Kirjoitukset avainsanalla sukupolvet

Järjestin 60-vuotispäivieni varjolla pienet sukujuhlat Tyrvään Pappilassa Sastamalassa. Kun olin lapsi ja nuori, äitini ja isäni sisarukset kokoontuivat luontevasti Maurialaan ja Siukolaan useita kertoja vuodessa. Sittemmin suvut ovat hajaantuneet maantieteellisesti ja saaneet suuren joukon uusia jäseniä. Emme ole enää pitkään aikaan mahtuneet kenenkään kotiin. Tapaamisia on ollut niin harvoin, että serkukset ovat vieraantuneet toisistaan eivätkä heidän lapsensa erota sukuun kuuluvia muista ohikulkijoista.

Halusin vanhan jengin koolle vielä kerran, joten kunniavieraitani olivat vanhempani ja heidän sisaruksensa – ne, jotka vielä kykenivät kynnelle. Serkuille en lähettänyt omia kutsuja, koska väkimäärän maksimi oli 40, mutta osa serkuista tuli paikalle vanhempiensa mukana. Esitän tässä julkisen anteeksipyyntöni epämääräisestä kutsupolitiikasta.

Olin juhlia suunnitellessani vähän kuin morsian häitä valmistelemassa: halusin omannäköiseni juhlat, jotka samalla kunnioittaisivat perinteitä. Valintani osoittautuivat enimmäkseen onnistuneiksi, joten jaan parhaat ideani teille tässä (ja huonommista pysyn ihan hiljaa). Esittelen myöhemmin vielä juhlamekkoni ja ainakin yhden saamistani mainioista lahjoista.

1. Kiinnostava juhlapaikka

Valitsin paikaksi Tyrvään Pappilan, koska vanhempani ja osa muista kutsutuista asuu niin lähellä, että heidän oli helppoa tulla. Arvasin, etteivät kaikki olleet vielä käyneet tässä entisessä pappilassa, jonka paikallinen Niemisen pariskunta on entisöinyt ja avannut tapahtumatalona. Valinta osoittautui mainioksi. Pappilassa oli juuri sopivasti juhlavaa ja kodikasta. Juhlaväki sopi nätisti alakerran kahteen saliin niin, että katse- ja puheyhteys säilyivät. Lapset vetäytyivät Kirkkoherran huoneeseen, ja Piispan kamaria näin käytettävän yksityisiin ripittäytymisiin.

Kerroin täällä tarkemmin Pappilan dramaattisesta historiasta. Sitä sivuttiin myös Pappilan esittelyssä, joka oli yksi juhlien ohjelmanumeroista. Pappilan keittiö suunnitteli herkullisen noutopöydän toiveideni mukaan. Sain waldorfin salaatin, punajuuriruuan, kuskussalaatin ja savukalkkunan, ja pääruokana oli herkullista haukimureketta. Yhteistyö henkilökunnan kanssa sujui saumattomasti.

2. Auto ja kuljettaja koko päiväksi

Tarvitsin ajoneuvon Turusta Sastamalaan, koska oma automme oli korjaamolla. Mietin taksin varaamista koko päiväksi, mutta kun kävi ilmi, että myös lähistöllä asuva tätini oli kyytiä vailla, päädyin pikkubussiin. Saimmekin Grandellilta käyttöön uudenkarhean, mustan Mercedes Benzin ja kuljettajan, joka näytti tuntevan Sastamalan kuin omat taskunsa. Ajokeli oli aivan surkea etenkin pimeässä paluumatkalla. Oli hyvä, ettei meistä kukaan joutunut ajamaan – sääliksi kävi Helsingistä omalla autolla tulleita vieraita. Pikkubussi oli hyvä valinta siksikin, että myös isot ilmapallot ja muut tavarat mahtuivat kevyesti kyytiin. 

3. Istumajärjestys sukupolvittain

Juhlaväki piti jakaa tasapainoisesti neljään isoon pöytään. Pohdin, kenen kanssa kukakin eniten haluaisi jutella – ehkei välttämättä niiden, joiden kanssa on muutenkin jatkuvasti tekemisissä. Niinpä erotin sukupolvet julmasti toisistaan ja istutin kaikki fossiilit samaan pöytään turisemaan. Seuraavaan pöytään ohjasin sisarukseni ja kaksi serkkua. Nuorten aikuisten porukka sai selviytyä keskenään kolmannessa pöydässä. Bonustyttäreni ja kummipoikani kuulostivat olevan siellä eniten äänessä – hyvä niin. Alaikäisiä en toki erottanut vanhemmistaan, joten lapsiperheellä oli oma pöytä.

