönnän sen. Samalla sain itseni kiinni eräänlaisesta ikärasismista. Miksi minusta olisi tuntunut niin arvokkaalta tukea nimenomaan nuoria? Miksei vapaaehtoistyö vanhusten parissa ole saanut sydäntäni sykähtämään?

Siksi kai, että nuorilla on elämä edessään ja tiedän omasta kokemuksesta, että pienikin sysäys oikeaan suuntaan voi olla ratkaisevan tärkeä heidän tulevaisuutensa kannalta. Lasten ja nuorten auttaminen on palkitsevaa. Lisäksi nuorten kanssa kokee olevansa kiinni elämän menossa. Tämän tapaisesti ajatteli ehkä moni muukin.

Luulisi kyllä, että kuuntelevasta korvasta ja NLP-taidoista olisi apua myös elämän viimeistä suurta porttia lähestyville. Miksen mieti, miten helpottaisin heidän oloaan?  Pakenenko omaa ahdistustani?

Juuri nyt minusta ei todellisuudessa taida olla juuri kenenkään avustajaksi. Asia saakin jäädä mietintämyssyyn siihen asti, kunnes liikuntakykyni vielä vähän kohenee tai myös vanhuksille perustetaan oma chat-palvelu. Jos sellainen jo on olemassa, minuun saa ottaa yhteyttä, kun tarvitaan vapaaehtoisia.

Mielenterveysseurakin kouluttaa ehkä syksyllä uuden erän chat-vastaajia. Toivoa on!

p.s. tekstiä muutettu 22.3.

--

Päivän kuvat: Kiiltoaaloe kukkii.

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Hei!  Erilaisissa puhelinpäivystyksissä taitaa olla myös pulaa vapaaehtoisista. Kirkon Palveleva Puhelin on tärkeä keskustelupaikka monen ikäisille ja päivystäjäksi tietenkin koulutetaan. Se on vaativaa jo senkin vuoksi kun usealla paikkakunnalla päivystäjä päivystää yksin ja tapaa vapaaehtoisryhmäänsä harvakseltaan. Ja puhelin kyllä soi koko päivystysvuoron ajan!  Kaikkea hyvää sinulle! M-L

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/5 | 

Kiitos vinkistä, Mammapolkee! Kirjoittaminen on kuitenkin minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni, joten auttaisin mieluiten juuri chat-palvelussa. 

Maija
Liittynyt15.10.2015
3/5 | 

Sen verran korjaan huolimatonta ilmaisuani, että ymmärrän, ettei  missään vapaaehtoistyössä ole kyse  vapaaehtoisen itseilmaisusta.  Se, että kirjoittaa mieluummin kuin puhuu, on  normaalielämässä vika, mutta chatissa siitä voisi olla hyötyä.

Vierailija
4/5 | 

Ehkä juuri siksi ei valittu – kun tietää niin hyvin kaiken ja sen, miten asiat tulisi tehdä. Ehkä hakivat ihmisiä, jotka pystyvät samaistumaan paremmin teini-ikäiseen, jonka isoin kriisi nimenomaan on ettei tiedä.

Maija
Liittynyt15.10.2015
5/5 | 

Kiitos kommentista - tuossa on varmasti paljon totta :) Olen niin paha besserwisser, että välillä kuvittelen tuntevani puutteenikin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Silloin harmistuin viimeksi. Vastaan Leilan haasteeseen ja kerron, milloin viimeksi…

Ilahduin: Sunnuntaina, kun napsin mahtavia kukkakuvia Ruissalosta yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneista. Siellä oli ilahduttavan paljon orkideoja kukassa ja kaunis valo. Kukkien kauneus on minulle lääkettä.

Nauroin: Tällä viikolla ei ole naurattanut, kun puolisoni ei ole naurattanut. Hän on selvästi loman tarpeessa.

Itkin: Keuhkokuumeessa espanjalaisessa hotellihuoneessa joulun aikaan olo oli niin voimaton, että itketti.

Suutuin: Suutuin, kun luin jonkin tosi tyhmän blogikirjoituksen eilen. Suuttumukseni menee kuitenkin niin nopeasti ohi, etten muista aihetta enää. Olin kyllä tosi tulistunut.

Harmistuin: Aamulla seisoin suihkun alla ja olin juuri alkamassa hieroa sampoota hiuksiin, kun veden tulo lakkasi. Olin katsonut urakoitsijan lapusta vesikatkon ajankohdan väärin. Oli pakko mennä likaisella tukalla töihin. Mutta olipa onni, että tarkistin lapun ennen kuin annoin työnjohtajalle palautetta.

