
Kymmenen vuotta sitten blogit olivat muodissa. Jokainen itseään kunnioittava aikakauslehti pystytti omat verkkosivut, ja moni loi sivustonsa yhteyteen myös blogialustan. Tavoitteena oli toisaalta vetää uutta yleisöä lehden tuottamien sisältöjen pariin ja toisaalta vahvistaa lukijakunnan yhteisöllisyyttä ja luoda me-henkeä. Toisin sanoen houkutella uusia tilaajia ja pitää ne tilaajat, jotka jo oli saatu.
Lehtien blogikirjoittajat jakautuivat karkeasti kolmeen kastiin. Oli toimituksen oma väki, joka kirjoitti kuukausipalkalla muun työn ohessa pääkirjoituksia ja kolumneja, joita alettiin kutsua blogipostauksiksi. Toinen ryhmä olivat ulkopuoliset, joilta toimitus tilasi tekstejä. He sopivat toimituksen kanssa tekstien julkaisutiheydestä, pituudesta, aihepiireistä ja hinnasta. Ja sitten olivat lukijabloggarit, jotka tuottivat sisältöä ilmaiseksi.
Lukijabloggarille lehden blogialusta tarjosi mahdollisuuden julkaista tekstejä ja kuvia visuaalisesti ja sisällöllisesti miellyttävässä ympäristössä maksamatta siitä mitään kenellekään. Toimitus ei puuttunut aihevalintoihin tai tekstisisältöihin, kun ne pysyivät hyvän maun rajoissa, joten sana oli vapaa. Myöhemmin selvisi myös, että ainakin tämän oman lukijablogini Google-tavoittavuus oli erittäin hyvä. Vanhemmatkin kirjoitukseni saivat sitä kautta jatkuvasti lukijoita.
Tuumin, että ET-lehden blogialusta olisi juuri sopiva ympäristö ikääntymiseen liittyvälle blogille.
Minulla oli kymmenen vuotta sitten Blogger-blogipalvelussa julkisena kaksi blogia, joilla oli tarkasti rajatut aihepiirit. Toisessa kirjoitin parvekepuutarhastani otsikolla Parveke länteen ja toisessa elämästä muistisairaan läheisenä nimellä Dementin omainen. Olin juuri lopettamassa molempia ja mietin, missä muodossa alkaisin kertoa omaa, ikääntymiseen ja terveyden menettämiseen liittyvää tarinaani, kun ET-lehdestä otettiin yhteyttä.
Toimitus etsi omaishoitajaa pitämään blogia. Minä en ollut se, jota he etsivät, koska läheiseni perunkirjoitus oli juuri valmistunut enkä edes ollut ollut virallisesti omaishoitaja vaan edunvalvontavaltuutettu. Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa. Tuumin, että ET-lehden blogialusta olisi juuri sopiva ympäristö ikääntymiseen liittyvälle blogille.
Olin vasta 55-vuotias, mutta jänneongelmani liittyivät vahvasti ikääntymiseen. Vaivojeni perussyytä ei vielä tiedetty eikä minulla ollut diagnoosia, mutta olin hyvin kipeä ja lähes työkyvytön. Pelkäsin, että joutuisin lähivuosina jäämään sairauseläkkeelle, ja mitä sitten tekisin? Tarvitsin pelastusrenkaan. Ajattelin, että voisin jatkaa blogin kirjoittamista harrastuksena, jos joutuisin lopettamaan ammatillisen kirjoittamisen.
Niinpä päätin määritellä uudelleen sanaparin Tietyssä iässä ja perustaa sen varaan blogin. Kerroin blogissa hamstring-syndroomani synty- ja hoitohistorian, raportoin ikääntymiseni etenemisestä, esittelin vaateostoksiani ja kommentoin lääkkeitä, joita jouduin käyttämään. Ja aina, kun olin tohkeissani jostakin muusta, kirjoitin siitäkin. Ensin bloggasin kaksi kertaa viikossa, sitten tiistaisin ja lopulta vain silloin tällöin.
Viiden viime vuoden aikana kirjoitusteni aihepiiri vaihtui ja yksipuolistui, kun sain hankituksi siirtolapuutarhapalstan ja aloin harrastaa puutarhanhoitoa. Jo sitä ennen olin julkaissut paljon kukkakuvia ja raportoinut retkillä ja matkoilla näkemistäni puutarhoista, mutta nyt en enää innostunut juuri muusta kuin kukista ja kasvimaasta. Olin löytänyt loppuelämäni intohimon kohteen.
