Kirjoitukset avainsanalla lääkkeettömät hoidot

”Kiinnostaisiko sinua mennä juttelemaan meidän psykologin kanssa?”, heitti työterveyslääkäri puolihuolimattomasti. Tartuin heti koukkuun. Olen monta kertaa maksanut maltaita siitä, että ammattilainen kuuntelee minua kolmen vartin ajan, joten totta kai lähdin, kun ilmaiseksi pääsin.

Psykologilla tai psykoterapeutilla käynti on lääkärillä käyntiin verrattuna ylellistä, koska he kuuntelevat kunnolla. Pari ensimmäistä kertaa käytinkin haukkumalla lääkäreitä; esiin tuli aggressiota ja pettymyksen tunteita siitä, että hoito ei ollut tuottanut toivottua tulosta, eikä diagnoosistakaan ollut täyttä varmuutta. Marisin myös, etteivät lääkärit ymmärtäneet, mitä yritin sanoa.

Vihamielisyyden takaa pujahti kuitenkin heti esiin myös suru. Surin anoppini kuolemaa ja isäni vakavaa sairautta. Kävin myös läpi erään mieleeni nousseen traumaattisen tapahtuman ja loin sille psykologin ohjauksessa uuden, paremman lopun. Ja koko ajan sivuttiin myös kipujeni mahdollisia psyykkisiä taustoja.

Pakaraoireeni olivat selvästi pahentuneet anoppini saattohoidon aikana. Hänen kuoltuaan ajattelin, että suruni ilmeni kipuna. Minusta se oli täysin luonnollista, ovathan keho ja mieli kokonaisuus. Olen aina uskonut intuitiivisesti siihen sittemmin aivotutkimuksen todistamaan faktaan, että henkinen kipu tuntuu aivoissa samalla alueella ja samalla tavoin kuin fyysinen kipu. Ei niitä voi erottaa. Ajattelin, että ehkä ne voivat myös korvata toisensa; Ilmaisin tuskani takapuolellani sen sijasta, että itkisin.

Luulin, että kun suru ajan myötä hälvenisi, pääsisin eroon myös kivuista. Yllätyin, kun kivut eivät hellittäneetkään, vaan yltyivät vain. Miksi kehoni ja mieleni ylläpitivät yhä kipua? Mihin minä sitä tarvitsin?

 

Menin työpaikan sohvalle selälleni makaamaan, vedin viltin päälleni ja suljin silmäni.

Kyllähän minä sen tavallaan tiesinkin. Ilman kipua en olisi suostunut hiljentämään tahtiani, vaikka minulla oli takana rankkoja vuosia, eikä kehoni enää kestänyt samaa kuin ennen; ikääntymisen myötä palautumiseni rasituksesta oli hidastunut. Vaadin itseltäni kuitenkin samaa suorituskykyä kuin nuorena, oikeastaan enemmänkin.

Kun jäätynyt olkapää ei vielä riittänyt, kehoni kehitti uuden oireen pysäyttääkseen minut. Kyllä siinä väkisin pysähtyy, kun ei pysty kivutta tekemään muuta kuin makaamaan mahallaan rahilla.

Kehoni pakotti minut myös pitämään taukoja työpäivän aikana. Aiemmin tauko oli tarkoittanut minulle sitä, että tein hetken jotakin muuta työtä. Nyt piti kehittää jotakin muuta, kun en kerta kaikkiaan pystynyt istumaan yhtäjaksoisesti paria tuntia kauemmin. Tuntikin tuntui jo takapuolessa.

Ja tiesinhän minä vallan hyvin, mitä sen pitäisi olla, olinhan käynyt mindfulness-kurssini. Tieto ei kuitenkaan läheskään aina riitä pinttyneiden toimintatapojen muuttamiseen. Siihen tarvitaan työkaluja, joita tarjoaa esimerkiksi NLP. Olin opiskellut sitä eräässä aiemmassa elämänvaiheessani, ja psykologikin oli ilokseni perehtynyt sen menetelmiin.