Häkellyin: Häkellyn aina, kun joku on yllättäen ystävällinen, haluaa auttaa tai lähestyy puskan takaa. Viime kerrasta on onneksi jo viikkoja.

Kokeilin jotain uutta: Käytin HSL Mobiililippua pari viikkoa sitten.

Urheilin: Toukokuussa kolme vuotta sitten sinä päivänä, kun anoppini siirrettiin saattohoitohuoneeseen. Olimme juuri lähdössä lenkille, kun saimme soiton. Sen jälkeen en ole juossut, ja muuta liikuntaani en pidä urheiluna.

Luin: Tänään Minna Huotilaisen ja Leeni Peltosen uutta kirjaa Tunne aivosi. Nimi on vähän tylsä, mutta sisältö ei.

Söin: Peuramakkaralla höystettyä hapankaali-omenapataa töiden jälkeen. Tähderuokaa, joka löytyi jääkaapista. Peuran oli työkaveri metsästänyt.

Herkuttelin: Kolme tuntia sitten vaniljajäätelöllä, johon sotkin äidin valmistamaa mäkivadelmahilloa ja puolukoita. Mainio yhdistelmä! Herkuttelen joka päivä.

Ostin: Juhlamekon väreihin sopivaa kynsilakkaa viime perjantaina.

Tapasin: Perjantaina mukavan matkabloggarin. Hänen bloginsa nimi on Parasta lähteä nyt.

Päätin: Viikonloppuna, että meille tulee Morris & Co -tapetteja, vaikka talomme onkin valmistunut 1961.

Inspiroiduin: Pari viikkoa sitten, kun kävin tutustumassa upeisiin käsintehtyihin keramiikkalaattoihin. Kylpyhuonesuunnitelmani sai välittömästi uuden suunnan.

Osallistukoon haasteeseen, ken siitä inspiroituu.

--

Päivän kuvat: Ruissalon kasvihuoneista.

Suomalaisissa tuntuu olevan ihmeen tiukassa uskomus, että kaikki on hyvin, jos sairaus on kehossa. Arkista elämistä paljonkin rajoittava selkäkipu tai nivelvaiva on melkein ok. Onhan niitä lähes kaikilla tietyssä iässä. Tavallisia särkylääkkeitä ollaan valmiita rouskimaan kuin ranskanpastilleja. Sen sijaan jos lääkäri edes ehdottaa mielialalääkkeen kokeilua, helvetti on irti. Masennuslääkkeitä kuuluu vastustaa viimeiseen asti, koska niistä seuraa tokkura, pökkyrä, pillerihumala, elinikäinen riippuvuus ja tunteiden kuolema. Eikä  mielenterveysdiagnoosia halua kukaan.

En minä kyllä itsekään ollut itsestäni järin ylpeä, kun ensimmäisen kerran aloitin mielialalääkekuurin noin 20 vuotta sitten. Olin mennyt lääkäriin valittamaan silmätulehdusta. Sain yllättäen vakavan masennuksen diagnoosin, lääkereseptin ja viikon sairausloman. Olin niin uupunut, että purskahdin itkuun, kun lääkäri kysyi, miten voin.

Siihen aikaan puhuttiin stressipisteistä: järkyttävän isosta elämänmuutoksesta sai kai 50 stressipistettä, isosta elämänmuutoksesta 30 ja niin edespäin. Pisteitä sai myös myönteisistä muutoksista. Stressipisteeni huitelivat aivan katossa, jossakin 180:n tienoilla. Olin aloittamassa elämäni murroskautta, jonka yhteydessä vaihdoin kaupunkia, kotia, työpaikkaa, ammattia, menin naimisiin, ryhdyin äitipuoleksi, vaihdoin nimeni ja muutin hiusten väriä. Tein myös valinnat isossa remontissa ja tuin läheistäni monivuotisessa oikeudenkäynnissä. Samalla luovuin kaikesta tutusta.

Lääkäri totesi, että minähän olen kuin kävelevä lääketehtaan mainos.

Diagnoosini oli ”masennuksena ja ahdistuksena ilmenevä sopeutumishäiriö”. Sopeuduttavaa oli niin paljon, että aivot yksinkertaisesti tilttasivat. Tarvitsin aikaa muutosten käsittelyyn, ja kun en muuten pysähtynyt, välittäjäaineeni tekivät sen puolestani. Olin itkuinen etenkin aamuisin. Itku on hälytysmerkki, jonka useimmat meistä tunnistavat. Silloin on jokin pielessä ja tarvitaan hoivaa.

