
Kymmenen vuotta sitten blogit olivat muodissa. Jokainen itseään kunnioittava aikakauslehti pystytti omat verkkosivut, ja moni loi sivustonsa yhteyteen myös blogialustan. Tavoitteena oli toisaalta vetää uutta yleisöä lehden tuottamien sisältöjen pariin ja toisaalta vahvistaa lukijakunnan yhteisöllisyyttä ja luoda me-henkeä. Toisin sanoen houkutella uusia tilaajia ja pitää ne tilaajat, jotka jo oli saatu.
Lehtien blogikirjoittajat jakautuivat karkeasti kolmeen kastiin. Oli toimituksen oma väki, joka kirjoitti kuukausipalkalla muun työn ohessa pääkirjoituksia ja kolumneja, joita alettiin kutsua blogipostauksiksi. Toinen ryhmä olivat ulkopuoliset, joilta toimitus tilasi tekstejä. He sopivat toimituksen kanssa tekstien julkaisutiheydestä, pituudesta, aihepiireistä ja hinnasta. Ja sitten olivat lukijabloggarit, jotka tuottivat sisältöä ilmaiseksi.
Lukijabloggarille lehden blogialusta tarjosi mahdollisuuden julkaista tekstejä ja kuvia visuaalisesti ja sisällöllisesti miellyttävässä ympäristössä maksamatta siitä mitään kenellekään. Toimitus ei puuttunut aihevalintoihin tai tekstisisältöihin, kun ne pysyivät hyvän maun rajoissa, joten sana oli vapaa. Myöhemmin selvisi myös, että ainakin tämän oman lukijablogini Google-tavoittavuus oli erittäin hyvä. Vanhemmatkin kirjoitukseni saivat sitä kautta jatkuvasti lukijoita.
Tuumin, että ET-lehden blogialusta olisi juuri sopiva ympäristö ikääntymiseen liittyvälle blogille.
Minulla oli kymmenen vuotta sitten Blogger-blogipalvelussa julkisena kaksi blogia, joilla oli tarkasti rajatut aihepiirit. Toisessa kirjoitin parvekepuutarhastani otsikolla Parveke länteen ja toisessa elämästä muistisairaan läheisenä nimellä Dementin omainen. Olin juuri lopettamassa molempia ja mietin, missä muodossa alkaisin kertoa omaa, ikääntymiseen ja terveyden menettämiseen liittyvää tarinaani, kun ET-lehdestä otettiin yhteyttä.
Toimitus etsi omaishoitajaa pitämään blogia. Minä en ollut se, jota he etsivät, koska läheiseni perunkirjoitus oli juuri valmistunut enkä edes ollut ollut virallisesti omaishoitaja vaan edunvalvontavaltuutettu. Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa. Tuumin, että ET-lehden blogialusta olisi juuri sopiva ympäristö ikääntymiseen liittyvälle blogille.
Olin vasta 55-vuotias, mutta jänneongelmani liittyivät vahvasti ikääntymiseen. Vaivojeni perussyytä ei vielä tiedetty eikä minulla ollut diagnoosia, mutta olin hyvin kipeä ja lähes työkyvytön. Pelkäsin, että joutuisin lähivuosina jäämään sairauseläkkeelle, ja mitä sitten tekisin? Tarvitsin pelastusrenkaan. Ajattelin, että voisin jatkaa blogin kirjoittamista harrastuksena, jos joutuisin lopettamaan ammatillisen kirjoittamisen.
Niinpä päätin määritellä uudelleen sanaparin Tietyssä iässä ja perustaa sen varaan blogin. Kerroin blogissa hamstring-syndroomani synty- ja hoitohistorian, raportoin ikääntymiseni etenemisestä, esittelin vaateostoksiani ja kommentoin lääkkeitä, joita jouduin käyttämään. Ja aina, kun olin tohkeissani jostakin muusta, kirjoitin siitäkin. Ensin bloggasin kaksi kertaa viikossa, sitten tiistaisin ja lopulta vain silloin tällöin.
Viiden viime vuoden aikana kirjoitusteni aihepiiri vaihtui ja yksipuolistui, kun sain hankituksi siirtolapuutarhapalstan ja aloin harrastaa puutarhanhoitoa. Jo sitä ennen olin julkaissut paljon kukkakuvia ja raportoinut retkillä ja matkoilla näkemistäni puutarhoista, mutta nyt en enää innostunut juuri muusta kuin kukista ja kasvimaasta. Olin löytänyt loppuelämäni intohimon kohteen.