4. Ajanvietettä lapsille

Veljeni lapsenlapset joutuivat tulemaan itselleen täysin tuntemattoman isotädin juhliin, joissa ei ollut samanikäistä seuraa. Ennakoin, että heitä alkaa kyllästyttää viimeistään paistiin päästyä. Näin kävikin: puhelimet kaivettiin esiin ja niitä sormeiltiin puolisalaa pöytäliinan katveessa. Onneksi isotäti oli tilanteen tasalla. Olin käärinyt paketteihin muistipelin, Yatzun ja pari muuta kouluikäisille sopivaa peliä. Lapset saivat valita paketeista omansa ja halutessaan siirtyä naapurihuoneeseen pelaamaan. Olin varannut sinne myös sarjakuvakirjoja ja Mauri Kunnaksen kirjoja ajanvietteeksi. 

5. Perinteisiä ja hassuja ryhmäkuvia

Ennen vanhaan oli tapana ottaa yhteiskuvia häissä, hautajaisissa ja muissa isommissa tapahtumissa. Minusta ne ovat tärkeitä dokumentteja, joten halusin elvyttää perinnettä ja otattaa koko porukasta kuvan. Bonustyttäreni asettelikin meidät taidokkaasti Pappilan eteisaulan portaikkoon jo ennen ruokapöytään pääsyä.

Myöhemmin hassuteltiin pupun-, nallen- ja leopardinkorvilla, hatuilla ja irtoviiksillä. Ne antoivat ryhmäkuviin hauskan säväyksen, ja puhelinten kamerat olivat kovassa käytössä. Ne olivat päivän hauskimpia hetkiä. Ja mikä parasta, niistä jää pysyvät muistot.

Kuten parhaissa juhlissa usein, ennen pirskeiden päättymistä vieraiden keskuudessa kiersi huhu seuraavista bailuista. Ne järjestää siskoni kesäkuussa, ja arvatkaas, missä. Toivottavasti saan kutsun. 

--

Päivän kuvat: Tuokiokuvia Tyrvään Pappilasta. Kotona hiukseni olivat vielä ihan hyvin, mutta ulkona satoi, bussimatka oli pitkähkö enkä Pappilassa enää ehtinyt katsoa peiliin. Tukka on kaikissa kuvissa aivan päätä pitkin. Kyllä nyt harmittaa. Mutta jos se oli isoin puute niin sittenhän bileet sujuivat mitä mainioimmin.

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Hei Maija,

Oikein paljon onnea ja olet järjestänyt ihanat bileet:) Oikein hyvää uutta Vuotta 2020.

Tapaamisiin blogin merkeissä ihana lukea niitä

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Kiitos samoin! Täällähän me tavataan joka viikko, mukava kun jaksat tulla lukemaan :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syyskuun alussa minulla tuli täyteen 20 vuotta samassa työpaikassa. 

Merkkipaalu on herättänyt minussa ajatuksia. Olen miettinyt, mitä annettavaa minulla vielä on työyhteisössäni viimeisinä vuosina ennen eläkkeelle jäämistä. Olen myös pohtinut, vieläkö kannattaa opiskella uusia tietoja ja taitoja, joita en enää ehdi käyttää kovin pitkään.

Sekin on käynyt mielessä, mitä työpaikaltani aikanaan poistuu minun mukanani. Miten helposti minut voi korvata? Vai olenko dinosaurus, jonka kaaduttua koko ekologinen lokero lakkaa olemasta?

En osaa vastata kaikkeen. Yhden kuitenkin tiedän: minulla on suomen kielen taito ja sen seurauksena kirjoittajan ja editorin ammattitaito, jollaista kukaan ei voi enää saada itselleen. Minunlaisiani ei tehdä enää, koska elin nuoruuteni ja opin ammattini olosuhteissa, jotka eivät ole enää olemassa eivätkä ne palaa.

Minulle kehittyi hyvä kielikorva.