Hoidoksi sain mielialalääkettä ja keskustelutukea työterveyslääkärin luona kerran viikossa. Jo viikon kuluttua olin selvästi paremmalla mielellä, ja kahden viikon jälkeen jaksoin taas nauraa. Lääkäri totesi, että minähän olen kuin kävelevä lääketehtaan mainos. Kaikilla serotoniinin takaisinoton estäjät eli SSRI-lääkkeet eivät edes ala vaikuttaa vielä tuossa ajassa. Minulla ne toimivat esimerkillisesti. Vahvistuin niiden ja keskusteluavun ansiosta niin paljon, että pystyin viemään aloittamani muutokset loppuun, käytännössä irtisanoutumaan ihanasta työyhteisöstäni ja vastaanottamaan uuden työn toisella paikkakunnalla. Stressi alkoi väistyä, ja hiljalleen elämä asettui uusiin uomiinsa.

Cipralex vaikuttaa kaikista kokeilemistani valmisteista vähiten intiimielämään.

Ei se aivan yksinkertaista kuitenkaan ollut. Ensimmäinen kokeilemani mielialalääke nosti kyllä mielialaa, kuten pitikin, mutta sen sivuvaikutus ei oikein sopinut häitä suunnittelevan naisen elämäntilanteeseen. Kokeilin paria muutakin lääkettä, mutta niistä toinen ei auttanut mielialaoireisiin ja toinen vaikutti vielä ikävämmin intiimielämään. Palasin hetkeksi ensimmäiseen lääkkeeseen, kunnes jo sainkin lopettaa lääkekuurin.

Masennuksella on taipumusta uusiutua, mutta ensioireiden tunnistaminen helpottaa tilannetta, koska hoidon voi silloin aloittaa ajoissa. Olen oppinut tarkkailemaan mielialaani erityisesti syksyn alkaessa, koska iän myötä taipumukseni kaamosmasennukseen on tullut entistä selvemmin esiin. Olen aina alkanut voida paremmin keväällä, kun valo lisääntyy.

Kärsin kaamosmasennuksesta useana talvena ennen kuin aloitin aktiivisen, ympärivuotisen juoksuharrastuksen. Juokseminen piti serotoniinit ja endorfiinit jatkuvasti niin korkealla, etten sinä aikana tarvinnut lainkaan mielialalääkkeitä. Siksikin harmitti niin kovasti, kun juokseminen kiellettiin. Olin aika varma, että masennuskaudet tulevat takaisin ja joudun jälleen pilleripurkille.

Ennen juoksemisen aloittamista ehdin kokeilla vielä kahta SSRI-lääkettä: markkinoille hiljattain tullutta Cipralexiä ja erästä rinnakkaisvalmistetta. Syystä tai toisesta rinnakkaisvalmiste ei toiminut minulla ollenkaan, vaan oli pakko palata kieltämättä melko kalliiseen Cipralexiin. Se vaikuttaa kaikista kokeilemistani valmisteista vähiten intiimielämään. Siis ei käytännössä ollenkaan.

Mielialalääke ei kokemukseni mukaan salpaa myönteisiä tunteita, vaan raivaa niille tilaa.

En ole kokenut, että lääkkeet olisivat salvanneet myönteisiä tunteita. Päinvastoin lääkkeet ovat raivanneet tunteille tilaa. Ei ole tarvinnut enää itkeskellä jatkuvasti, ja on jaksanut tehdä jotakin tilanteensa parantamiseksi. Mielestäni väitteet, että lääkkeet turruttavat tunteita, ovat vahvasti liioiteltuja.

Ne eivät myöskään ole tehneet tokkuraista oloa enkä ole kokenut riippuvuutta niihin. Olen aina jättänyt lääkkeet pois heti, kun lääkäri on antanut luvan, usein jo vähän ennen sitä. En oikein usko, että kukaan haluaisi napsia lääkkeitä vain huvikseen. Eihän niillä saa minkäänlaista euforiaa. Cipralexiä tuskin myydään kadulla eivätkä sen käyttäjät pyöri kulmilla pillerihumalassa.