Kun nyt lopetan Tietyssä iässä -blogin ja perustan Villa Palanen -blogin, menetän todennäköisesti valtaosan lukijakunnastani.
Kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Blogit ovat menneet pois muodista ja lyhytvideot ovat ottaneet niiden paikan sisältötyyppinä, josta kaikki puhuvat. En ole mukana Tiktokissa, joten en tiedä, julkaisevatko aikakauslehtitalot siellä. Sen kuitenkin tiedän, että harvalla aikakauslehdellä enää on omia verkkosivuja ja jos onkin, lukijablogeja siellä ei yleensä ole julkaistu vuosiin.
Olen yllättynyt, että Sanoma säilytti ET-lehden blogialustan näinkin pitkään. Olen harkinnut jo monta kertaa oman, erillisen blogin perustamista Villa Palaselle, mutta olen aina luopunut ajatuksesta ja joka kerta samasta syystä: Tietyssä iässä -blogin ällistyttävän hyvän Google-löydettävyyden takia. Se tuntuu tulevan esiin hakutuloksissa, kun hakee melkein mitä tahansa.
Kun nyt lopetan Tietyssä iässä -blogin ja perustan Villa Palanen -blogin, menetän todennäköisesti valtaosan lukijakunnastani, kun blogin hakukonenäkyvyys romahtaa. Onneksi elantoni ei ole siitä kiinni eikä minulla ole välttämätöntä tarvetta kaupallistaa blogia.
Lopetan tämän blogini, koska en muuta voi. Teen sen kuitenkin kiitollisin mielin. En olisi voinut toivoa blogilleni sopivampaa ympäristöä. Kiitos, Sanoma! Kiitos, ET-lehti!
Sukeltakaa tämän blogin kirjoituksiin, kun vielä voitte, ja liittykää sitten seuraani Bloggeriin.
Villa Palanen -blogi tulee keskittymään puutarhan ja kasvimaan hoitoon sekä siirtolapuutarhaelämään. Olen jo siirtänyt kaikki Tietyssä iässä -blogin Villa palasta koskevat kirjoitukset uuteen blogiin. Koko Palasen historia löytyy siis sieltä. Muut kirjoitukset katoavat bittiavaruuteen, kun tämä blogialusta lähiaikoina lopetetaan.
Kävin läpi blogini sata viimeisintä tykkäystä. Niistä 70 kohdistui Villa Palanen -aineistoon ja loput melko tasaisesti muihin aiheisiin. Tämä tukee päätöstäni, että Villa Palanen jatkaa ja muut aiheet saavat mennä.
Suren sitä, että hamstring-syndrooma tuskin on vieläkään kovin tunnettu oireyhtymä eikä siitä ole paljon tekstiaineistoa verkossa. Facebookissa jatkaa kuitenkin täällä tekemäni aloitteen pohjalta perustettu Hamstring-naiset-ryhmä, jossa on tällä hetkellä 386 jäsentä. Vertaistukea on saatavissa sieltä.
Tietyssä iässä -sanapari viittaa oikeastaan vaihdevuosiin, ja ne ovat minulta olleet jo kauan sitten ohi. Ikääntyminen ei myöskään ole tällä hetkellä aihe, jota pohtisin saati murehtisin. Työyhteisössä olin seniori, mutta siirtolapuutarhayhteisössä kuulun nuorisoon, joka ei vielä oikein osaa eikä ymmärrä. Se on hyvin rauhoittavaa.
Tiedän, että minulla on vähintään kourallinen uskollisia lukijoita. Kiitos näistä vuosista ja antamastanne kannustavasta palautteesta! Sukeltakaa tämän blogin kirjoituksiin, kun vielä voitte, ja liittykää sitten seuraani Bloggeriin. Siellä ei vielä ole uutta sisältöä, mutta se on vain ajan kysymys.
Lue lisää: Villa Palanen Bloggerissa
Olin takavuosina ripsakka kävelijä. Vaikka olen nyt paremmassa lihaskunnossa, askeleeni ovat lyhentyneet. Tätä ihmetellessäni joku siteerasi tutkimustulosta, jonka mukaan hidastuva kävelyvauhti ennustaa lähestyvää kuolemaa. Muistui vaan mieleen ...