Työstimme asiaa mielikuvissa, ja eräänä iltapäivänä sitten vain aloitin. Menin työpaikan sohvalle selälleni makaamaan, vedin viltin päälleni ja suljin silmäni. Tein täydellisen kehon skannauksen, johon lisäsin kivunhallintajakson. Se vei noin 15 minuuttia ja onnistui hyvin. Kipu katosi täysin, tietenkin vain joksikin aikaa, mutta kuitenkin. Eikä hävettänyt yhtään.

Tein saman seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.

Mutta vaikka otin tauot osaksi työpäivääni ja varasin kaiken juoksemiselta, joogalta ja muulta liikunnalta jääneen ajan lepäämiselle, en vieläkään parantunut. Mitä minun vielä piti oppia?

--

Päivän kuvat: Aurinkorannikon ihmeitä vielä kerran.

Kommentit (2)

MarjattaP
1/2 | 

Tarinasi muuttuu aina vain mielenkiintoisemmaksi!  Ja tosiasiahan on, että olemme psyyken ja fysiikan muodostamia kokonaisuuksia, joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen.  Niin se vain on. 

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Niin se vain on. Mutta eihän se asioita yhtään helpommiksi tee, vaan vaikeammiksi. Mielen haavojen hoito perustuu vielä enemmän arvailuun ja uskomuksiin kuin kehon vammojen hoito. Eikä kai kukaan selviydy elämästä ilman kolhuja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Joululomalla Espanjan Aurinkorannikolla uin ensi kertaa kolmeen vuoteen. Keväällä vähän yritin, mutta olkapäät kipeytyvät jo muutaman vedon jälkeen, eikä viime kesän sää varsinaisesti houkutellut uusintayrityksiin luonnonvesissä. Mutta nyt jäätyneenkin olkapään liikerata on lähes täydellinen, joten pystyn taas uimaan.

Tuntui ihan mahtavalta! Vesi kannatteli eikä sattunut mihinkään. Lihakset ovat sen verran surkastuneet liikkumattomuudessa, etten olisi jaksanut pitkään, muttei tuollaisessa altaassa ole matkaa tarkoituskaan uida.

Uinti on kuulunut harrastuksiini viimeksi hieman yli 30 vuotta sitten, kun vielä oli mahdollista poiketa uimahallissa mihin aikaan päivästä tahansa, eikä matka sinne ollut pitkä. Nykyisessä kotikaupungissani uimahalli on sen verran hankalan matkan takana, etten oikein usko, että alkaisin käydä siellä säännöllisesti. Maauimalaa pitänee kuitenkin harkita kesällä, kunhan se aukeaa. Ja sitten eläkeiässä vasta autuus koittaa, kun kotini naapurissa sijaitsevan vanhusten palvelukeskuksen ovet aukenevat minullekin. Siellä on tiemmä kelpo uima-allas.

Nyt en pystynyt kuin kävelemään murto-osan silloisesta tavallisesta aamulenkistä.

Kuntoilu ja valohoito ovat aina olleet näiden talvimatkojen päätarkoitukset, ja aiemmin se tarkoitti juoksua rantakatua pitkin muutaman kilometrin päähän huvivenesatamaan ja sieltä takaisin joka toinen päivä, ja muina päivinä useiden tuntien kävelyretkiä. Nyt en pystynyt kuin kävelemään murto-osan silloisesta tavallisesta aamulenkistä. En aiemmin pitänyt edes minään liikuntana iltakävelyjä, joiden tavallinen kohde oli läheinen aallonmurtaja. Nyt uskaltauduin yhden kerran sinne saakka, ja takapuoleen sattui joka askeleella.

Kun siellä auringon jo laskiessa (katso kuva) ohitsemme pyyhälsi ensin vanhempi pariskunta reipasta kävelytahtia, ja sen jälkeen toinen onnellisen näköinen pariskunta juosten, en pystynyt enää pidättelemään kyyneleitä. Noin mekin ennen, muttei enää koskaan.

