Kirjoitukset avainsanalla liikunta

Helsingin Sanomat kertoo tänään kolmesta seniorista, joita ikä ei estä nauttimasta hurjista harrastuksistaan: laskettelusta, sukeltamisesta ja laskuvarjohypystä. Onko tämä hyvä vai huono uutinen?

Onhan se hyvä uutinen, ettei ikääntyminen tarkoita toimintakyvyn menetystä ja harrastuksista luopumista. Myönteiset esimerkit hälventävät ikääntymiseen liittyviä ennakkoluuloja. Eihän siitä ole kauan, kun viisikymppisille ostettiin lahjoiksi keinutuoleja ja kävelykeppejä. Nyt tiedämme, että eläkeläisetkin pystyvät juoksemaan maratoneja ja harrastamaan extreme-lajeja.

Mutta eikö tämä nosta riman hirvittävän korkealle? Syntyykö nyt uusia ennakkoluuloja, jotka edellyttävät ikääntyviltä täydellistä toimintakykyä vähintään eläkeikään asti ja mielellään vielä pitkään sen jälkeen? On huono uutinen, jos poikkeusyksilöistä tulee ei vain esikuva vaan myös mittatikku meille kaikille.

Me tavallisethan olemme ihan tavallisia. Osa ihmisistä jää tavallisuuden alapuolellekin. Puhun nyt esimerkiksi meistä, joilla on synnynnäinen alttius tuki- ja liikuntaelimistön sairauksille ja vaivoille. Ei meistä ole laskettelijoiksi eikä laskuvarjohyppääjiksi - ei ehkä ole ollut koskaan, mutta ikääntyessä vielä vähemmän.

Nämä jutut luovat ja vahvistavat mielikuvaa, että sama on mahdollista meille kaikille, kun ikäännymme. Ja että on vain itsestä kiinni, jos emme pysty siihen.

Vaikka väestö olisi ikääntyessään entistä terveempää, ei se koske jokaista yksilöä. Kaikki eivät koskaan pääse keskiarvoon asti. Sen takiahan se on keskiarvo. Ja sen takia sankarisenioreista kerrotaan lehdessä, kun he ovat niin harvinaisia. Riippumatta toimituksen ja toimittajan tarkoitusperistä nämä jutut luovat ja vahvistavat mielikuvaa, että sama on mahdollista meille kaikille, kun ikäännymme. Ja että on vain itsestä kiinni, jos emme pysty siihen.

Joudun edelleen oikein teroittamaan tätä itselleni joka kerta, kun näen näitä juttuja: Ei, MINUSTA ei tule koskaan tuollaista, eikä TARVITSE tulla. Vähempikin riittää, paljon vähempi.

Täydellinen fyysinen toimintakyky ei ole välttämätön. Tästä voimme kiittää tekniikan vuosisataista kehitystä. On sähköt, autot, hissit ja nosturit. Kävelykyvytön voi hoitaa virastoasiansa verkossa ja tilata ruokaostokset kotiovelle. Hätäkös tässä on.

On oikein huono uutinen, jos tarinat sankarivanhuksista nostavat työnantajien ikääntyville asettaman riman entistä korkeammalle.

Jo nyt meidän pitää pystyä kaikkeen samaan kuin nuoret siitä huolimatta, että nuoret eivät pysty kaikkeen samaan kuin me, joille pitkä kokemus antaa ylivertaista harkintakykyä. Jos meillä pitää olla myös yhtä hyvä tai parempi fyysinen kunto kuin 25 vuotta nuoremmilla, ollaan totaalisen väärillä jäljillä. Pelkään, että juuri noille jäljille nämä jutut sankarivanhuksista johdattavat.

Hyvä uutinen vai huono uutinen? Päätelkää itse: löydätte uutisen täältä.

--

Päivän kuvat: Pieniä ihmeitä Turun yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta.

 

 

Kommentit (4)

MarjattaP
1/4 | 

Minusta se on pelkästään hyvä uutinen.   Hienoa, että joidenkin terveys on säilynyt eikä ikä estä harrastamasta tuollaisia lajeja.  Me kaikki olemme erilaisia eikä yleistämään kannata ryhtyä.  Jokainen meistä tekee valintansa omista lähtökohdistaan.   Mukavaa Pääsiäisen aikaa!

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/4 | 

Niinhän me olemme tottuneet ajattelemaan, että huippukuntoisuus on ihailtavaa. Yksilöiden kohdalla niin varmasti onkin. Koetin löytää asiaan uuden näkökulman ja ajattelin sitä siltä kannalta, millaisia mielikuvia näiden yksilöiden julkinen esittely vahvistaa. Mielikuvat vaikuttavat asenteiden kautta käytökseen.   Hyvää pääsiäistä!