Lapsuuteni oli läpikotaisin suomenkielinen. En kuullut natiivin puhuvan vierasta kieltä muualla kuin koulun kielinauhoilla ennen kuin olin täysi-ikäinen. En ollut kertaakaan käynyt ulkomailla, kun hain opiskelemaan Turun kieli-instituuttiin vuonna 1978. En tietenkään päässyt sisään, koska useimmat muut hakijat olivat olleet vaihto-oppilaina tai kielikursseilla. Minä en tuossa vaiheessa edes tuntenut ketään, joka olisi oleskellut ulkomailla.

Meillä ei ollut kotona televisiota. En tiedä syytä – se ei liittynyt uskontoon eikä tekniikanvastaisuuteenkaan, olihan meillä esimerkiksi astianpesukone ensimmäisenä koko kylällä. Mutta se tarkoitti, etten viettänyt nuoruuttani Peyton Placea ja Bonanzaa katsoen vaan kirjoja ja lehtiä lukien.

Minulle kehittyi noina vuosina hyvä kielikorva. Tiedän, miten sanat kirjoitetaan oikein, osaan panna välimerkit melkein aina kohdilleen ja tunnen vakiintuneet sanonnat. Voin tarvittaessa kertoa, mitä eroa on tippumisella ja putoamisella, isolla ja suurella tai pistämisellä ja panemisella.

Kun koululaisena epäröin oikeinkirjoituskokeessa, kysyin itseltäni, miten tämä lukisi kirjassa. Päädyin yleensä oikeaan vastaukseen, koska kirjat olivat vielä siihen aikaan huolellisesti toimitettuja ja oikoluettuja. Myös lehtitaloissa oli tuolloin vielä oikolukijoiden ammattikunta.

En todellakaan ollut ylpeä yksikielisestä nuoruudestani. Minähän olen hävennyt sitä aivan näihin vuosiin asti. Oli tosi noloa kasvaa peräkylällä pullossa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty.

En silti hakeutunut vielä opiskeluaikanakaan ulkomaille. Opiskelijavaihtoa ei tunnettu, mutta kaverit lähtivät kyllä kesätöihin Tukholman sairaaloihin ja jäätelötehtaisiin. Sillä välin minä pestauduin maakuntalehtiin hankkimaan oman alani työkokemusta. Siellä toimitussihteerit viimeistelivät mallioppimisen tulokset. Jos käsikirjoituksessa oli jokin vialla, toimitussihteeri huusi isoon ääneen kirjoittajan nimen, minkä jälkeen seurasi kirjoittamisen oppitunti hänen työpöytänsä ääressä.

Minulla oli onni varttua kirjoittamisen ja editoinnin ammattilaiseksi sanoma- ja aikakauslehtien kultakaudella. Etenin alueellisista valtakunnallisiin lehtiin ja sain koko ajan valmennusta kokeneemmilta. En ole varma, onko tuota urapolkua enää olemassa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty. Toimituksissa tiedettiin, että paraskin kirjoittaja tekee virheitä. Toimitussihteeri tai muu käsittelijä korjaa lyönti- ja pilkkuvirheet, huolehtii kongruenssista, karsii kielen maneerit ja oikoo mahdolliset epäloogisuudet.

Nykyään tekstin ajatellaan usein olevan valmis heti, kun se lähtee näppäimiltä. Nuoret voivat pitää outona ajatusta, että somepäivitys pitäisi tarkistaa ja oikolukea ennen julkaisua. Sehän on vastoin somen spontaania ideaa.

Tunnen välillä myötähäpeää päivityksiä ja blogeja lukiessani. Yksityinen ihminen saa toki julkaista mitä haluaa, mutta jos rivit julkaistaan yrityksen tai laitoksen nimissä, niiden tulisi olla hyvää, selvää ja oikein kirjoitettua suomea. Useimmiten ne toki ovatkin, koska joku minunkaltaiseni on kirjoittanut tai editoinut ne. Mutta miten kauan se on mahdollista?

Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Olen vasta nyt ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen ammattitaito minulla ja muilla ikäisilläni kirjoittamisen ammattilaisilla on. Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Nuorten suomen kieli on harvoin yhtä puhdasta kuin meidän dinosaurusten, koska se ei voi olla. Useimmat ovat eläneet lapsesta saakka englanninkielisen puheen ja musiikin ympäröiminä. Monikaan ei ole lukenut yhtä paljon kuin me entiset nuoret, koska meillä oli vähemmän muita harrastuksia eikä nettiä ja somea ollut keksitty.

Nuorten kielikorva ei läheskään aina kerro, mitkä sanonnat ja rakenteet ovat käännettyä englantia ja mitkä suomea. He eivät enää tiedä, miten asiat sanotaan eivätkä he aina ymmärrä kirjoittavansa sekakieltä. Väärin kirjoitetut yhdyssanat ovat tähän verrattuna pikkuasia.

Kirjoittamaan oppiminen voi olla työlästä, jos vahva kielen taju puuttuu, mutta on se mahdollista. Valmennusta voi saada meiltä dinosauruksilta. Mutta onko työelämässä kohta enää ketään, joka pystyy opettamaan?

Jaa että miksi pitäisi osata kirjoittaa? Sen takia, että hyvin kirjoitettu teksti tulee ymmärretyksi ilman lisäselityksiä. Se taas säästää kaikilta aikaa ja vaivaa.

Toisaalta jos olemme siirtymässä kirjoitetun sanan aikakaudesta takaisin puhutun viestinnän ja nuotiotarinoiden valtakauteen, mitäpä sillä on väliä. Meidän jälkeemme vedenpaisumus.

--

J.K. Unohdin kokonaan pikkuserkkuni Julien. Hän poikkesi vanhempiensa kanssa meillä, kun olin noin 15-vuotias, ja hän puhui aitoa amerikanenglantia. Koulussa oli myös silloin tällöin vaihto-oppilas, muttei koskaan minun luokallani.

--

Päivän kuvat: Daalioita.

Kommentit (4)

Eppu
1/4 | 

Kiitos Maija,. Sallinet, että olen kanssasi samaa mieltä,

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/4 | 

Eppuseni, toki sallin. Mitäs me dinosaurukset!

Topi62
3/4 | 

Minulle tuli tuosta 20 vuodesta mieleen ajatuksia kokemuksen ilmaisemiseen liittyvistä vaikeuksista. Maailmassa, jossa kehityksen vauhti on huima, kokemusta arvostetaan yhä vähemmän. Kymmenen vuoden kokemuksen kehtaa vielä mainita, mutta jo 20 vuoden kokemuksesta puhuminen saa etenkin nuoremman keskustelukumppanin silmät kapenemaan. Onko tuo enää kiinni tässä päivässä ja ymmärtääkö uusista jutuista yhtään mitään? Itse en kehtaa enää asiakkaille ääneen sanoa olleeni alalla 30 vuotta. Olen mielestäni erittäin hyvin ajan valtimolla ja perillä kaikista alani virtauksista, jopa nettimeemeistä ja nuorisoslangista, mutta jos keskustelukumppanini alkaa laskea vuosikymmeniä taaksepäin, hän näkee mielessään minut tekemässä töitä päreen valossa tai kivityökaluilla. Ei suoranaisesti mielikuva, jonka toivoisi liitettävän omasta mielestään vielä täydessä iskussa olevaan ammattilaiseen. 
Kiitos osuvasta kirjoituksesta :)

Tuuletar
4/4 | 

Oli ilo lukea tekstisi! Rakastan oikeakielisyyttä pilkunviilaamiseen asti, mutta tykkään silti leikkiä sanoilla. Ainakin opetustyössä ja kustannustoimittajan hommissa tästä on ollut hyötyä. Toki tunnistan myös tuon myötähäpeän nykyisten sanomalehtien ja somekeskustelujen kieliasun vuoksi. Pitäisi malttaa tehdä asiatarkastus ja kielenhuolto, niin vältyttäisiin monelta väärinkäsitykseltä. 

Sosiaalisessa mediassa on viime viikkoina keskusteltu 50 vuotta täyttäneistä työnhakijoina. Henna Mikkilä aloitti keskustelun twitterissä, ja on siihen tarttunut Taloussanomatkin. Pistänpä minäkin lusikkani soppaan ja kerron omat näkemykseni.