Tuo on kyllä ihan totta, että kävelyvauhdista pystytään ennustamaan jäljellä oleva elinikää, erityisesti yli 75-vuotiailla. Tässä on siitä artikkeli:
http://www.tekniikkatalous.fi/tiede/2011-01-05/Nopea-k%C3%A4velij%C3%A4-el%C3%A4%C3%A4-vanhaksi-3299129.html
Tämähän tarkoittaa, että sillä nuorena vanhaksi rupeavalla ei suinkaan ole kymmeniä vuosia jäljellä vanhana olemista (kuten kolumnisti väitti), koska hän kuolee muita nuorempana. 65-vuotiaista jo 18 prosenttia on kuollut. On ihmsiä, joiden pitääkin aloittaa aikaisin, jos aikovat ehtiä olla vanhoja ennen kuolemaansa.
Minulla oli tästä kappale kirjoitettuna, mutta karsin sen lopulta pois, kun teksti oli jo muutenkin pitkä.
Olipas mielenkiintoinen juttu ja mielenkiintoiset linkit myös. Itse en pidä vanhenemista mitenkään suurena ongelmana, sehän tulee meille kaikille kuten kuolemakin. Jompi kumpi ehtii ensin. Kehon rappeutuminenkin on tosiasia jonka kanssa pitää tulla toimeen. Pitäisikö vielä ruveta mittaamaan kävelynopeutta, verenpaineen ja vyötärön ympäryksen lisäksi...?
Niin no, kannattaako mittailla vai ei riippuu siitä, haluaako tietää vai ei. Jotkut meistä haluavat elää loppuun asti sillä oletuksella, että elävät ikuisesti. Toiset taas elävät kuin viimeistä päivää. Jos perusoletus on, että voi huomenna kuolla (itse kallistun siihen suuntaan), mittailu on turhaa. Jos taas haluaa suunnitella 105-vuotispäivänsäkin etukäteen, on tietysti hyvä tietää, viettääkö niitä kahdella jalalla vai arkussa ;).
Hyvä kirjoitus Maija !
Nuorilla on ihmeelliset kuvitelmat vanhenemisesta. Kun ei ole kokemusta ei voi tietää. Katsotaan sitä mikä näkyy ja kuitenkin kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.
Ikä on korvien välissä, jotkut ovat jo syntyessään "vanhoja". Naiviuutta katsotaan monta kertaa negatiivisesti, mutta lapsenomainen mieli ja positiivisuus pitävät nuorekkaina ja vilpitön asenne.
Skrempat ovat sitten se toinen juttu, ei kaikki todellakaan pysty kiipeämään Himalajalle, onhan se toki hienoa niille joilta se onnistuu. Hyvä jos itse pääsee edes kyykistymään. Itse ainakin suuren määrän skremppoja omaavana ja joka päivä särkyjä potevana, asenteeni on, että jos pystyy, niin niitä ei näytetä niitten kanssa vaan täytyy elää. Ja hymyillään !
Hei, toki on kyse siitäkin, miten 'vanhuus' ja 'vanha' määritellään eli mitä niillä tarkoitetaan. Fyysisesti vanhuus ei ole ns. korvien välissä vaan kehon eri prosesseissa, mutta siihen suhtautuminen on kiinni myös omasta asenteesta (ja tietysti myös ympäröivästä kulttuurista). Ihmisillä on syntyessään esim. erilaisia temperamentteja, mutta kukaan ei ole syntyessään 'vanha'. On vain erilaisia tapoja olla olemassa ja jäsentää maailmaa, jotka määräytyvät yksilöiden taipumuksista ja ympäristön mahdollisuuksista. Samaan tapaan positiivisuutta ei voi pitää nuoruuden ominaisuutena. Kunpa voisimme hyväksyä itsemme ja toistemme erilaisuuden! Hymyillen!
Hyvä kirjoitus ajankohtaiseen keskusteluun, jota tulee käydä etteivät näkökannat yksipuolistu. Vanhenemisen tutkimuksessa samoja asioita käsitellään esim. termeillä kolmas, neljäs ja viides ikä. Ymmärretäänkö 'vanhuus' nykyään vain lääketieteellis-terveydellisessä viitekehyksessä raihnaistumisena vai onko se muutakin? Kollegani, tutkija Marja Saarenheimo kirjoittaa: "Aktiivinen ikääntyminen ymmärretään vielä nykyäänkin jonkinlaisena modernina vastavoimana luopumisen ja menetysten sävyttämälle "perinteiselle" vanhuuskuvalle. Mutta eikö siitä itsestään ole jo tullut melko perinteinen ja hyvinkin hallitseva tapa jäsentää ikääntymistä? Olisiko aika siirtyä eteenpäin?" (Koko artikkeli: http://bit.ly/2aHDAQs) T. Minna Pietilä
Linkki vie mainioon ja ajatuksia selkiinnyttävään artikkeliin, kiitos siitä, Minna! Senior coolness olkoon tavoitteemme!