Kirjoitukset avainsanalla lääkkeettömät hoidot

Siitä tulee huomenna vuosi, kun professori O. viilsi vasempaan takareiteeni 15 cm pitkän haavan ja vapautti iskiashermoni arpeutuneiden hamstring-jänteiden ikeestä. Siitä, kun ensimmäisen kerran menin lääkäriin kävelyvaikeuksien ja pakarakipujen takia, on yli kolme vuotta. En usko, että koskaan enää pystyn samaan kuin terveellä reidellä. Leikattu ei ole sama kuin ehjä. Aika entinen ei koskaan enää palaa.

Leikkaus onnistui hyvin, eikä minulla ollut sen jälkeen pariin viikkoon ollenkaan kipuja. Minähän olin suorastaan euforinen, kun vuosien tauon jälkeen pystyin loikomaan sängyssä ilman, että mistään vihloi. Myös haavan paraneminen sujui mallikkaasti, vaikka olikin hitaampaa kuin olin olettanut. En päässyt palaamaan töihin vielä kahden, vaan vasta kolmen kuukauden kuluttua leikkauksesta, ja silloinkin osa-aikaisesti.

Yritin jo syksyllä aloitella kevyitä liikuntaharrastuksia, mutta oli liian aikaista ja tulin niistä vain kipeäksi. Joululomalla, kun minun oli tarkoitus kuntouttaa itseäni lyhyillä, mutta tiheillä kävelylenkeillä, sairastuin keuhkokuumeeseen. Kuntoilu tyssäsi siihen. Vasta myöhään keväällä, kun liukkaus hellitti, aloitin kävelytreenit uudelleen. Silloin huomasinkin, ettei rasittavakaan kävely enää aiheuttanut hermokipua levätessä. Toipuminen eteni pitkän harppauksen.

Nyt pystyn helposti kävelemään puolisen tuntia reipasta vauhtia ja pysähtelevällä tempolla jopa tunnin. Ylipäätään pystyn jo pysymään jalkojeni päällä maksimissaan 2-3 tuntia yhtäjaksoisesti. Siten esimerkiksi lähes normaali vierailu kotimaan matkailukohteessa on mahdollinen, mutta sen lisäksi ei samana päivänä saa olla muuta kävelyä tai seisomista. Vain yksi ohjelma per päivä onnistuu.

Pystyn hyvin tekemään täyden toimistotyöpäivän vain parilla tauolla.

Tämä on iso ero entiseen ja mahdollistaa melkein normaalin elämän. Pystyin lähtemään esimerkiksi työporukan mukana risteilylle, mutta en voinut lähteä muiden kanssa päiväksi kaupungille kävelemään, vaan minun piti etsiä oma, vähemmän reisiä rasittava ohjelma. Ensi viikoksi aiotun lyhyen matkan Englannin maaseudulle peruutimme, koska matkustuspäivästä olisi tullut niin rankka, etten olisi ehkä pystynyt enää nauttimaan varsinaisesta matkaohjelmasta. Ehkä toiste, ehkä helpommalla ohjelmalla, mutta nyt kaikki valinnat eivät olleet omissa käsissämme.

Kävelyn lisäksi seisominen ja kotityöt tuntuvat yhä pakaroissa ja reisissä. Tiskaaminen ja silittäminen onnistuvat riittävän hyvin, mutta siivoaminen rasittaa huomattavasti enemmän. Pahinta on imurointi, jonka olenkin ulkoistanut puolisolle. Siivoamisessa on se ongelma, ettei sitä tee mieli jättää kesken, vaikka reisissä jo vähän tuntuisikin.

Istuminen, joka ennen leikkausta oli hyvinkin tuskallista, on nyt melko helppoa, ellei siihen yhdisty muuta rasitusta. Pystyn hyvin tekemään täyden toimistotyöpäivän vain parilla tauolla. Tiedän, että taukoja pitäisi pitää joka tunti, mutta se nyt ei vain oikein minulta onnistu. Myös autossa pystyn jo istumaan ilman jatkuvaa naulan tunnetta takapuolessa.

Hienointa on kuitenkin, etteivät kivut enää vaikeuta nukkumista. Jei! Kipulääkkeitä otan enää satunnaisesti iltaisin, ja silloinkin useimmiten vain pari Panadolia. Rankan päivän jälkeen nappaan lisäksi yhden Voltaren rapidin. Sehän ei ole paljon mitään!