Kuinka tätä onkin niin vaikea hyväksyä.

--

Päivän kuvat: Hotellin uima-altaat ja joulupäivän auringonlasku Aurinkorannikolla.

 

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Tilalle saa uutta vasta kun luopuu vanhasta. Älä jää tuleen makaamaan, sanovat suomalaiset ;)

Oli heinäkuun loppupuoli, ja fysiatri oli samana päivänä jäämässä lomalle. Häntä kiinnostivat rintarangan magneettikuvauksen tulokset kuitenkin niin kovasti, että hän otti minut vastaan ylimääräisenä muiden potilaiden välissä.

Kun hän näki radiologian erikoislääkärin lausunnon, ensireaktio oli ilo ja helpotus. Hän julisti, että olin juuri saanut lottovoiton. En osaa sanoa, mitä minulla olisi voinut olla, mutta nähtävästi olin välttänyt täpärästi jonkin aivan hirvittävän kohtalon. Ehkä hän epäili, että selkäytimeni oli valumassa ulos kanavastaan tai että minulla oli kasvain selkärangassa. Mitä lie.

Sen sijasta minulla oli luupiikki rintarangassa. Lausunnon mukaan ”degen. osteofyyttiä th 10-11 välissä”. En siinä hötäkässä osannut kysyä riittävän yksityiskohtaisesti, mistä oli kysymys. Jäin siihen käsitykseen, että tämä luupiikki saattaisi painaa jotakin hermoani ja tämä mahdollisesti selittäisi oireeni.

Fysiatrin mukaan hoito osteopaatilla voisi jatkua, ja lisäksi hän kirjoitti minulle Lyrica-reseptin. Hän arvioi myös, että olisin sairausloman tarpeessa, ja sovimmekin muutaman päivän lomasta Lyrican aloitusvaikutusten seuraamista varten. Ja sitten hän lähti kolmeksi viikoksi lomalle. Myös osteopaattini  (OMT eikä OMD, toim. huom.) ja työterveyslääkärini olivat lomalla.

Kuvittelin, että vaivojeni syy oli nyt selvinnyt: luupiikistä kaikki johtui, ja osteopatia auttaisi.

Osteopaatti oli jo aiemmin kummastellut ylikireää ryhtiäni. Selkälihakseni olivat hänen mukaansa tiukassa krampissa lapaluiden alapuolella. Minä puolustauduin, että niinhän fysioterapeutti oli aiemmin opastanut. Että ryhti pitäisi luoda selkälihaksilla eikä vatsalihaksilla. Ja että lapaluita pitää vetää kohti takapuolta. Osteopaatti pyöritteli  päätään. Olin ymmärtänyt fysioterapeutin ohjeet täysin väärin, tai sitten ne olivat olleet väärät. Minun pitäisi ehdottomasti löysentää ryhtiäni ja antaa olkapäiden asettua luonnollisesti paikoilleen.

Nyt siis kuvittelin, että vaivojeni syy oli selvinnyt: luupiikistä kaikki johtui ja osteopatia auttaisi. Kun selän lihaskramppi sulaisi, luupiikki lakkaisi painamasta hermoa ja näin pakaravaivat paranisivat. Tämä optimistinen luulo eli kuitenkin vain ammattilaisten loman ajan. Kun osteopaatti sai kuvat eteensä, hän osasi heti sanoa, että olin erehtynyt. Luupiikki nimittäin kasvoi vatsan puolelle eikä hermokanavaan päin. Fysiatri vahvisti saman myöhemmin. Oli täysin poissuljettua, että se olisi voinut aiheuttaa minkäänlaisia oireita. Useimmilta kuulemma löytyisi vastaavia luupiikkejä, jos vain kuvattaisiin.

Kahden kuukauden jälkeen sain ystävälliset pakit: faskioiden käsittely keskeytettäisiin  tuloksettomana. 