Kun nyt lopetan Tietyssä iässä -blogin ja perustan Villa Palanen -blogin, menetän todennäköisesti valtaosan lukijakunnastani.
Kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Blogit ovat menneet pois muodista ja lyhytvideot ovat ottaneet niiden paikan sisältötyyppinä, josta kaikki puhuvat. En ole mukana Tiktokissa, joten en tiedä, julkaisevatko aikakauslehtitalot siellä. Sen kuitenkin tiedän, että harvalla aikakauslehdellä enää on omia verkkosivuja ja jos onkin, lukijablogeja siellä ei yleensä ole julkaistu vuosiin.
Olen yllättynyt, että Sanoma säilytti ET-lehden blogialustan näinkin pitkään. Olen harkinnut jo monta kertaa oman, erillisen blogin perustamista Villa Palaselle, mutta olen aina luopunut ajatuksesta ja joka kerta samasta syystä: Tietyssä iässä -blogin ällistyttävän hyvän Google-löydettävyyden takia. Se tuntuu tulevan esiin hakutuloksissa, kun hakee melkein mitä tahansa.
Kun nyt lopetan Tietyssä iässä -blogin ja perustan Villa Palanen -blogin, menetän todennäköisesti valtaosan lukijakunnastani, kun blogin hakukonenäkyvyys romahtaa. Onneksi elantoni ei ole siitä kiinni eikä minulla ole välttämätöntä tarvetta kaupallistaa blogia.
Lopetan tämän blogini, koska en muuta voi. Teen sen kuitenkin kiitollisin mielin. En olisi voinut toivoa blogilleni sopivampaa ympäristöä. Kiitos, Sanoma! Kiitos, ET-lehti!
Sukeltakaa tämän blogin kirjoituksiin, kun vielä voitte, ja liittykää sitten seuraani Bloggeriin.
Villa Palanen -blogi tulee keskittymään puutarhan ja kasvimaan hoitoon sekä siirtolapuutarhaelämään. Olen jo siirtänyt kaikki Tietyssä iässä -blogin Villa palasta koskevat kirjoitukset uuteen blogiin. Koko Palasen historia löytyy siis sieltä. Muut kirjoitukset katoavat bittiavaruuteen, kun tämä blogialusta lähiaikoina lopetetaan.
Kävin läpi blogini sata viimeisintä tykkäystä. Niistä 70 kohdistui Villa Palanen -aineistoon ja loput melko tasaisesti muihin aiheisiin. Tämä tukee päätöstäni, että Villa Palanen jatkaa ja muut aiheet saavat mennä.
Suren sitä, että hamstring-syndrooma tuskin on vieläkään kovin tunnettu oireyhtymä eikä siitä ole paljon tekstiaineistoa verkossa. Facebookissa jatkaa kuitenkin täällä tekemäni aloitteen pohjalta perustettu Hamstring-naiset-ryhmä, jossa on tällä hetkellä 386 jäsentä. Vertaistukea on saatavissa sieltä.
Tietyssä iässä -sanapari viittaa oikeastaan vaihdevuosiin, ja ne ovat minulta olleet jo kauan sitten ohi. Ikääntyminen ei myöskään ole tällä hetkellä aihe, jota pohtisin saati murehtisin. Työyhteisössä olin seniori, mutta siirtolapuutarhayhteisössä kuulun nuorisoon, joka ei vielä oikein osaa eikä ymmärrä. Se on hyvin rauhoittavaa.
Tiedän, että minulla on vähintään kourallinen uskollisia lukijoita. Kiitos näistä vuosista ja antamastanne kannustavasta palautteesta! Sukeltakaa tämän blogin kirjoituksiin, kun vielä voitte, ja liittykää sitten seuraani Bloggeriin. Siellä ei vielä ole uutta sisältöä, mutta se on vain ajan kysymys.