1. Yli 50-vuotiaita ei kutsuta työhaastatteluihin

TOTTA. Näin olen itsekin kokenut. Alle 50-vuotiaana sain kutsun haastatteluun joka kerta, kun hain jonnekin, mutta 50 vuotta täytettyäni kutsuja on kertynyt nolla. Hakukertoja ei ole ollut useita, koska minulla on koko ajan ollut työ, jossa viihdyn, mutta trendi on kyllä nähtävissä.

2. Yli 50-vuotiaiden arvoa ei ymmärretä työpaikoilla

TARUA. Se, että yli 50-vuotiaita ei kutsuta haastatteluihin, ei johdu siitä, ettei työpaikoilla ymmärrettäisi kokeneiden työntekijöiden arvoa. Syy on muualla. Koska yli 50-vuotiaiden työmarkkinat eivät toimi, kokeneet kehäketut jämähtävät helposti sinne, missä sattuvat olemaan 50 täyttäessään. Koska heitä on jo, heitä ei tarvita lisää. Ikädiversiteetti ei nimittäin ole sitä, että palkataan yli 50-vuotiaita, vaan sitä, että työpaikalla on eri-ikäisiä, eri sukupolvia edustavia työntekijöitä, joilla on erilaisia näkökulmia asioihin.

Miksi työmarkkinat eivät toimi? Siihen en osaa suoralta kädeltä vastata, mutten usko, että työnantajien nihkeys olisi ainoa syy. Voi siinä olla vähän sitäkin, että tietyssä iässä työpaikan vaihtaminen ei enää kiinnosta pelkän vaihtelun vuoksi. On kaivettu itselle sopiva kolo organisaatiosta, eikä haluta enää aloittaa alusta muualla. Ei ole vetoa eikä työntöä. Kun kukaan kokenut ei lähde, ketään kokenutta ei voida ottaa tilalle. 

3. 50-vuotias on parhaassa työiässä

TOTTA. Useimmat 50-vuotiaat ovat elämänsä huipulla: hyväkuntoisia fyysisesti ja henkisesti, pystyviä ja osaavia. Lapset ovat jo isoja tai muuttaneet pois kotoa, eivätkä vanhemmat ehkä ihan vielä tarvitse jokapäiväistä hoivaa. Millään ikäryhmällä ei ole keskimäärin yhtä hyvät edellytykset antaa huippuluokan työpanos kuin 50-vuotiailla. Huipulta on kuitenkin vain yksi suunta: alaspäin.

4. Yli 50-vuotias työntekijä on riski

TOTTA. Milloin alamäki alkaa, on yksilöllistä. Sitä ei pysty kukaan ennustamaan vielä 50-vuotiaana, eikä sen olemassaoloa hevin usko, ennen kuin sen kokee itse. Yksi tasapainoilee 55-vuotiaasta saakka sairauksien ja jaksamisvajeen kanssa, toinen on 60-vuotiaana jo kuollut, kun taas kolmas pääsee terveenä eläkkeelle 68-vuotiaana. Työnantajan kannalta ikääntyvä on riski, sillä sairauslomat tulevat kalliiksi.

Riskejä liittyy kuitenkin kaikenikäisiin työntekijöihin. Nuoresta ei voi vielä tietää, mihin asti hänen siipensä kantavat. Lapsiperheiden vanhemmilla on usein mustat silmänaluset ja äkillisiä poissaoloja lasten sairastuessa, ja he saavat itsekin flunssan tai pari joka vuosi. Perhevapaat eivät ole työnantajille täysin ilmaisia, jos olen oikein ymmärtänyt.

Työntekijä on aina yritykselle riski, mutta koetapa tulla toimeen ilman.

5. Yli 50-vuotiaat eivät tule toimeen tekniikan kanssa

TARUA. Nykyiset 50-vuotiaat ja useimmat sitä vanhemmatkin ovat kokeneet isompia teknisiä murroksia kuin se, että ohjelmisto tai käyttöjärjestelmä vaihtuu toiseen. Itse aloitin toimittajan työn kirjoituskoneella, kolmikymppisenä käytin PC:tä ja Macia vuorotellen, ja nyt 60. ikävuoden lähestyessä olen saanut perehtyä sähköisen julkaisemisen saloihin. Valmiuteni omaksua uusia ohjelmia ja järjestelmiä ei ole kadonnut. Oppiminen on yhtä hauskaa kuin ennenkin, vaikka ehkä hivenen hitaampaa. Yksilöllistä vaihtelua on kaikissa ikäluokissa. Myös diginatiivit ovat välillä sormi suussa tekniikan kanssa, ja tekoälyn tuoman työn murroksen kanssa olemme kaikki samalla viivalla. 