Tiedän kyllä, mitä tokkuraisella ololla tarkoitetaan. Olen saanut sen kahdesta pitkäaikaisten kipujen hoitoon määrätystä lääkkeestä, Ketipinorista ja Lyricasta. Ketipinorin kohdalla pelästyin outoa oloa sen verran, että lopetin lääkkeen käytön ennen kuin sivuvaikutus ehti mennä ohi. Lyricaa söin sivuoireista huolimatta niin kauan, että ne kuukauden käytön jälkeen päättyivät. Lopetin lääkkeen käytön, koska se ei auttanut kipuihini. Riippuvuutta en kokenut kumpaankaan.

Minusta sillä ei ole mitään väliä, onko lääke kehitetty kehon vai mielen parantamiseen.

Olen nyt syönyt Cipralexiä lähes yhtäjaksoisesti pidempään kuin koskaan ennen eli yli kahden vuoden ajan. Sitä määrättiin minulle nostamaan kipukynnystä, kun olkapääkipuni olivat pahimmillaan. Jäätyessään olkapäästä tuli lähes kivuton, mutta silloin alkoivat pakarakivut, joiden hoidon osa mielialalääke nyt on.

Minusta sillä ei ole mitään väliä, onko lääke kehitetty kehon vai mielen parantamiseen. Pääasia, että se auttaa. Uusin aivotutkimus todistaa, että henkinen, esimerkiksi suuren menetyksen aiheuttama kipu näkyy aivokuvissa samalla alueella kuin fyysinen kipu. Niillä ei ole niin suurta eroa kuin perinteisesti on ajateltu.

En osaa sanoa ihan varmasti, millainen Cipralexin teho kipujen hoidossa on. Sen vain tiedän, että kun viime kesänä jätin sen pois, kivut pahenivat, ja lääkärin kehotuksesta aloitin uudestaan. Kipuihini ja niiden kokemiseen vaikuttavat kuitenkin niin monet asiat, etten osaa kovin hyvin arvioida yksittäisten hoidon osien vaikutusta. Minähän käytän tälläkin hetkellä useita eri lääkkeitä ja lääkkeettömiä hoitoja.

Olen jatkanut mielialalääkkeen käyttöä, koska koen sen itselleni turvalliseksi ja pidän mahdollisena, että se auttaa. Olen niin kipeä, että haluan käyttää kaikki keinot. Nykyisellä hoidolla pysyn työkykyisenä veronmaksajana, mitä pidän hyvänä asiana sekä omalta että yhteiskunnan kannalta.

Minun mielestäni mielialalääkkeitä kannattaa käyttää, jos siihen on tarvetta. Voi olla, etteivät ne auta kaikille, mutta ihan varmaa on, etteivät ottamatta jätetyt lääkkeet auta. Kaikkein hölmöintä olisi jättää lääkkeet hakematta sen takia, että joku muu, esimerkiksi elämänkumppani tai sukulainen, pelkää niitä. Niitä voi huoletta kokeilla. Jos olo tuntuu oudolta, siitä kannattaa kertoa lääkärille. Lääkitystä vaihdetaan, jos tietty lääke ei sovi.

Jokaisella on oikeus myös jättäytyä hoidotta. Olisi kuitenkin sääli, jos näin kävisi ennakkoluulojen takia.

 

Päivitys 5.5.2020: En enää käyttäisi mielialalääkettä pidempään kuin puoli vuotta kerralla. Uusi postaukseni lopettamisen vaikeudesta on täällä.

--

Päivän kuvat: Saniaisia.

Kommentit (11)

Jaan Johanson
2/11 | 

Hyvät elintavat, kaiken vähänkin stressaavan ehdoton eliminoiminen elämästä, sopivasti liikuntaa, jonkinlaisia sosiaalisia yhteyksiä, kaikkien päihteiden välttäminen ovat ensisijaisia. Olisi pelastanut oman elämäni. Jos ei ole vakavia masennusoireita, välttäisin lääkkeitä. Omalla kohdalla ovat yli 5 v käytöllä aiheuttaneet täysin elämän lamaavia haittavaikutuksia. Viimeisen 2 v aikana tullut äärimmäisiä raajakipuja (veritulppa?), hermoston oireita kramppeja kehossa, kasvoissa, jopa kielessä, tasapainohäiriöitä (ja siitä pahoinvointia) joka lamauttanut kävelykyvyn, silmä-/näköireita,, nielemisvaikeuksia, jne. Kaikki harvinaisimmatkin (Lamotrigin ja Ketipinor) oireet on nyt päällä. Koska olen pysynyt hengissä, yksikään lääkäri ei ryhdy purkamaan lääkitystä. Hyväkuntoisena todetaan lääkkeiden toimivan. Viimeisen 1v huonokuntoisuuden vuoksi  taas syy on jokin muu. Nyt olen taas menossa neurologille saamaan valohoitoa. Neurologit ovat aina se taho joka hoitaa viimeiset kootut selitykset tai toteavat; mieshän on terve :)  Oma kantani on, että hermosto-oireita aiheuttavia ei pitäisi käyttää yli 6kk-1v.