JattaM
3/4 | 

Onhan se mukava lukea että ikääntyneenäkin pystyy kaikenlaiseen "jännittävään". Vähintään yhtä mielenkiintoista olisi mielestäni lukea ihan tavallisten, elämäänsä tyytyväisten ihmisten harrastuksista. Omassa tilanteessani asetan tyytyväisyyden kirkkaasti edelle kaikkia extreme-kokemuksia.

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/4 | 

Nuo extreme-lajit kuormittavat myös aika lailla terveydenhoitojärjestelmää. Eikös tuo laskettelijakin kertonut useista sairaalakeikoista harrastuksensa tiimoilta. Mutta toiset eivät tunne olevansa elossa, elleivät saa äärimmäisiä kokemuksia. Minäkään en heidän joukkoonsa kuulu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Porealtaassa istuu perjantai-iltana neljän miehen porukka ja yksi pariskunta. Ei auta, sekaan vain. Asetun ainoan vapaan suuttimen kohdalle, mutta veden paine vihlaisee heti takapuoltani ilkeästi. Eihän tässä voi olla! Professori O. taisi olla väärässä?

Professori sanoi, että jos olisimme jacuzzien luvatussa maassa Amerikassa, hän olisi heti määrännyt minulle kuntoutukseksi säännöllistä jacuzzin käyttöä. Porealtaan vesisuihku antaa kuulemma takapuolelle juuri sopivan kevyttä hierontaa. Sitä minä nyt olin täältä kylpylästä hakemassa, mutta eipä onnistunut.

Kun on tietyssä iässä, ei ole enää itsestään selvästi koko ajan seksiobjekti.

No, tyhmäkö olin? Eihän minun ollut pakko ottaa oppia noista röhnöttäjistä, jotka selvästikään eivät olleet ikinä kuulleet porealtaan kuntoutuskäytöstä. Suihkun voimakkuutta ei voinut säädellä, mutta saatoin säädellä etäisyyttäni suuttimesta.

Hivuttauduin kohti altaan keskustaa, jotta sain vesisuihkun kohdistumaan hierottaviin lihaksiin juuri sopivalla voimalla. Heiluttelin peppuani hitaasti vaihtaakseni suihkun paikkaa. Koska jouduin olemaan puolikyykyssä ja tukemaan käsiäni polviin, kaula-aukkoni avautui melko anteliaasti.

En tohtinut seurata, tuijottivatko miehet vai käänsivätkö katseensa pois. Koetin käyttäytyä kuin tekisin tätä joka päivä ja annoin mennä. 25-vuotiaana en ehkä olisi twistaillut yhtä vapautuneesti. Kun on tietyssä iässä, ei ole enää itsestään selvästi koko ajan seksiobjekti. Ei tarvitse välittää.

Professori O. kielsi uimisenkin. Ei saa potkia!

Kaksi poreallaskertaa sujui oikein hyvin, ja tuntui, että siitä oli ehkä apuakin. Uin ensin kymmenisen minuuttia ja pulahdin sitten poreisiin. Kolmannella kerralla oli kuitenkin uima-altaassa niin paljon väkeä, että koin välillä tarvetta uida muita karkuun. Minulla on surkeasta tekniikastani huolimatta melko hyvät potkut ja liuku, ja siksi pujottelu kohti väljempiä vesiä onnistuu.

Niin, mutta ne potkaisut. Ne olivat virhe.Takapuoleni tuli tämän kerran jälkeen tosi kipeäksi. Kun olin lauantaina uinut, olin kipeä vielä maanantaina professori O:n vastaanotolla. Niinpä hän kielsi uimisen! Ei saa potkia!

Voi, voi, voi! Mikä minua vaivaa? Onko aina pakko olla ensimmäinen ja paras, onko pakko rehkiä ja riuhtoa?  Minunhan piti tietää, että varovainen pitää olla.

Niin, mutta kun tuntui niin hyvältä käyttää lihaksiaan. Hyvä on sitten, ei ei, en rasita itseäni ainakaan ennen seuraavaa kertaa. Enkä ihan heti keksi, minkä liikuntalajin minulta voisi vielä kieltää.

--

Päivän kuvat: Sitrushedelmiä Turun kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneista.

Väitetään, ettei sellaista tilannetta olekaan, jossa liikunta ei olisi hyväksi. Ja että liikunta sopii ihan jokaiselle. Väärin, väärin! Professori O. sanoi, että olisi ollut parempi, jos en olisi koskaan aloittanutkaan liikuntaharrastuksiani. Ja nyt minun viimeistään pitäisi ne lopettaa.

