Siitä tulee huomenna vuosi, kun professori O. viilsi vasempaan takareiteeni 15 cm pitkän haavan ja vapautti iskiashermoni arpeutuneiden hamstring-jänteiden ikeestä. Siitä, kun ensimmäisen kerran menin lääkäriin kävelyvaikeuksien ja pakarakipujen takia, on yli kolme vuotta. En usko, että koskaan enää pystyn samaan kuin terveellä reidellä. Leikattu ei ole sama kuin ehjä. Aika entinen ei koskaan enää palaa.

Leikkaus onnistui hyvin, eikä minulla ollut sen jälkeen pariin viikkoon ollenkaan kipuja. Minähän olin suorastaan euforinen, kun vuosien tauon jälkeen pystyin loikomaan sängyssä ilman, että mistään vihloi. Myös haavan paraneminen sujui mallikkaasti, vaikka olikin hitaampaa kuin olin olettanut. En päässyt palaamaan töihin vielä kahden, vaan vasta kolmen kuukauden kuluttua leikkauksesta, ja silloinkin osa-aikaisesti.

Yritin jo syksyllä aloitella kevyitä liikuntaharrastuksia, mutta oli liian aikaista ja tulin niistä vain kipeäksi. Joululomalla, kun minun oli tarkoitus kuntouttaa itseäni lyhyillä, mutta tiheillä kävelylenkeillä, sairastuin keuhkokuumeeseen. Kuntoilu tyssäsi siihen. Vasta myöhään keväällä, kun liukkaus hellitti, aloitin kävelytreenit uudelleen. Silloin huomasinkin, ettei rasittavakaan kävely enää aiheuttanut hermokipua levätessä. Toipuminen eteni pitkän harppauksen.

Nyt pystyn helposti kävelemään puolisen tuntia reipasta vauhtia ja pysähtelevällä tempolla jopa tunnin. Ylipäätään pystyn jo pysymään jalkojeni päällä maksimissaan 2-3 tuntia yhtäjaksoisesti. Siten esimerkiksi lähes normaali vierailu kotimaan matkailukohteessa on mahdollinen, mutta sen lisäksi ei samana päivänä saa olla muuta kävelyä tai seisomista. Vain yksi ohjelma per päivä onnistuu.

Pystyn hyvin tekemään täyden toimistotyöpäivän vain parilla tauolla.

Tämä on iso ero entiseen ja mahdollistaa melkein normaalin elämän. Pystyin lähtemään esimerkiksi työporukan mukana risteilylle, mutta en voinut lähteä muiden kanssa päiväksi kaupungille kävelemään, vaan minun piti etsiä oma, vähemmän reisiä rasittava ohjelma. Ensi viikoksi aiotun lyhyen matkan Englannin maaseudulle peruutimme, koska matkustuspäivästä olisi tullut niin rankka, etten olisi ehkä pystynyt enää nauttimaan varsinaisesta matkaohjelmasta. Ehkä toiste, ehkä helpommalla ohjelmalla, mutta nyt kaikki valinnat eivät olleet omissa käsissämme.

Kävelyn lisäksi seisominen ja kotityöt tuntuvat yhä pakaroissa ja reisissä. Tiskaaminen ja silittäminen onnistuvat riittävän hyvin, mutta siivoaminen rasittaa huomattavasti enemmän. Pahinta on imurointi, jonka olenkin ulkoistanut puolisolle. Siivoamisessa on se ongelma, ettei sitä tee mieli jättää kesken, vaikka reisissä jo vähän tuntuisikin.

Istuminen, joka ennen leikkausta oli hyvinkin tuskallista, on nyt melko helppoa, ellei siihen yhdisty muuta rasitusta. Pystyn hyvin tekemään täyden toimistotyöpäivän vain parilla tauolla. Tiedän, että taukoja pitäisi pitää joka tunti, mutta se nyt ei vain oikein minulta onnistu. Myös autossa pystyn jo istumaan ilman jatkuvaa naulan tunnetta takapuolessa.

Hienointa on kuitenkin, etteivät kivut enää vaikeuta nukkumista. Jei! Kipulääkkeitä otan enää satunnaisesti iltaisin, ja silloinkin useimmiten vain pari Panadolia. Rankan päivän jälkeen nappaan lisäksi yhden Voltaren rapidin. Sehän ei ole paljon mitään!

Uskon, että toipumiseni jatkuu vielä.

En ole saanut tai hankkinut varsinaista kuntoutusta lainkaan, koska professori O. totesi, ettei hänen mielestään fysioterapiasta olisi minulle hyötyä. Minulla on jo ennestään laaja arsenaali fysioterapeutin opettamia liikkeitä, jotka muun muassa vahvistavat pakaralihaksia rasittamatta liikaa takareisiä.

Jumppa on ollut nyt kolme kuukautta tauolla väistöasunnon niukkojen tilojen takia, mutta aion aloittaa uudelleen heti, kun saan kodin kuntoon. Vielä syksyllä sain tosin jumpasta helposti kipuja. Saapa nähdä, miten nyt käy.

Tärkein kuntoutusmuotoni on linjattu kävely, jonka yhdistän työ- ja asiointimatkoihin. Työpaikkani muutti hiljattain uuteen osoitteeseen. Tähän asti olen kulkenut sinne lähempää väistöasunnosta, mutta ensi viikolla kävelen sinne ensi kertaa kotoa. 1,6 kilometrin matka onnistuu varmasti helposti yhteen suuntaan ja mahdollisesti molempiinkin ainakin talven liukkaisiin asti.

Uskon, että toipumiseni jatkuu vielä. Sitä en kuitenkaan usko, että koskaan enää pystyisin samaan kuin terveillä takareisillä. Ne on loppuiäksi menetetty. Jos minulla nyt sitten koskaan on ihan normaaleja reisiä ollutkaan, kun jänteeni ovat tavallista lähempänä toisiaan siten, että ne hankaavat helposti yhteen ja ärtyvät.

Hyväksyn, ettei 57-vuotiaan tarvitse pystyä samaan kuin nelikymppisen.

Minullahan on sama vaiva molemmissa reisissä. Kun reisilihasten jänteisiin on kerran päässyt muodostumaan paksuuntunutta (arpi)kudosta, en pidä todennäköisenä, että se sieltä itsestään sulaisi pois.

Oikeassa takareidessä jänteet eivät ole koskaan puristaneet hermoa yhtä pahasti kuin vasemmassa, joten sitä puolta ei ole leikattu eikä todennäköisesti leikatakaan. Olin vielä helmikuussa sitä mieltä, että hankin rahat toiseen leikkaukseen vaikka kerjäämällä, niin helposti kankku kipeytyi. Sen jälkeen paraneminen kuitenkin eteni, ja nyt minusta tuntuu, että pystyn elämään näin.

Reiteni ovat tällä hetkellä suunnilleen samankuntoiset. Leikattu puoli on vain vähän parempi kuin leikkaamaton. Ajattelen, ettei kannata tuhlata aikaa, rahaa ja voimia leikkaukseen, joka ei välttämättä paranna tilannetta juuri ollenkaan. Luultavasti professori O. olisi samaa mieltä.

Hyväksyn, ettei 57-vuotiaan tarvitse pystyä samaan kuin nelikymppisen. Minähän en ole ammattiurheilija, ja jos olisinkin, olisin jo eläkkeellä. Pystyn nukkumaan, tekemään työtä ja liikkumaan sen, mikä on välttämätöntä. En myöskään enää ole kipukroonikko. Eikö se muka ole paljon?

--

Päivän kuvat: Silkkipioneja.