6. Yli 50-vuotiaiden kielitaito ei ole riittävällä tasolla

TOTTA. Kun 60. ikävuosi lähestyy, väite pitää aika usein paikkansa. Otan taas esimerkin läheltä: olen kielellisesti lahjakas ja kirjoitin kielistä aikanani 5 laudaturia, mutta en silti solahtaisi vaikeuksitta työyhteisöön, jonka arkikieli on englanti. Niitähän on Suomessakin jo paljon.

En ole kasvanut vieraiden kielten keskellä, kuten nykynuoret. En ollut vaihto-oppilaana, kielikurssilla Englannissa tai kesätöissä ulkomailla. Käytän tällä hetkellä työssäni englantia päivittäin, mutta suullista kielitaitoa vaativissa tehtävissä olen heikoilla jäillä, enkä tietenkään kirjoita natiivitasoista asiatekstiä englanniksi. Jo nykyiset 50-vuotiaat ovat kielitaidon suhteen hieman eri asemassa, nuoremmista puhumattakaan.

Toisaalta suomen kieleni on niin puhdasta englannin vaikutuksista, että nuoret yltävät samaan vain harvoin.

5. Yli 50-vuotiaat ovat hankalia johdettavia

TOTTA. Kokeneet työntekijät ovat nähneet jo useita esimiehiä ja organisaatioita ja ymmärtävät, etteivät muutokset johda väistämättä parannuksiin. Siinä voi yli 50-vuotiaalle iskeä muutosväsymys: taasko tätä, vastahan tätä kokeiltiin 15 vuotta sitten. Kyseenalaistaminen toimii työyhteisön parhaaksi, koska se toivottavasti karsii pahimmat ylilyönnit. Toppuuttelijoita tarvitaan – ja on heitä nuoremmissakin, mutta kokeneemmilla oi olla enemmän uskallusta sanoa asiat ääneen.

Yli 50-vuotiaasta voi tehdä hankalan johdettavan myös se, että hän ymmärtää saavuttaneensa uransa huipun. Ei ole helppoa nähdä nuorempien ajavan vierestä ohi, vaikka on itse pätevämpi. Niin kuitenkin tapahtuu, koska myös esimiestehtäviin halutaan diversiteettiä. Alalla, jossa ostopäätöksen tekevät asiakkaat ovat nuoria tai kaiken ikäisiä, ei ole järkevää, että kaikki pomot ovat senioreja.

Kun ammattitaitonsa huipulla oleva 50-vuotias ohitetaan nimityksessä, hänestä saattaa tulla nuorelle esimiehelle erittäin hankala johdettava. Koin tämän itse kolmikymppisenä. Olin täysin valmistautumaton ja ihan pihalla. Kokeneella ammattilaisella voi olla paljon vaikutusvaltaa työpaikalla myös ilman pomon natsoja tai englanninkielistä titteliä.

Toisaalta nuoret voivat olla hankalia johdettavia tavoilla, jotka eivät tulisi kokeneemmille mieleenkään. Mutta se on jo toinen juttu.

--

Blogin julkaisun jälkeen sain toimittaja, kolumisti ja tietokirjailija  Asta Lepältä vinkin Jyrki Kasvin blogitekstistä, jossa Jyrki selittää, miksi ikäsyrjintä kannattaa. Minulla oli itsellänikin mielikuva, että työkyvyttömyyseläkemaksut liittyvät asiaan jotenkin, mutta henkinen laiskamato iski, enkä jaksanut kaivaa faktoja esille. Jyrkin teksti löytyy täältä

--

Päivän kuvat: Lupiineja kesäyössä jossakin Keski-Suomessa.

Siihen nähden, miten paljon kirjoitin toimistani omaiseni edunvalvontavaltuutettuna edellisessä blogissani täällä, voi olla yllättävää, ettei minulla ole ollut omaa edunvalvontavaltuutusta. Ei ole ollut. Mutta nyt on.