Minähän tunnetusti harrastin juoksemista ja joogaa. Lisäksi olen aina kävellyt paljon, koska elämäntapani on ollut pääasiassa autoton. Työpaikkani porraskäytävää olen pitänyt ilmaisena stepperinä, jonka työnantaja on tarjonnut käyttööni. Hissiin en ole koskenut, paitsi joskus, jos on ollut paljon tavaraa mukana. Matkoilla olen nauttinut erityisesti patikkaretkistä, joilla on mielellään saanut olla myös korkeuseroja. Eihän maisemia näe kunnolla, ellei ole korkealla.

Tämä kaikki on nyt jätettävä taakse. Professorin sanoma on yksiselitteinen: ei enää koskaan pitkänmatkanjuoksua, joogaa eikä pilatesta. Ei mitään muutakaan, missä juostaan tai venytellään. Ei myöskään lajeja, jossa hypitään tai potkitaan. Ei siis palloilulajeja, kamppailu-urheilua, aerobiciä eikä muita ryhmäliikuntoja. Ei patikointia, johon liittyy paljon ylämäkiä, epätasaista maastoa tai portaita. Näihin kaikkiin rapsahti elinikäinen kielto.

Näillä perintöreisillä ei olisi ylipäätään koskaan pitänyt tehdä mitään noista, jos olisi halunnut pysyä terveenä ja kivuttomana. Mutta mistäs minä sen olisin tiennyt. Ei sitä olisi tiennyt lääkärikään. Jos keski-ikäinen tulee varmistamaan, voiko hän aloittaa juoksuharrastuksen turvallisesti, ei häntä lähetetä ensin porrastreeniin ja sen jälkeen suoraan magneettikuvaan. Purasen-Oravan testistä toki olisi voinut jotakin päätellä, mutta kukapa senkään olisi älynnyt minulle teettää tai oikein tulkita.

Toistaiseksi saan ainoastaan kävellä lyhyissä jaksoissa ja polkea hieman kuntopyörää ilman vastusta sekä kokeilla varovasti vesiliikuntaa. Jos pakarani alkavat kestää enemmän, suorituksen kestoa saa pidentää. Eipä ole kyllä ollut mitään tarvetta, koska jo 30 minuutin yhtäjaksoinen kävely tietää kolmea peräkkäistä kivuliasta yötä.

Sitten joskus, jos ja kun olen taas terve, saan pyöräillä, käydä kuntosalilla ja harrastaa vesiliikuntaa. Kävelläkin saan, mutta vain tasaisessa maastossa. Voin ottaa muutaman varovaisen hölkkäaskeleen, mutta missään tapauksessa en saa treenata puolimaratonille tai edes viitoselle. Ei minkäänlaista rehkimistä eikä tietenkään mitään hiit-treenejä!

Tähän päättyi urheilullinen elämänvaiheeni.

”Tämä on ikävä ammatti, kun pitää kieltää potilailta kaikki kiva”, murehti professori O. Urheilulääkärinä hän tietää hyvin, että liikunnasta voi tulla ihmiselle henki ja elämä. Hänen vastaanotollaan on käynyt monia, joiden hartain toive on ollut päästä nopeasti takaisin juoksemaan. Sitähän minäkin alun perin toivoin. Kaikkien toiveet eivät kuitenkaan täyty.

Juokseminen ja jooga eivät sitten olleetkaan harrastuksia, jotka sopivat kaikille. Enkä minä ollutkaan se, joka juoksee eläkkeelle. Ei minusta myöskään tule joogamummoa, jonka notkeus säilyy satavuotiaaksi. Ehei. Nykytilanteeni ennustaa tyystin toisenlaista, huomattavasti lyhyempää tulevaisuutta.

Voi geenit, miksi petitte!

Toistanko muka itseäni? Ehkä tarvitsen toiston, että ymmärtäisin. Tämähän on niin vastoin kaikkea, mitä minulle on opetettu. Tiedotusvälineistä saa joka päivä lukea ja kuulla jotain ihan muuta. Olen itsekin levittänyt tietona tätä valetta, että ihminen on luotu liikkumaan. Satun kuulumaan niihin, joita ei ole.

--

Päivän kuvat: Heräteostos puutarhamyymälästä.

Professori O:n mukaan uusissa magneettikuvissa oli selvä ero edellisiin. Heti takareisitreenin jälkeen otetuissa kuvissa näkyi merkkejä vaurioista nimenomaan hamstringlihasten eli semimembranosus- sekä semitendiosus- ja biceps femoris -lihasten kiinnityskohdissa. Kuvista, tekemistään tutkimuksista ja testeistä sekä kuvailemistani oireista hän päätteli, että minulla on kuin onkin hamstringsyndrooma. Viralliseksi diagnoosiksi tuli semimembranosusjänteen tendinopatia.

