
Kymmenen vuotta sitten blogit olivat muodissa. Jokainen itseään kunnioittava aikakauslehti pystytti omat verkkosivut, ja moni loi sivustonsa yhteyteen myös blogialustan. Tavoitteena oli toisaalta vetää uutta yleisöä lehden tuottamien sisältöjen pariin ja toisaalta vahvistaa lukijakunnan yhteisöllisyyttä ja luoda me-henkeä. Toisin sanoen houkutella uusia tilaajia ja pitää ne tilaajat, jotka jo oli saatu.
Lehtien blogikirjoittajat jakautuivat karkeasti kolmeen kastiin. Oli toimituksen oma väki, joka kirjoitti kuukausipalkalla muun työn ohessa pääkirjoituksia ja kolumneja, joita alettiin kutsua blogipostauksiksi. Toinen ryhmä olivat ulkopuoliset, joilta toimitus tilasi tekstejä. He sopivat toimituksen kanssa tekstien julkaisutiheydestä, pituudesta, aihepiireistä ja hinnasta. Ja sitten olivat lukijabloggarit, jotka tuottivat sisältöä ilmaiseksi.
Lukijabloggarille lehden blogialusta tarjosi mahdollisuuden julkaista tekstejä ja kuvia visuaalisesti ja sisällöllisesti miellyttävässä ympäristössä maksamatta siitä mitään kenellekään. Toimitus ei puuttunut aihevalintoihin tai tekstisisältöihin, kun ne pysyivät hyvän maun rajoissa, joten sana oli vapaa. Myöhemmin selvisi myös, että ainakin tämän oman lukijablogini Google-tavoittavuus oli erittäin hyvä. Vanhemmatkin kirjoitukseni saivat sitä kautta jatkuvasti lukijoita.
Tuumin, että ET-lehden blogialusta olisi juuri sopiva ympäristö ikääntymiseen liittyvälle blogille.
Minulla oli kymmenen vuotta sitten Blogger-blogipalvelussa julkisena kaksi blogia, joilla oli tarkasti rajatut aihepiirit. Toisessa kirjoitin parvekepuutarhastani otsikolla Parveke länteen ja toisessa elämästä muistisairaan läheisenä nimellä Dementin omainen. Olin juuri lopettamassa molempia ja mietin, missä muodossa alkaisin kertoa omaa, ikääntymiseen ja terveyden menettämiseen liittyvää tarinaani, kun ET-lehdestä otettiin yhteyttä.
Toimitus etsi omaishoitajaa pitämään blogia. Minä en ollut se, jota he etsivät, koska läheiseni perunkirjoitus oli juuri valmistunut enkä edes ollut ollut virallisesti omaishoitaja vaan edunvalvontavaltuutettu. Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa. Tuumin, että ET-lehden blogialusta olisi juuri sopiva ympäristö ikääntymiseen liittyvälle blogille.
Olin vasta 55-vuotias, mutta jänneongelmani liittyivät vahvasti ikääntymiseen. Vaivojeni perussyytä ei vielä tiedetty eikä minulla ollut diagnoosia, mutta olin hyvin kipeä ja lähes työkyvytön. Pelkäsin, että joutuisin lähivuosina jäämään sairauseläkkeelle, ja mitä sitten tekisin? Tarvitsin pelastusrenkaan. Ajattelin, että voisin jatkaa blogin kirjoittamista harrastuksena, jos joutuisin lopettamaan ammatillisen kirjoittamisen.
Niinpä päätin määritellä uudelleen sanaparin Tietyssä iässä ja perustaa sen varaan blogin. Kerroin blogissa hamstring-syndroomani synty- ja hoitohistorian, raportoin ikääntymiseni etenemisestä, esittelin vaateostoksiani ja kommentoin lääkkeitä, joita jouduin käyttämään. Ja aina, kun olin tohkeissani jostakin muusta, kirjoitin siitäkin. Ensin bloggasin kaksi kertaa viikossa, sitten tiistaisin ja lopulta vain silloin tällöin.
Viiden viime vuoden aikana kirjoitusteni aihepiiri vaihtui ja yksipuolistui, kun sain hankituksi siirtolapuutarhapalstan ja aloin harrastaa puutarhanhoitoa. Jo sitä ennen olin julkaissut paljon kukkakuvia ja raportoinut retkillä ja matkoilla näkemistäni puutarhoista, mutta nyt en enää innostunut juuri muusta kuin kukista ja kasvimaasta. Olin löytänyt loppuelämäni intohimon kohteen.
Kun nyt lopetan Tietyssä iässä -blogin ja perustan Villa Palanen -blogin, menetän todennäköisesti valtaosan lukijakunnastani.
Kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Blogit ovat menneet pois muodista ja lyhytvideot ovat ottaneet niiden paikan sisältötyyppinä, josta kaikki puhuvat. En ole mukana Tiktokissa, joten en tiedä, julkaisevatko aikakauslehtitalot siellä. Sen kuitenkin tiedän, että harvalla aikakauslehdellä enää on omia verkkosivuja ja jos onkin, lukijablogeja siellä ei yleensä ole julkaistu vuosiin.
Olen yllättynyt, että Sanoma säilytti ET-lehden blogialustan näinkin pitkään. Olen harkinnut jo monta kertaa oman, erillisen blogin perustamista Villa Palaselle, mutta olen aina luopunut ajatuksesta ja joka kerta samasta syystä: Tietyssä iässä -blogin ällistyttävän hyvän Google-löydettävyyden takia. Se tuntuu tulevan esiin hakutuloksissa, kun hakee melkein mitä tahansa.
Kun nyt lopetan Tietyssä iässä -blogin ja perustan Villa Palanen -blogin, menetän todennäköisesti valtaosan lukijakunnastani, kun blogin hakukonenäkyvyys romahtaa. Onneksi elantoni ei ole siitä kiinni eikä minulla ole välttämätöntä tarvetta kaupallistaa blogia.
Lopetan tämän blogini, koska en muuta voi. Teen sen kuitenkin kiitollisin mielin. En olisi voinut toivoa blogilleni sopivampaa ympäristöä. Kiitos, Sanoma! Kiitos, ET-lehti!
Sukeltakaa tämän blogin kirjoituksiin, kun vielä voitte, ja liittykää sitten seuraani Bloggeriin.
Villa Palanen -blogi tulee keskittymään puutarhan ja kasvimaan hoitoon sekä siirtolapuutarhaelämään. Olen jo siirtänyt kaikki Tietyssä iässä -blogin Villa palasta koskevat kirjoitukset uuteen blogiin. Koko Palasen historia löytyy siis sieltä. Muut kirjoitukset katoavat bittiavaruuteen, kun tämä blogialusta lähiaikoina lopetetaan.
Kävin läpi blogini sata viimeisintä tykkäystä. Niistä 70 kohdistui Villa Palanen -aineistoon ja loput melko tasaisesti muihin aiheisiin. Tämä tukee päätöstäni, että Villa Palanen jatkaa ja muut aiheet saavat mennä.
Suren sitä, että hamstring-syndrooma tuskin on vieläkään kovin tunnettu oireyhtymä eikä siitä ole paljon tekstiaineistoa verkossa. Facebookissa jatkaa kuitenkin täällä tekemäni aloitteen pohjalta perustettu Hamstring-naiset-ryhmä, jossa on tällä hetkellä 386 jäsentä. Vertaistukea on saatavissa sieltä.
Tietyssä iässä -sanapari viittaa oikeastaan vaihdevuosiin, ja ne ovat minulta olleet jo kauan sitten ohi. Ikääntyminen ei myöskään ole tällä hetkellä aihe, jota pohtisin saati murehtisin. Työyhteisössä olin seniori, mutta siirtolapuutarhayhteisössä kuulun nuorisoon, joka ei vielä oikein osaa eikä ymmärrä. Se on hyvin rauhoittavaa.
Tiedän, että minulla on vähintään kourallinen uskollisia lukijoita. Kiitos näistä vuosista ja antamastanne kannustavasta palautteesta! Sukeltakaa tämän blogin kirjoituksiin, kun vielä voitte, ja liittykää sitten seuraani Bloggeriin. Siellä ei vielä ole uutta sisältöä, mutta se on vain ajan kysymys.
Lue lisää: Villa Palanen Bloggerissa
Suuret kiitokset tästä kirjoituksesta, huudanpa täällä koneeni äärellä hurraata että joku kirjoittaa lapsettomuusasiasta rehellisesti ja ilman kliseitä. Itse olen elänyt avioliitossa jo 40-vuotta, eli avioiduin 24.vuotiaana. Meillä oli 8-sisarusta joista olin nuorin. En tiedä sainko jo lapsuudessa/nuoruudessa kotoa sellaisen tunteen ikävästä perhe-elämästä ettei koskaan omia lapsia. Onneksi mieheni oli samoilla linjoilla eikä koskaan intoillut että lapsia täytyy tehdä. Siihen aikaan suvun hyväksyntä saatiin lasten synnyttämisen kautta. Monissa tilaisuuksissa, myös hengellisissä, jopa pappi, jonka kanssa en ollut koskaan keskustellut, surkutteli kaikkien kuullen että miten olimme surreet kun lapsia ei kuulunut. Olisinpa ollut rohkeampi silloin ja kysynyt että miksi pastori puhuu ihan omiaan. Nyt myöhemmin sukuni vaiheet tuntien ja muutamat asiat ovat tulleet tietooni, niin olen todella iloinen etten ole tähän sukuun lapsia saattanut. Mieheni kanssa olemme monien lapsien kummeja ja meillä on välillä naapurien lasten kanssa oikein lastentarha. Annamme aikaamme lapsille jotka ihan ilmeisesti tykkäävät meistä eivätkä koskaan kysele että miksi teillä ei ole omia lapsia.