Lue lisää: Villa Palanen Bloggerissa
Totta tuo, että jotkut ovat saaneet hyvät geenit, tunnen parikin ikäihmistä, joilla ei ole mitään kipuja. Ehkä en olisi saanutkaan rasittaa liikaa itseäni nuorempana, juoksin silloin pururatoja ja kävin punttisalilla useita kertoja viikossa. Sitten vielä raskaudet ja vuosikymmenten istumatyö. Itselläni on myös tullut jalkaongelmia selkävaivojen lisäksi. Jalkapohjat ovat ihan sietämättömän kipeät, kun hieron niitä, etenkin sisäsivut, joissa on kohoumaa. Peukaloilla minäkin painelen, tuskaisaa on. Miten ihmisellä voikaan olla niin paljon hermokipupisteitä? Edelleenkään luudutusleikkaukseen en mene. Kävin sairaalassa katsomassa mieheni veljeä ja vieressä makasi luudutusleikkauksesta toipuva mies, jolla alkaa kohta kuntoutus. En kerta kaikkiaan halua sairaalaan, se on sitten viimeinen vaihtoehto, jos en pysty kivuilta yhtään liikkumaan enää. Teen joka päivä kotona joogaa, tosin helpoilla tasoilla 1-2 tai sitten ihan vaan venytystä, siitä saan hieman apua ja venytystä ja se piristää myös mieltä. Poltan usein suitsuketta samalla tai sitten laitan pienen tuikun palamaan. Ostin Intersportista hierojan neuvosta jalkoihini teetetyt pohjalliset, no, kyllähän ne tukevat hyvin, mutta eivät ne vartalon virheasentoon varmaan vaikuta, kun minulla se on niin paha, ranka on kiertynyt ja alimmat nikamat ovat painuneet kasaan ja kuivuneet. Lisäksi vielä ls-rangan pahat kulumat ja tuo krooninen hermovaurio. Hermokipu on kyllä ihan sietämätöntä silloin etenkin, kun se on oikein pahana päällä, mikään ei oikein auta. Selkäydinkanavan ahtauman leikkaus olisi pitänyt tehdä jo pari vuotta aikaisemmin, mutta kun työterveyslääkäri pitää tietysti työnantajan puolta, töissä pitää käydä vaikka pää kainalossa. Minullahan sitten kohtalo puuttui lopulta peliin ja jouduin päivystyksenä sairaalaan, kun jalat petti. Ajattelin vielä käydä Kalevalaisella jäsenkorjaajalla. Yritän etsiä joka päivästä aina jotain hyvää, mutta jo se, että pystyn liikkumaan, on ihanaa, osaan arvostaa sitä, vaikka liikkuisin sitten vain sen puoli tuntia ulkona. Pihallakin istuisin, mutta kun tämä kesä oli mitä oli, eipä juuri lämpöä ollut. Myös vanha koirani on aivan ihana, vähän niin kuin tuki, juttelen sille ja hieron sitä, silläkin on jo kulumia, niihin haen Carthopen-pistoksia aika ajoin.
Etkös sinä jo voisi päästä noiden kipujen vuoksi pois työstä, vai haluatko itse edelleen olla mukana työelämässä? Kurjalta tuntuu tuo sinun tilanteesi, kun koko ajan tulee lisää vaan kipuja. Käytkö missä hoidoissa?
Vielä noista kompressiosukista, ostin hoitolaitoksesta Solidean kompressiotukisukat, jotka ovat pohjepituiset, alussa yritin käyttää niitä, no ehkä viikon ajan jaksoin päivittäin, mutta on tosi rankkaa saada ne jalkaan, pukemisessa kestää 5-10 min. Sain nyppyläkäsineet helpottamaan pukemista. Sitten kun ne on viimein päällä, niin kyllä ne hieman tukevat. Kärsivällisyyteni kuitenkin loppui ja nyt makaavat kalliit sukat kaapissa, 70€ maksoivat. Ehkä yritän joskus taas.
Toivon jaksamista sinulle. Luen aina blogisi.
Hei Kipukroonikko, kiitos viestistäsi. Kurjilta kuulostavat vaivasi, toivotan jaksamista myös sinulle. Itse pärjään tällä hetkellä jo hyvin verrattuna parin vuoden takaiseen. En enää tarvitse kipulääkkeitä jatkuvasti, kiitos viime kesän leikkauksen. Yhden vaivan parantuessa minulle näyttää nopeasti tulevan toinen, mutta ei niitä yleensä ole useita päällä yhtä aikaa, eikä kipu ole jatkuvaa. Koen, että kiinnostava työ kannattelee minua. Se vie ajatukset pois krempoista ja antaa tunteen, että sentään pystyn johonkin, vaikka liikkuminen onkin rajoitettua. Juuri nyt uskon, että pysyn työelämässä vielä monta vuotta. Iso asuntolainakin kannustaa. Olen vasta 57-vuotias, joten lakisääteiseen eläkeikään on vielä matkaa.