Aiemmin kipujen lähdettä oli etsitty kipukohdan yläpuolelta, mutta se onkin noin 10 senttiä kipeimmän kohdan alapuolella. Ei selässä vaan reisissä. Eikä se ollut aiemmin näkynyt kuvissa, koska mitään ei ollut repeytynyt tai poikki. Fysiatrini aavistus osui kuitenkin oikeaan, ja minulla oli sama vaiva kuin potilastapauksen varusmiehellä.

Portaiden kiipeäminen oli rikkonut molemmat reiteni pahoin.

Lisäksi minulta löytyi äreät isosarvennoisen bursiitit molemmilta puolilta. Se ei ollut yllätys. Reidet olivat kipeämmät kuin koskaan ennen, ja muutamankin portaan kapuaminen teki tiukkaa.

Bursiitti on limapussin eli bursan tulehdus. Bursan tehtävä on vähentää kitkaa luiden ja jänteiden välissä. Lantion alueella on kaikkiaan kolme tai neljä limapussia riippuen yksilöllisestä rakenteesta. Isosarvennoisen eli trokantterin bursiitti aiheuttaa kipua reiteen, mutta ei koskaan polveen saakka. Minulla olisi voinut olla myös istuinkyhmyn bursiitti, joka aiheuttaa kipua istuessa. Merkkejä siitä ei kuitenkaan näkynyt kuvissa, tai sitten O. ei maininnut niistä.

Semimembranosuksen vauriot ovat yleisimpiä juoksijoilla ja jalkapalloilijoilla.

Semimembranosus eli puolikalvoinen lihas lähtee istuinkyhmyn luota ja päättyy polven yläpuolelle takareiteen. Sen tehtävä on ojentaa lonkkaniveltä ja koukistaa polviniveltä sekä kiertää sitä sisäänpäin. Lihasta tarvitaan etenkin jalkaa ojentaessa ja potkiessa, minkä takia siihen liittyvät vauriot ovat yleisimpiä juoksijoilla ja jalkapalloilijoilla.

Lihas kiinnittyy luuhun jänteen kautta. Tendinoosi/tendinopatia tarkoittaa tilannetta, jossa jänne syystä tai toisesta ärsyyntyy ja paksuuntuu. Jos se tulehtuu, puhutaan insertiitistä. Minunkin radiologin lausunnossani mainittiin molemmat, sekä insertiitti että tendinopatia.

Jänteet ovat suurimmaksi osaksi kollageenia. Siihen, miten luja jänne on, vaikuttaa eniten kollageenin lujuus. Jänne koostuu ohuiden kollageenisäikeiden kimpuista. Kutakin säiekimppua ympäröi sidekudosvaippa, jossa kulkevat jänteen verisuonet ja hermot. Osaa jänteistä ympäröi jännetuppi, jonka tehtävänä on kitkan minimoiminen.

Olin pärjännyt perintöreisieni kanssa tähän asti, mutta vain tähän asti.

Luonteeltaan tendinopatiani on professori O:n mukaan degeneratiivinen eli johtuu liiasta rasituksesta liittyneenä ikääntymiseen.

Jänteet eivät pidä toistorasituksesta ja niihin voi tulla revähdys- tai venytysvammoja. Kun tällainen kestää pitkään, elimistö voi yrittää korjata tilannetta kasvattamalla fibroosia eli kiinnikkeitä jänteiden kiinnitysalueelle.

Jos kiinnikkeitä syntyy myös iskiashermon ympärille, hermon liikkuvuus vähenee ja kudokset hankaavat myös hermoa. Kuvat eivät kertoneet, oliko minulle käynyt niin. Professori O:n mukaan iskiashermon tilanne selviäisi vasta leikkauksessa, jos sellainen tehtäisiin.

Professori O. löysi vaivoilleni ainakin neljä erilaista syytä:

1) Takareisieni rakenne. Hamstringjänteeni ja bursani sijaitsevat siten, että ne ovat otolliset hankaamaan toisiaan vasten ja ärsyyntymään.

2) Juoksuharrastus, jonka aiheuttama rasitus on heikentänyt jänteitäni.

3) Istumatyö, joka heikentää verenkiertoa jänteissä, mikä rappeuttaa niitä entisestään.

4) Ikääntyminen. Olin pärjännyt perintöreisieni kanssa tähän asti, mutta vain tähän asti. Tietyssä iässä eivät asiat ole kuten ennen.

Nyt tiesin, mikä minua vaivasi ja miksi. Mutta entä sitten? Milloin pääsisin leikkauspöydälle, entä juoksemaan?

--

Päivän kuvat: Huurteisia puita Säkylän kunnantalon rannassa. Takana utuinen Säkylän Pyhäjärvi.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016