Mielestäni edunvalvontavaltuutus kannattaa tehdä jokaisen aikuisen, jolla on lähipiirissään valtuutetuksi sopiva luotettava henkilö, koska elämä on arvaamatonta. Jos jään vaikkapa ensi viikolla auton alle ja vaivun koomaan tai dementoidun iän myötä, valtuutuksesta selviää, kenellä on oikeus hoitaa taloudellisia asioitani ja päättää hoidostani.  

Jos valtuutusta ei olisi, omaisteni pitäisi vastaavassa tilanteessa hakea minulle edunvalvojaa maistraatilta. Maistraatti voi määrätä edunvalvojaksi myös omaisen, mutta valtuutettu pystyy toimimaan huomattavasti joustavammin ja vapaammin kuin maistraatin määräämä edunvalvoja. 

Varavaltuutetun on hyvä olla perheen ulkopuolinen.

Edunvalvontavaltuutuksessa voi varautua vaihtuviin tilanteisiin nimeämällä useamman kuin yhden mahdollisen valtuutetun. Esimerkiksi minun ensisijainen edunvalvontavaltuutettuni on puolisoni tytär. Jos hän kieltäytyy roolista, hänen sijaansa tulee toissijainen valtuutettu eli puolisoni. Tämä voi olla järkevä menettely, jos menetän kykyni hoitaa asioitani jo lähivuosina, kun puolisoni vielä kykenee tehtävään. 

Kolmassijainen edunvalvontavaltuutettuni on samalla varavaltuutettu, jolla on oikeus hoitaa valtuutetun tehtävää, kun tämä on tilapäisesti estynyt tai esteellinen. Vain varavaltuutettu voi tehdä päätöksiä puolestani tilanteessa, jossa minun ja valtuutetun taloudelliset edut ovat ristiriidassa. Varavaltuutetun on hyvä olla perheen ulkopuolinen eli käytännössä joku, joka ei peri.

Mitä, jos olen puolisoni hoidosta eri mieltä hänen edunvalvontavaltuutettunsa kanssa?

Mietin viimeiseen asti, pitäisikö minun ja puolisoni sittenkin olla toistemme ensisijaisia valtuutettuja. Mehän toistemme tahdot ja taloudet parhaiten tiedämme. On kuitenkin todennäköistä, että jos näitä valtuutuksia joskus käytetään, olemme molemmat jo varsin iäkkäitä. Ei ole mitään takeita, että meistä kumpikaan kykenee silloin hoitamaan edes omia saati toisen asioita. Siksi päädyimme asettamaan nuoremman sukupolven etusijalle.

Pohdin sitäkin hypoteettista tilannetta, että puolisoni dementoituisi ja olisin hänen omaishoitajansa. Oletetaan, etten enää jaksaisi hoitaa häntä, vaan haluaisin hakea hänelle laitospaikkaa. Mitä, jos puolisoni edunvalvontavaltuutettu eli hänen tyttärensä onkin eri mieltä ja kieltäytyy? Valtahan on hänellä. Painostaisiko hän minua hoitamaan isäänsä kotona pidempään kuin mihin voimani riittäisivät? Siihen tilanteeseen en haluaisi.

Puolisoni huomautti, ettei tytär varmasti haluaisi jättää häntä minun hoitooni, jos hoito olisi huonoa. Ja huonoahan se olisi, jos olisin voimieni äärirajoilla. Toki hän haluaisi siinä tilanteessa pelastaa isänsä laitokseen. No, niinhän siinä tosiaan taitaisi käydä.

Luotan valtuutettuni toimivan etuni mukaisesti ilman maistraatin säännöllistä valvontaakin.

Valtuutuksessani on erikseen mainittu, että se koskee myös kiinteän omaisuuden hoitoa, koska jos maininta puuttuisi, tätä oikeutta ei olisi. Minulla ei tällä hetkellä ole mitään kiinteää omaisuutta, mutta on mahdollisuuksien rajoissa, että perin palan maata tai metsää. Maininta oli paikallaan, jotta tuon palan voisi tarvittaessa esimerkiksi myydä.