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/11 | 

Ensimmäiseen väitteeseesi en usko, mutta toiseen kyllä uskoin. Ajattelen, että minullekin olisi ollut parempi, jos en olisi alkanut syödä mielialalääkkeitä kipuun, mutta silloin olin valmis tekemään ihan mitä tahansa saadakseni lievitystä kipuihin. Ja lääkkeethän on kokeiltava ensin ennen kuin saa leikkauslupaa.  Olen yrittänyt itsenäisesti irti mielialalääkkeistä tämän postauksen kirjoittamisen jälkeen. En onnistunut. Sain vieroitusoireita, jotka haittasivat työntekoa, joten jatkoin lääkkeiden syömistä. Aion yrittää uudelleen joko jonakin loma-aikana tai sitten, kun pääsen eläkkeelle.  Aion kirjoittaa tästä vielä oman postauksen.

Maija
Liittynyt15.10.2015
5/11 | 

Jatkan vielä, että myönteinen suhtautumiseni mielialalääkkeisiin johtuu siitä, että olen monta kertaa aikaisemmin saanut niistä hyvän avun kausimasennusoireisiin. Olen tuolloin kuitenkin aina käyttänyt lääkkeitä vain korkeintaan 6 kk jakson. Nyt on meneillään ensimmäinen pidempi jakso mielialalääkkeiden kanssa, ja tosiaankin vieroittautuminen on osoittautunut vaikeaksi.

Maija
Liittynyt15.10.2015
6/11 | 

Vierailija kirjoitti:
Oisit menny lomalle

Meninhän minä.

Maija
Liittynyt15.10.2015
7/11 | 

Jaan Johanson kirjoitti:
  Oma kantani on, että hermosto-oireita aiheuttavia ei pitäisi käyttää yli 6kk-1v.

Olen tällä hetkellä samaa mieltä. 

Samaa lääkettä käyttänyt ja ih...
8/11 | 

Hyvä teksti. Hyvinvointeja sinulle ja paljon iloa liikunnan parissa. 👍

Maija
Liittynyt15.10.2015
9/11 | 

Samaa lääkettä käyttänyt ja ihan hyväksi todennut. kirjoitti:
Hyvä teksti. Hyvinvointeja sinulle ja paljon iloa liikunnan parissa. 👍

Kiitos! Valitettavasti liikkumiset on minulta kuitenkin tässä elämässä liikuttu. Takareisijänteeni vaurioituivat rasittavan liikunnan, istumatyön, ikääntymisen ja synnynnäisen rakenteen vuoksi niin pahoin, että jouduin lopettamaan kaikki liikuntaharrastukset. Edes leikkaus ei tuonut apua, vaikka paransi tilannetta. Ilman liikuntaakin voi silti voida hyvin - ainakin mielialalääkkeiden tuella.

lääkehelvetistä selvinnyt
10/11 | 

aika vastuunta kirjottaa tommosta paskaa

Vierailija
11/11 | 

Kyllä mennään pahasti vikaan kun mieliala lääkkeitä tuputetaan ihan joka asiaan. Jopa anemiaan/raudanpuutteeseen tai siihen kun neljä kk seurustellut miehen kanssa joka jätti. Vastoinkäymiset kuuluu elämään, kaikkiin naurettaviin pikkujuttuihin ei tarvitse lääkkeitä, varsinkaan sellaisia jotka aiheuttaa pahempia vieroitusoireita kuin heroiini edes. Eihän noita hermomyrkkyjä puolusta kukaan muu kuin valmistajat, lääkärit jotka jotain hyötyy lääkkeen määräämisestä ja ihmiset jotka ei muuta tekisi kuin vetäisi nappeja joka päivä ja koko päivän. Jää oikeat potilaat ja sairaudet hoitamatta.