Nautin ostepaatilla käynneistä kovasti. Hoitopöydällä maatessani tulin kertoneeksi suurimman osan elämäntarinastani, ja hän suhtautui kuulemaansa tavattoman empaattisesti ja hyväksyvästi. Hän tiesi nyt minusta ja vaivojeni taustoista enemmän kuin kukaan lääkäri, koska hänellä oli aikaa kysellä ja kuunnella. Hän vaikutti myös aidosti kiinnostuneelta voinnistani. Se oli kokonaisvaltaisesti eheyttävä kokemus.

Tulin kuitenkin kipeäksi joka käynnillä. Selästäni tuli hyvin arka. Tunsin nyt kipeät kohdat koko ajan, ja ne ärtyivät, kun kumarruin eteenpäin esimerkiksi siivotessa. Arkuus ei yleensä ehtinyt kadota ennen seuraavaa käsittelyä. Myös pakarani olivat edelleen kipeät, vaikka pystyinkin vähentämään kipulääkitystä ja nukuin taas hieman paremmin.

Luulin silti, että hoitosarja oli vasta alkupuolellaan, kun noin kahden kuukauden jälkeen sain ystävälliset pakit: osteopaatin mielestä olisi parasta, että faskioiden käsittely keskeytettäisiin tuloksettomana. 

Vastuullinen ammattilainen varmasti toimii juuri niin. Hän näki, ettei tilani enää kohentunut ja että tulin päin vastoin hoidoista kipeämmäksi. Olisin maksanut helposti toiset kaksi kuukautta hoitoja, mutta onneksi ei tarvinnut.

Nyt oli tämäkin tie käyty ja todettu tuloksettomaksi. Mistä kummasta oireeni johtuivat, ja miksei kukaan saanut sitä selville? Sitä ihmetteli myös osteopaatti, joka vannotti minua pitämään yhteyttä ja kertomaan, jos jotakin uutta tapahtuisi. Tiesin, että minusta oli tullut haaste myös fysiatrille.

Vieläkö hän keksisi jotakin?

Selkäni kipeät kohdat ovat muuten arvoitus vielä tänäkin päivänä, koska kukaan muu kuin osteopaatti ei ole kiinnittänyt niihin mitään huomiota. En edes minä. Pakarathan minulla vaivaavat eikä selkä. Kokemukseni mukaan terveydenhoitojärjestelmä ei myöskään ole kovin hyvä hoitamaan useita vaivoja yhtä aikaa. Hyvä kun yhteenkin löytyisi hoito.

--

Päivän kuvat: Pieni hyasintti-istutus.

Kommentit (2)

MarjattaP
1/2 | 

Taidat tosiaankin olla aika haasteellinen tapaus näille ammatti-ihmisillekin.  Vaan kyllähän me ihmiset olemme niin monimutkaisia tapauksia rakenteiltamme, että joskus  kivun aiheuttajaa on vaikeaa löytää.  Olen kuullut luupiikeistä kantapäissä, mutta että niitä voi olla selkärangassakin.  Kuulostaa aika hurjalta sekin. 

Toivottelen sulle nyt kaikesta huolimatta hyvää ja levollista Joulua!  Toivottavasti asiat alkavat mennä parempaan suuntaan.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Totta, kantapään luupiikki on tunnetumpi, mutta selkärangan yleisempi. Oikeastaan se on rustoa eikä edes piikin muotoinen, joten nimitys on tuplasti harhaanjohtava. Hyvää joulua sinullekin, Marjatta.

Sidekalvot eli faskiat ovat uusin villitys lihashuollon alalla. Niiden olemassaolo on toki tiedetty aina, mutta niitä on pidetty vain kalvoina, joka siirretään sivuun leikkauspöydällä, jotta päästään käsiksi lihaksiin, luihin ja elimiin. Tosiasiassa faskiat pitävät koko kehon koossa, sillä ne ympäröivät kaikkia lihaksia, luita ja elimiä liittäen ne toisiinsa. Kun lihakset tuntuvat kipeiltä, useimmiten kipeitä ovat oikeasti faskiat. Niissä on moninkertaisesti enemmän hermopäätteitä kuin lihaksissa.