Kiitos kun kerroit tarinasi! Jännä juttu muuten, että lapset kyllä tykkäävät varauksettomasti lapsettomistakin , aikuisilla voi olla enemmän ennakkoluuloja.
Olen menettänyt yhden oman lapsemme. Hän syntyi kuolleena. Eikä minulle annettu toiveita uudesta raskaudesta. Silti se ei jättänyt minua rauhaan. Surin ja suren ehkä vieläkin kuollutta lastamme. Mutta lapsettomana en olisi halunnut elää. Tein kaikkeni ja vaadin uusia kokeita, ettäkö ei sittenkään. Aina sain vastauksen, että potilaan tulisi mieluummin välttää raskautta, koska se saattaa päättyä samalla tavalla. Viimein ehdotin miehelleni, että jos adoptiolapsi olisi mahdollista meidän kohdalla. Sain häneltä suostumuksen ja siinä käytiin monenlaisia keskusteluja ja kirjeenvaihtoa, puhelinsoittoja ja vaikka mitä. Viimein saimme tuloksen, että teidät on hyväksytty ottovanhemmiksi. Alkakaa vain hommata vaatteita. Kysyin, että minkähän kokoisia niitä osaisi hommata niitä lastenvaatteita. Minulle sanottiin, että mahdollisimman isoja vaan, ettei käy liian pieneksi. Ja minähän hommasin. Kudoin sukat, lapaset ja myssyn. Ostin samaa sävyä olevan suojapuvun ja kaikki alus- sekä päällysvaatteet. Kahden viikon päästä siitä saimme ilmoituksen, että nyt olisi teille sopiva poikalapsi, joka olisi valmis lähtemään kotiin. Ja kun näin hänet ensimmäisen kerran, niin arvasin hän on meidän poikamme. Tulen tekemään kaikkeni, että hänellä olisi mahdollisimman hyvä hoito ja kasvatus. Olimme tavallinen perhe, eikä meillä ollut mitään muita vaatimuksia, kuin että saisimme lapsen mahdollisimman pian ja saisimme antaa hänelle kodin ja hyvän kasvatuksen, ja hyvät elämäneväät tulevaisuutta varten. Nyt hän on aikuinen ja saanut käydä koulut ja hänellä on hyvä työpaikka. Kodit ja kesäpaikat. Tyttöystävä on ja asuvat yhdessä. Lapsenlapsia ei ole vielä, mutta toivoisin kovasti, että joskus olisi.
Adoptiolapsenne sai teistä hyvät vanhemmat. Onnenpekka! Kiitos tarinastasi.
Lapset eivät välttämättä käy vanhainkodissa. Joillain käy kerran viikossa. Useimmilla harvemmin. Joillain vain kerran vuodessa (asuvat 15km päässä). Ahkerimpia vierailijoita ovat hyväkuntoiset puolisot. 7-2 krt viikossa.
Kokemuksesi vastaa täysin minunkin arkikokemustani. Lasten ja vanhempien välillä on usein jännitteitä, jotka vaikeuttavat yhteydenpitoa ja huolenpitoa ikääntyessä. Luulen kyllä, että aika muuttaa tämän. Nykyvanhemmat ovat taitavia kasvattajia.
Oikeutta lapsettomuuteen tai pieneen lapsilukuun on lisättävä.
Nyt on käynnissä kansalaisaloite "Steriloimislain ikäraja pohjoismaiseksi eli 25 vuotta ja lapsiluvuksi kaksi lasta"
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2401
Aloitteen tavoitteena on 25 vuotta tai kaksi lasta steriloinnin perusteeksi.
Ei minun ole tarvinnut keneltäkään kysyä lupaa tai oikeutta lapsettomuuteen. Aviopuolison kanssa se toki on asia, josta pitää neuvotella, mutten ole ajatellut, että siihen tarvittaisiin valtion apua. Mutta varmaan aloitteella on perustelunsa.