Syyskuun loppuun mennessä olin jo hyväksynyt, etten ehkä enää koskaan juokse, ja ymmärsin olevani kipupotilas. Mutta olinko tähän tyytyväinen. No en! Nyt nousi ongelmaksi kävely, tai paremminkin sen puute. Olisin halunnut kävellä. Marmatin lääkärilleni näin:

Minä: ”Pomoni laittoi palaveripäivän ohjelmaan tunnin kävelykokouksen varmaan ajatellen tekevänsä palveluksen minulle, kun ei tarvitse istua koko ajan. Mutta en minä todellakaan pysty kävelemään tuntia, hyvä kun 20 minuuttia. Tänäänkin kului koko kaunis päivä sisällä, kun tiesin, että jos lähden ulos, en malta kääntyä kotiin ajoissa ja sitten on taas pakko mennä Panacod-purkille. On tämä pirullista. Mies meni sitten yksin.”

Työterveyslääkäri: ”Harmi, kun kävelylenkit sujuvat vain lyhyesti, mutta toivottavasti joidenkin kuukausien kuluttua pystyisit kävelemään jo tunnin lenkin.”

Minä, tuohtuneena: ”Mikähän minut saisi muutamassa kuukaudessa kävelemään, kun 9 kuukaudessa ei ole tullut muutosta kuin huonompaan, ja fysiatri sanoi, ettei lääketieteellä ole enää keinoja, ja osteopaatin hoito lopetettiin tuloksettomana.  Nyt kokeilen systemaattisesti eri venytyksiä, mutta vielä ei ole löytynyt sellaista, joka tehoaisi kipeimpään kohtaan.

Olisikohan lähete kliinisen neurofysiologian tutkimuksiin seuraava askel?

Ei minulle kipu ole varsinainen ongelma, sen kanssa opin pärjäämään tavalla tai toisella. Ongelma on se, etten pysty kävelemään, koska se rajoittaa elämää arvaamattoman paljon. Vaikka kipu tietysti onkin päässä, niin kai vikaa pitää olla jossakin muuallakin, jos kävellessä ja sen jälkeen kipu yltyy.”

Fysiatri: ”Kuulin työterveyslääkärin kautta, että mietit ENMG-mahdollisuutta.  Hyvä ajatus; teen sinulle lähetteen tuohon tutkimukseen.

Tietysti sinulla on kroonisen kipupotilaan psyykkistä kuormitusta, mutta sinulla on myös todellinen kipu, johon ei olla vielä löydetty syytä ja usko pois, että se vaivaa minuakin päivittäin. Olen yrittänyt kaivaa case-tapauksia ja raportteja vastaavasta; en ole vielä keksinyt. Niin mielelläni näkisin sinut muuallakin kuin mahallasi rahin päällä töitä tekemässä. Ja juoksemaankin pitäisi päästä, senhän tulin luvanneeksi!”

Kyllä minä VOIN kävellä, mutta paljon kävelyä sisältäneen päivän jälkeen saatan olla kolmekin päivää niin kipeä, ettei yöunista tule oikein mitään.

Ulkopuolisten voi olla vaikea uskoa, ettei terveen näköinen ihminen pysty kävelemään, varsinkin, kun hän on tullut paikalle jalan. Joudun kuitenkin säännöstelemään kävelemistäni jatkuvasti. Päivän aikana voin kävellä yhteensä 30-60 minuuttia, mutta mieluiten lyhyissä pätkissä. Hyvä päivä on sellainen, ettei tarvitse kävellä kuin 10 + 10 minuuttia eli töihin ja takaisin. Myös kävelyvauhtini on entistä paljon hitaampi. Lonkkiin alkaa hyvin nopeasti sattua, jos pinnistelen pikavauhtia. Pitkään kävellessäni alan lopulta ontua.

Kyllä minä VOIN kävellä, mutta paljon kävelyä sisältäneen päivän jälkeen saatan olla kolmekin päivää niin kipeä, ettei yöunista tule oikein mitään. Pahinta on, jos pitäisi samana päivänä istua liikkumatta, kuten bussissa tai henkilöautossa, ja kävellä.

Onneksi en ole koskaan ollut varsinaisesti ulkoilmaihminen - juoksuharrastusvuodet olivat poikkeus sääntöön. Pienet ympyrät riittävät minulle enimmäkseen oikein hyvin. Matkoilla on kuitenkin harmillista, ettei pysty samaan kuin muut. Välillä olen joutunut puolustamaan rajojani tiukastikin. Ei, minä en todellakaan voi lähteä Aurinkorannikolta päiväretkelle Cordobaan, koska junassa istuminen ja nähtävyyksien katselu samana päivänä eivät onnistu. Ihanaa olisi myös mennä edes joskus iltakävelylle kuten ennen vanhaan.

Ehkä sitten ensi vuonna. Tai ensi vuosikymmenellä, kenties.

--

Päivän kuvat: Krysanteemeja parvekkeeltani.

 

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016