Faskiat välittävät lihasten voiman nivelten yli muihin lihaksiin. Geelimäiset, paljon vettä sisältävät faskiat voivat mennä epäkuntoon esimerkiksi pitkäaikaisen stressin seurauksena, koska stressi pitää kehoa jännittyneenä ja haittaa aineenvaihduntaa kudoksissa. Jos faskiat eivät saa riittävästi nestettä, ne kuivuvat ja niiden normaali toiminta estyy. Tästä seuraa epämääräistä kipua ja lihasten voimattomuutta. Ihan niin kuin minulla.

Pakaraongelmieni alkaessa minulla oli takana monivuotinen stressi, jonka aiheutti muistisairaan omaiseni asioiden hoitaminen työn ohella sekä lopulta hänen saattohoitonsa ja kuolemansa. Työnikään ei täysin stressitöntä ole, kun rimani on usein korkealla ja tunnollisuus toinen luontoni.

Siispä nyt oli tarkoitus katsoa, johtuisivatko ongelmani faskioista ja paranisinko niiden käsittelyllä.

Olin tosi toiveikas: jos tämä näin jatkuisi, olisin parin hoitokerran jälkeen terve.

Ensimmäisellä käynnillä osteopaatti (koulutukseltaan OMD-fysioterapeutti) lähinnä kyseli, tutki ja kokeili. Hän halusi nähdä myös magneettikuvani, joita hän tutki huolellisesti. Hän arvioi, että ongelmani saattaisi olla hoidettavissa, mikä tietysti tuntui tosi hienolta. Optimismini heräsi jälleen.

Toisella käynnillä hän käsitteli pakaroitani, kun yhtäkkiä tunsin, kuinka jotakin liukui hänen kätensä alla. Se oli varmaankin jämähtänyt faskia, jonka hän sai vertymään ja liikkeelle. Se tuntui ihmeen ihanalta. Pakarani terävin kipu katosi samalla kokonaan ainakin kuukaudeksi.

Tunsin ensi kertaa, että minua oli oikeasti hoidettu. Olin tosi toiveikas: jos tämä näin jatkuisi, olisin parin hoitokerran jälkeen terve.

Selän äärimmäinen kosketusarkuus oli osteopaatin mielestä huolestuttavaa.

Osteopaatti kävi myös koko selkäni läpi nikama nikamalta ja neliösentti neliösentiltä, mitä kukaan ei ollut tähän mennessä tehnyt, vaikka olin käynyt useilla fysioterapeuteilla. Hän löysi lapaluideni ja vyötäröni välistä kaksi pientä, erittäin kipeää kohtaa. Tiesin kyllä ennestään niiden olemassaolosta. Ne ovat aina olleet arat, ja ne ovat yksi syy siihen, etten ole koskaan käynyt mielelläni hierojalla. Pienikin kosketus noihin kohtiin aiheuttaa minulle välittömän sätkyn.

Tämä äärimmäinen kosketusarkuus oli osteopaatin mielestä huolestuttavaa. Hän havaitsi myös, että minulla oli juuri tuo selkärangan kohta liian suora. Hän kieltäytyi koskemasta minuun uudelleen ennen, kuin rintarankani olisi kuvattu. Hän pelkäsi, että siellä olisi meneillään jotakin sellaista, mitä hän voisi pahentaa otteillaan.

--

Viikon kuvat: Ruusuja Hever Castlesta.

 

Kommentit (2)

MarjattaP
1/2 | 

Oikein hyvä, että olet löytänyt noin ammattitaitoisen osteopaatin.   Tuotakin työtä, niinkuin ihan kaikkia töitä, voi tehdä niin monella tavalla.   Toivottavasti apua kipuihisi alkaisi vihdoin löytyä. 

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Fysiatrini suositteli juuri tätä ammattilaista. He tuntuivat olevan suorastaan työpari vaikkeivät työskentele saman katon alla. Seuraavassa postauksessa kerron, mikä oli hoidon lopputulos. Siispä huomiseen, Marjatta!

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016