Uskon, että toipumiseni jatkuu vielä.

En ole saanut tai hankkinut varsinaista kuntoutusta lainkaan, koska professori O. totesi, ettei hänen mielestään fysioterapiasta olisi minulle hyötyä. Minulla on jo ennestään laaja arsenaali fysioterapeutin opettamia liikkeitä, jotka muun muassa vahvistavat pakaralihaksia rasittamatta liikaa takareisiä.

Jumppa on ollut nyt kolme kuukautta tauolla väistöasunnon niukkojen tilojen takia, mutta aion aloittaa uudelleen heti, kun saan kodin kuntoon. Vielä syksyllä sain tosin jumpasta helposti kipuja. Saapa nähdä, miten nyt käy.

Tärkein kuntoutusmuotoni on linjattu kävely, jonka yhdistän työ- ja asiointimatkoihin. Työpaikkani muutti hiljattain uuteen osoitteeseen. Tähän asti olen kulkenut sinne lähempää väistöasunnosta, mutta ensi viikolla kävelen sinne ensi kertaa kotoa. 1,6 kilometrin matka onnistuu varmasti helposti yhteen suuntaan ja mahdollisesti molempiinkin ainakin talven liukkaisiin asti.

Uskon, että toipumiseni jatkuu vielä. Sitä en kuitenkaan usko, että koskaan enää pystyisin samaan kuin terveillä takareisillä. Ne on loppuiäksi menetetty. Jos minulla nyt sitten koskaan on ihan normaaleja reisiä ollutkaan, kun jänteeni ovat tavallista lähempänä toisiaan siten, että ne hankaavat helposti yhteen ja ärtyvät.

Hyväksyn, ettei 57-vuotiaan tarvitse pystyä samaan kuin nelikymppisen.

Minullahan on sama vaiva molemmissa reisissä. Kun reisilihasten jänteisiin on kerran päässyt muodostumaan paksuuntunutta (arpi)kudosta, en pidä todennäköisenä, että se sieltä itsestään sulaisi pois.

Oikeassa takareidessä jänteet eivät ole koskaan puristaneet hermoa yhtä pahasti kuin vasemmassa, joten sitä puolta ei ole leikattu eikä todennäköisesti leikatakaan. Olin vielä helmikuussa sitä mieltä, että hankin rahat toiseen leikkaukseen vaikka kerjäämällä, niin helposti kankku kipeytyi. Sen jälkeen paraneminen kuitenkin eteni, ja nyt minusta tuntuu, että pystyn elämään näin.

Reiteni ovat tällä hetkellä suunnilleen samankuntoiset. Leikattu puoli on vain vähän parempi kuin leikkaamaton. Ajattelen, ettei kannata tuhlata aikaa, rahaa ja voimia leikkaukseen, joka ei välttämättä paranna tilannetta juuri ollenkaan. Luultavasti professori O. olisi samaa mieltä.

Hyväksyn, ettei 57-vuotiaan tarvitse pystyä samaan kuin nelikymppisen. Minähän en ole ammattiurheilija, ja jos olisinkin, olisin jo eläkkeellä. Pystyn nukkumaan, tekemään työtä ja liikkumaan sen, mikä on välttämätöntä. En myöskään enää ole kipukroonikko. Eikö se muka ole paljon?

--

Päivän kuvat: Silkkipioneja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt on hyviä uutisia. Muutoksesta on jo monta viikkoa, mutta en ole uskaltanut kertoa, kun olen pelännyt takapakkia. Totta se kuitenkin on: hamstring-syndroomani paraneminen on ottanut pitkän harppauksen. Olen nykyään tosi usein kivuton.

Vielä helmi-maaliskuussa olin ihan varma, että kohti toista leikkausta tässä mennään, koska leikkaamaton pakara oli jatkuvasti kipeä. Mutta sitten muutin väistöasuntoon huhtikuun alussa. Ja heti jokin oli toisin. En tiedä mikä, mutta ehkä jokin näistä:

 

1. Leikkauksesta on tarpeeksi pitkä aika.

Paraneminen on ollut paljon hitaampaa kuin luulin, ja ehkä olen vain ollut kärsimätön. Kuvittelin jo syksyllä olevani tässä vaiheessa, jossa olen nyt, mutta kun en ollut, rehkin liikaa, kipeydyin ja turhauduin. Oli hölmöläisen hommaa mennä yhtään mihinkään ryhmäliikuntaan, edes Feldenkraisiin, vielä silloin. Vasta nyt voin alkaa varovasti kuntouttaa itseäni liikunnalla.

