Nyt ollaan keväässä 2014. Olin viimein ymmärtänyt, että juokseminen hidasti olkapääni paranemista, koska se aiheuttaa väistämättä tärinää, jota vaurioituneet kudokseni eivät kestä. Lopetin siis juoksemisen, mutta tein mindfulness-harjoitteita varsin ahkerasti.
Toukokuun lopulla otin töistä vapaata, koska halusin viettää joka päivä aikaa saattohoidossa olevan omaiseni luona. Kävelin hänen luokseen ja takaisin päivittäin. Siitä kertyi yhteensä noin puolitoista tuntia reipasta kävelyä. Perillä istuin tuntikausia hänen vuoteensa vieressä. Loppua kohti olin varmasti aika jännittynytkin. Pelkäsin koko ajan, että jotakin kammottavaa tapahtuu enkä tiedä, mitä tehdä. Kotiin palatessa reisiäni särki ja pakaroihin sattui.
Pakarani olivat alkaneet kipeytyä jo talvella, kun jouduin olkapäävamman takia opettelemaan uusia nukkuma-asentoja. Ensin nukuin vasemmalla kyljellä, kunnes vasen pakara kipeytyi. Sitten nukuin oikealla kyljellä, kunnes sekin pakara kipeytyi. Sitten vaihtelin kylkiä ja kokeilin selällään nukkumista. Tässä vaiheessa pakarakipua oli vain öisin ja se oli vielä heikkoa verrattuna olkapääkipuihin.
Ihmettelin, miten olin voinut saada liikuntarasitusvamman vasta lopetettuani liikunnan.
Pakarakipu kuitenkin voimistui vähitellen niin, että omaiseni hautajaisten jälkeen hakeuduin jälleen lääkäriin. Työpaikkani oli tällä välin vaihtanut työterveyshuollon tarjoajaa, joten kaikki lääkärit olivat vaihtuneet. Vastaanotoilla keskityttiin pakaroihin, ja olkapään jälkihoito jäi täysin tekemättä.
Sekä työterveyslääkäri että myöhemmin fysiatri rusikoivat pakaroitani hoitopöydällä niin, että voihkin kivusta. Monenlaisia liikkuvuuteen liittyviä kokeita tehtiin. Muistaakseni ensimmäinen arvio diagnoosista liittyi epätasapainossa oleviin pakaralihaksiin ja erityisesti päärynänmuotoisen lihaksen eli piriformiksen heikkouteen. Minun ajateltiin kipeyttäneen takapuoleni liialla juoksemisella. Tosiasiassa olin silloin jo lopettanut juoksemisen kokonaan. Missään tapauksessa en ollut liikkunut entistä enempää, vaan entistä vähemmän.
Ihmettelin, miten olin voinut saada liikuntarasitusvamman vasta lopetettuani liikunnan. Mindfulness ja joogahan eivät minusta olleet liikuntaa.
Ensimmäinen lääkkeetön hoito oli jälleen lähete fysioterapeutille, joka tarkisti venytysten ja taivutusten avulla, ettei mitään selkäranka- tai välilevyongelmaan viittaavaa tullut esiin. Ei tullut. Mikään ei viitannut myöskään lihasrepeämään.
Lisäksi sain fysioterapeutilta ohjeita muun muassa piriformista ja muita pakaralihaksia vahvistaviin liikkeisiin. Osa niistä oli kuitenkin niin kivuliaita, etten koskaan alkanut tehdä niitä tosissani. Osa ei onnistunut olkapääkipujen takia, osa aiheutti kipua pakaroissa tai reisissä. Ajattelin, että takapuolessani oli saman tyyppinen ongelma kuin olkapäässä: se paranisi itsestään, kun vain odottaisin. Maagisesti ajattelin, että kunhan läheiseni perunkirjoitus olisi hoidettu, pakarakivutkin varmasti olisivat tiessään.
Vietin paljon aikaa mahallani sängyllä, koska takapuolessani oli paksu kerros Voltaren Fortea.
Elokuussa ilmoittauduin pilateksen alkeiskurssille. Siellä opetetut liikkeet olivat yllättäen lähes samoja kuin mindfulness-joogan liikkeet ja fysioterapeutin ehdottamat harjoitteet. Samat liikkeet, vain hieman eri näkökulma tekemiseen. Jumppasin melkein joka ilta, mutta kipeää tekevät liikkeet jätin kylmästi pois. Jälkiviisaana ajattelen nyt, että olisin voinut karsia liikkeitä vielä enemmän, mutta silloin en vielä tiennyt, mikä ylläpiti kipua.
Minulla ei ole syksystä 2014 paljonkaan mielikuvia. Tein töitä, mutta välttelin ylitöitä. Liikuin hyvin vähän kodin ulkopuolella. Pakaroita jomotti öisin, mutta pystyin esimerkiksi kävelemään 10 minuutin matkan töihin ja takaisin kivutta. Nousin myös portaat viidenteen kerrokseen edelleen omin jaloin. Fysioterapeutti oli ehdottanut linjatun kävelyn harjoittelua päivittäisillä kävelylenkeillä. Ne johtivat kuitenkin aina unettomaan yöhön, joten jätin ne väliin.
Tammikuun alun valohoitomatkalla Malagassa havaitsin heti, ettei minusta enää ollut liikkujaksi. Vedin lenkkitossut jalkaani vain kerran. Pystyin kävelemään kivutta korkeintaan tunnin koko päivän aikana ja mieluiten pienemmissä erissä. Kun eräänä päivänä kävelin yhteensä reilut kaksi tuntia, seuraavasta yöstä tuli niin kivulias, että valvoin sen kokonaan. Särkylääkkeistä oli vain vähän apua. Vietin paljon aikaa mahallani sängyllä, koska takapuolessani oli paksu kerros Voltaren Fortea.
Jos tämä oli vainajan viimeinen tervehdys, kuten arvelin, hänestä oli tullut melkoinen poltergeist. Oikea pain in the ass.
--
Päivän kuvat: Benalmádena tammikuussa 2015
Voi, voi ja huh, huh! Jaksamista sinulle, ihan oikeasti! Joku viisas (?) on joskus sanonut, että kun viiskymppiä täyttää niin tervettä päivää ei enää näe. .. omalla kohdallani lausuma on toteutunut 100 % ja nähtävästi sinunkin kohdallasi. Ja ties kuinka monen muun kohdalla.
Nuorena terveyttä piti itsestäänselvyytenä kun ei ollut mitään vaivaa. Mitä nyt flunssa silloin tällöin. Mistä ihmeestä ongelmat alkavat viidenkympin jälkeen vaikka on mielestään elänyt suht terveellisesti...!?
Sepä se, Tuulikki! Olin elänyt tätä romahdusta edeltävät kymmenisen vuotta erittäin kurinalaisesti, eivätkä sitä aiemmatkaan elämäntapani epäterveelliset olleet. Eikä palkkana ollutkaan terveys, vaan sairaus! Mikään ei valmistellut minua tähän, päin vastoin, ihan muutahan nykyään toitotetaan joka tuutista. Mutta kyllä kaikkeen sopeutuu, kun ei ole vaihtoehtoja. Monelle on käynyt huonomminkin. Minä pystyn sentään vielä moneen, ja työni on sellainen, että päivän aikana huomio siirtyy kivuista kiinnostavampiin asioihin. Siis aivan ihanteellinen.