Lisäksi valtuutukseeni liittyy lausuma, ettei valtuutetun tarvitse tehdä vuosittaista tilitystä maistraatille eikä päätöstiliä perillisille. Tämä säästää paljon paperisotaa, ja luotan valtuutettuni toimivan etuni mukaisesti ilman maistraatin säännöllistä valvontaakin. Päätöstili on tarpeeton, koska sama henkilö tulee todennäköisesti ilmoittamaan omaisuuteni perunkirjoituksessa. Se riittäköön tilitykseksi.

Edunvalvontavaltuutuksen tai testamentin voi tehdä myös verkkopalvelun avulla.

Muistiasiantuntijoiden verkkosivuilla on linkki oppaaseen nimeltä Miten turvaan tahtoni toteutumisen? Opas oikeudelliseen ennakointiin. Siinä on käsitelty valtakirjoja, edunvalvontavaltuutusta, hoitotahtoa, testamenttia ja edunvalvontaa perusteellisesti ja havainnollisesti. Suosittelen opasta lämpimästi.

Edunvalvontavaltuutuksen voi nykyään tehdä myös verkkopalvelun avulla. Asiakirjaan liittyvät perustiedot, kuten henkilöiden nimet, annetaan lomakkeella täällä. Tämän jälkeen lakiasiaintoimistosta soitetaan, ja asia käydään keskustellen läpi. Valmiit paperit tulevat postitse tai sähköpostitse allekirjoitettaviksi. Toki he palvelevat myös perinteiseen tapaan kasvokkain. Itse hoidin alun verkossa, keskikohdan sähköpostitse ja viimeistelyn tapaamalla. Puolisoni tuntee yhden toimiston nuorista juristeista, joten uskalsin kokeilla. Ihan hyvin se toimi.

Muistatteko muuten omistajattoman tilan testamenttini, josta kirjoitin täällä? Vaihdoin sen nyt samalla tavalliseen keskinäiseen hallintaoikeustestamenttiin. Omistajattomasta tilasta olisi kyllä ollut perijälle veroetua, mutta toisaalta oikeuskäytäntö omistajattoman tilan testamentin suhteen ei ole vakiintunutta. Perijälle olisi voinut tulla odottamattomia vaikeuksia, jos kotimme olisi ollut tarpeen myydä tai vuokrata sen ollessa omistajattomassa tilassa.

Ongelmaton ei nykytilannekaan ole. Jos puolisoni jää asumaan kodissamme leskenä, perijä joutuu kaapimaan jostakin kokoon melko huomattavat perintöverorahat (koska hän ei ole minulle sukua, hän joutuu maksamaan tavallista enemmän perintöveroa), vaikkei saa perimäänsä huoneistoa vielä hallintaansa. Eiköhän pankki kuitenkin tarvittaessa tule apuun ja anna lainaa siihen asti, että asunto voidaan myydä.

--

Päivän kuvat: Omenapuut kukkivat.

Kommentit (2)

Markki
1/2 | 

Valtuutetun kokemus

Edunvalvontavaltuutetun tehtävät voi joissain tilanteissa tulla ylivoimaisiksi. Nimittäin, jos valtuuttaja on ylivelkaantunut ja joudut hakemaan kelasta jatkuvasti esim. perustoimeentulotukea. Kelassa on pankkitinnuksilla tunnistus, jos valtuuttajalta evätään pankkitunnukset, kuten meillä kävi, ei hakemuksia voi tehdä enää kelan sähköisessä palvelussa. Eikä edunvalvontavaltuutetuille ole sähköisiä palveluita. En pysty siis hoitamaan käytännön hankaluuksien vuoksi kela-asiointia ollenkaan. Posti on ainoa tapa kuulemma, eikä se meidän tapauksessa toimi. Pitäisi olla kopiokone, tulostin ja käytännössä koko toimisto. Kyllähän nekin vielä hommaisi, mutta kun valtuuttajalla ei ole varoja, niin itse en lähde toimistoa kustantamaan.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Hei Markki,

olen kuullut tuosta, että sähköinen asiointi Kelassa  ei onnistu edunvalvontavaltuutetuilta. Se on ilmiselvä puute. Samahan taitaa päteä esimerkiksi Kanta-palveluun ja  resepteihin. Mielestäni tähän on vaadittu muutosta lehtien palstoillakin.

Monitoimitulostin maksaa uutena 60 euroa.  

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016