2. En jumppaa täällä yhtään.

Väistöasunnossa ei ole kunnolla tilaa jumpata, joten muutaman yrityksen jälkeen olen jättänyt sen kokonaan väliin. Mitä vähemmän olen jumpannut, sitä kivuttomampi olen ollut. Ilmeisesti hermoni ja jänteeni eivät vielä kestä varovaistakaan venyttelyä ollenkaan.

3. En tee täällä ollenkaan kotitöitä.

En oikein osaa laittaa ruokaa vieraassa keittiössä ja vierailla välineillä. En siis seisoskele keittiössä. Siivouksen olen jättänyt täysin puolisolle. Asunto on myös niin pieni, ettei täällä tule kuljeskeltua ympäriinsä, eikä täällä voi puuhastella mitään. Kankkuni ovat saaneet paljon lepoa.

4. Olen kävellyt kipukynnykseni yli joka päivä.

Minulla on ollut täältä tuplasti pidempi työmatka kuin kotoa. Viimeiset 300 metriä ovat olleet  aina kivuliaita, mutta en silti ole enää saanut rangaistukseksi järkyttävää leposärkyä seuraavana yönä. Päinvastoin kankuissa on tuntunut oikein hyvältä kävelyn jälkeen! Jos olen kävellyt mennen tullen, yösärkyä on tullut, mutta se on talttunut Panadolilla ja reisien rullauksella. Vain pari kertaa olen tarvinnut jotakin vahvempaa. 4 tuntia junassa, 2 tuntia kokouksessa plus 40 minuuttia yhtäjaksoista kävelyä samana päivänä ovat edelleen liikaa. Silti muutos aikaisempaan on hurjan suuri.

Tervemenoa terveysriskit!

Kirjoitin äskeisen menneessä aikamuodossa siksi, että työpaikkani muutti juuri, joten myös työmatkani pituus vaihtui jälleen. En vielä tiedä, miten se vaikuttaa. Ei ehkä mitenkään, jos alan kävellä vielä vähän ylimääräistä. Tällä viikolla en ole jaksanut, kun olen ollut allergian ja flunssan takia huonovointinen.

Olen kehityksestä valtavan helpottunut ja iloinen. Paraneminen on siis sittenkin mahdollista! Voi olla, että vielä joskus pystyn kävelemään melkein normaalisti. Tunti kivutonta kävelyä tuntuu jo mahdolliselta jollakin aikavälillä, ei toki vielä tänä vuonna.

Kaikkein parasta ovat kivuttomat yöt. Olen muutenkin herkkäuninen enkä voi sanoa, että olisin kokonaan lopettanut valvomista, mutta särky ei enää valvota. Tämä avaa isoja mahdollisuuksia.

Aikaa myöten pystyn ehkä sekä nukkumaan, syömään että liikkumaan nykyistä paremmin. Tervemenoa terveysriskit!

--

Päivän kuvat: Etelänkevätesikoita Ruissalossa.

Kommentit (2)

Suomalaisen, Lahdessa tehdyn tutkimuksen mukaan vanhukset tykkäävät hoivaroboteista enemmän kuin hoitohenkilöstö. Tämä yllätti tutkijat, mutta minua ei.

Tietenkin hoitajat kokevat, ettei vanhuksille kelpaa tai pitäisi kelvata mikään muu kuin ihmisen antama hoiva. Muutenhan he olisivat väärällä alalla. Hoitajan kuuluu pitää antamaansa hoivaa korvaamattomana, jotta hän jaksaisi tehdä usein raskastakin työtään suhteellisen pienellä palkalla.

Hoitoalan ammatteihin valikoituu, tai ainakin pitäisi valikoitua, ihmisiä, jotka kokevat hoivaamisen tärkeäksi. He eivät kuitenkaan edusta suomalaisia keskimäärin.

On meitäkin, joiden hoivavietti ja hoivan tarve ovat vähemmän kehittyneitä. Me emme halua hoivata muita emmekä tarvitse hoivaa tunteaksemme olevamme kokonaisia ihmisiä. Emme koe helposti yksinäisyyttä emmekä kaipaa kovin paljon ihmiskontakteja. Moni meistä jopa kärsii kontakteista ja tarvitsee niiden jälkeen lepoaikaa.

Yksin viihtyviä introverttejä lienee suomalaisissa aika paljon, ehkä enemmän kuin monissa muissa maissa. Siksikään tutkimustulos ei yllätä. On luontevaa, että robotteja tuodaan osaksi hoitolaitosten arkipäivää juuri meillä.

Ymmärrän myös, että hoitajat ovat huolissaan työpaikoistaan. Eikö kuitenkin hoitoalaa ole uhkaamassa työvoimapula, kun suuret ikäluokat kaipaavat yhä enemmän hoivaa? Luulisi siinä riittävän tehtävää roboteillekin.

Lääkkeenjakelurobotin ottaisin vaikka heti.

Olen aika varma, että nauttisin robotin seurasta. Parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua robotti varmaan pystyy pitämään seuraa yhtä hyvin kuin netti nyt. Luultavasti nivelrikkoni on siihen mennessä edennyt niin, että äänikomentoinen tai vain muutamia painikkeita sisältävä robotti on helpompi käyttää kuin näppäimistöllä toimiva tietokone.

Lääkkeenjakelurobotin ottaisin vaikka heti. Salolaisen Evondosin kehittämä hoivarobotti sai äsken innovaatiopalkinnon. Se ilmoittaa lääkkeenotosta ja jakelee oikeat lääkkeet oikeaan aikaan. Huomasin joululomalla keuhkokuumelääkkeiden kanssa, että tehtävä vaikeutuu eksponentiaalisesti, kun käytettävien lääkkeiden määrä ylittää neljä. Robotti on ihmistä tarkempi lääkkeiden annostelija. Valitettavasti sitä ei vielä voi ostaa yksityiskäyttöön, vaan se on tarkoitettu kotihoidon asiakkaille.

Ja kyllä, paljon mieluummin otan lääkkeeni robotilta kuin ihmiseltä, joka ryntää avaimilla kotiini pelkästään laittamaan lääkkeet pikku kippoon ja valvomaan, että nielen ne sillä sekunnilla.

--

Päivän kuvat: Jatkan tutulla kukkaislinjalla. Nämä kameliat kukkivat parhaillaan Ruissalon kasvihuoneissa.

 

Kommentit (3)

JattaM
1/3 | 

Hoivarobotteja. Hmm. Oletkohan lukenut Minna Lindgrenin kirjan  Ehtoolehdon tuho ja mitä siitä ajattelet?

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/3 | 

En ole lukenut, mutta muista  Ehtoolehto-kirjoista olen nauttinut kovasti. Voin kuvitella, että oivateknologian ja muun esineiden internetin kustannuksella saa hyvät naurut, kun taitava kirjoittaja on puikoissa.

”Minkä väristä laitetaan”, kysyi osteopaatti ja näytti kinesioteippien valikomaa. ”Otetaan tuota pinkkiä”, sanoin, koska tarvitsin kipeästi elämääni kepeyttä. Pyöristin pyynnöstä selkääni ja osteopaatti veti sinne pitkät pätkät teippiä. Kun suoristin runkoni, tunsin, kuinka teippi meni ryppyyn ja iho nousi ylöspäin.

Kotona näytin, mitä olin saanut. ”Näytät ihan elävältä lahjapaketilta!”, kommentoi puoliso. Katsoin itsekin käsipeilin avulla ja toden totta, pinkit teipit risteilivät selässäni kuin lahjanarut paketin päällä. Se oli hauskan näköistä.

Minulle on laitettu kinesioteippiä ainakin kolmella eri tavalla. Ensimmäisellä kerralla teipin avulla tuettiin ja ohjattiin olkapäitäni, jotka tekivät hillittömän kipeää aina, kun en vetänyt lapaluita kohti selkärankaa. Teippaus tuntui hyvältä, mutta sen antama tuki oli riittämätön. Ehkä vaikutus oli eniten psykologinen: tuntui, että fysioterapeutti oli pystynyt tekemään edes jotakin avukseni.

Toisella kerralla, noin vuoden kuluttua, teipattiin kipeytyneet pakarani. En muista ihan tarkasti, mihin siinä pyrittiin, mutta kaipa tavoitteena oli antaa tukea jollekin pakaran seudun lihakselle. Silloin arveltiin, että piriformikseni olivat liian heikot, ja lihasten epätasapaino aiheutti kipuni. Esimerkiksi kyykistyminen sujuikin teipattuna hieman entistä paremmin, mutta kivut eivät kadonneet.

Ja kolmannella kerralla sitten pyrittiin vähentämään painetta kipureseptoreissa nostamalla ihon pintaa ylöspäin, jolloin kudoksiin ihon alle tulee lisää tilaa ja nestekierto paranee. Mahdollisesti tarkoituksena oli myös parantaa faskioiden liikkuvuutta ja toimintaa. Pidin teippejä paikoillaan, kunnes ne alkoivat irrota, mutta en huomannut erityistä vaikutusta.

Voi olla, että jos vaivani olisivat johtuneet lihasten epätasapainosta, faskioiden huonosta kunnosta tai vääränlaisista liikeradoista, kinesioteippauksesta olisi ollut enemmän apua. Mutta kun sekä olkapääni että pakaroideni vaivat johtuivatkin tulehtuneista jänteistä, niin lahjapaketointi ei auttanut. Tosin en tiedä, mikä ne jänteet tulehdutti - ortopedi sanoi vain, että sellaista sattuu. Ja kipuhan ei ollut välttämättä missään suhteessa vaivaan, joten kyllä faskioiden kipureseptoreihin kohdistuvan paineen hellittäminen olisi VOINUT auttaa.

Kinesioteippaus ehkä huijaa aivoja luulemaan, että nivel liikkuu parhaillaan kivutta.

Kinesioteippausta ei ole vielä tutkittu niin paljon, että sen voisi sanoa olla tutkimukseen perustuvaa hoitoa. Ei myöskään tiedetä tarkasti, mihin sen teho perustuu. Sen verran tiedetään, että ihossa (kuten faskioissakin) on runsaasti reseptoreita, jotka välittävät tietoa aivoihin. Kun esimerkiksi ihoa venytetään, ruffinin keräset ”syttyvät”. Keräsestä tuleva signaali saattaa heikentää samanaikaisen kipusignaalin kuuluvuutta. Kinesioteippi saattaa siis toimia samoin kuin kipeän kohdan painelu ja venyttely kädellä.

Toinen mahdollinen toimintatapa on aivojen huijaaminen luulemaan, että kun iho liikkuu teippauksen takia, myös sen alla oleva nivel liikkuu, ja vieläpä kivuttomasti. Aivot eivät enää koe nivelen liikuttamista uhkana eivätkä herkisty tuntemaan kipua.

Kivun hoitona kinesioteippaus ei minun mielestäni ollut toimivaa. Esimerkiksi kylmähoito auttoi paljon paremmin. Se ei tarkoita, etteikö joku muu voisi saada teippauksesta lievitystä kipuihinsa.

Hoitoa ehdottava fysioterapeuttikin yleensä kysyy, kokeillaanko, eikä esitä sitä varmana parannuskeinona. Se voi auttaa tai sitten ei. Minulla se ei auttanut ainakaan paljon.

Mutta olihan mukavaa näyttää lahjapaketilta. Annoin puolison poistaa teipit.

--

Päivän kuvat: Pinkki amaryllis.

 

Kommentit (2)

Lakkis
1/2 | 

Halusin kokeilla kinesioteippausta jalkapohjan luupiikkiin (plantaarifaskiitti). Löysin hyvän videon ja ajattelin, että eiköhän se tästä. Apteekissa minua varoiteltiin, että ei pidä mennä itse teippaamaan. Että voin saada suurtakin harmia aikaan. En uskonut, vaan teippasin itse jalkani - ja hyvin onnistui Henrin ja Janin ohjeilla. 

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Hienoa Lakkis, uskallus palkittiin! Selkää ja takapuolta onkin sitten vähän vaikeampi teipata itse ;)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016