Kirjoitukset avainsanalla Olavinlinna

Tämä näky vie minut hetkessä oopperatunnelmiin. Sieluni silminkin voin nähdä milloin tahansa paljon ihmisiä menossa sillalle, joka vie Olavinlinnaan.

Viime viikolla olin Lomalinjojen Savonlinnan reissulla Aida- oopperaa katsomassa. Kun saamme tavaramme hotellihuoneeseen ja vaatteet vaihdettua, tulee ansioitunut asiantuntija Aarno Cronvall kertomaan ryhmällemme illan esityksestä.

Oopperajuhlapäivällisen nautimme Perhehotelli Hospitzissa. Ruoka on maittavaa ja tilat viehättävät.

Aterioinnin jälkeen saan ihan livenä olla Olavinlinnaan johtavalla sillalla. Voi että! Ihanan odottavat tunnelmat vahvistuvat! Kuten aina, valokuva on siinä ihan pakko ottaa. Mikä hassuinta, huomaamme tamperelaisen ystäväni kanssa, jota en ole tavannut moneen vuoteen, että siinä vierekkäin otamme kuvia.

Linnaa katsellessa ajattelen, että ei ikimaailmassa linnanherra Eerik Akselinpoika Tott rakennuttaessaan Olavinlinnan Kyrönsalmeen 1400-luvulla voinut aavistaa, että vankat seinät kuulevat oopperaakin, paljon myöhemmin.

Väkijoukon mukana valun oopperasaliin. Taitaa siellä jossain olla lappuja turvevälien pitämisestä. Tuossa tilanteessa moinen ohjaus on lähinnä vitsi. Ei onnistu millään. Seuraaviin esityksiin  oopperajuhlat antoikin maskisuosituksen. Se on minusta vallan hyvä juttu.

Odotan malttamattomana Giuseppi Verdin Aida-oopperan alkua. Minua ei haittaa yhtään, vaikka kolmessa roolissa ilmoitetaan olevan ennakkotiedoista poiketen eri esittäjät. Helena Juntunen Aidana tekee myöhemmin minun silmääni ja korvaani vallan mallikkaan työn. Olen kyllä mielestäni lukenutkin, että Juntunen vuorottelee Michelle Bradleyn kanssa. Samoin Tommi Muelle on aito Ramades.

Kolmas muutos aluksi hämmentää. Nimittäin Amnerista esittää kaksi henkilöä. Lavalla esiintyy Agnieszka Rehlis, mutta lauluosuudet laulaa Anna Danik, orkesterimontusta näkymättömissä. Seuraavana päivänä kuulen, että kyseessä on Rehlisin rooli, mutta hän ei pystynyt laulamaan sinä iltana. No, kyllä tämäkin kelpaa. Etenkin, jos vaihtoehtona olisi ollut koko esityksen peruuttaminen.

Olen varustautunut iltaan kevyellä vaatetuksella, teatterikiikarilla, vesipullolla ja viuhkalla. Onhan aika pitkään ollut hellettä. Yhden kerran aikaisemmin olen ollut Olavinlinnan helteessä oopperaa katsoessani melkein pulassa mahdottoman kuumuuden takia.

Tällä kertaa en tarvitse viuhkaa, en vettäkään. Kiikareita käytän vain pari kertaa. Paikkamme ovat niin hyvät, että hyvin näen muutenkin. Mukaan varaamani jakunkin voin pitää vain varalla. Mikä meidän siinä onkaan ollessa, ystäväni Riitan ja minun.

Ensimmäinen puoliaika, puolitoistatuntia, menee ohi hujauksessa. Jakku on syytä laittaa päälle väliajalla linnan lämpiötiloissa. Virvokkeiden lisäksi käytän hyväkseni saniteettitiloja. Jo vain vessat ovat jännän kivikäytävän ja portaikonkin päässä. Ilmeisesti muuallakin linnassa vessoja on, koska täällä en muista koskaan aikaisemmin käyneeni. Tai sitten olen säästänyt hotelliin.

Että mistä Aida kertoo? Sodasta ja rakkaudesta. Näistä ikuisista aiheista. Ne olivat ajankohtaisia silloin, kun Verdin Aida esitettiin ensimmäisen kerran 1871 Kairon oopperassa ja ne ovat ajankohtaisia nyt, nytkin. Aida, orja, ja Amneris, Egyptin kuninkaan tytär rakastavat samaa miestä, Radamesta. Huonostihan siinä käy. Aida ja Ramades, rakastavaiset, saavat päättää päivänsä suljetussa luolassa. Hakematta tulee mieleeni balladi Olavinlinnasta, ” ja kiinni muurattiin niin tyrmä muurin. Vei paaden taakse salaisuuden neito viaton, kun rakkainpansa oli syyllinen”.

Etukäteen on julkisuudessa vähän kohistu siitä, että ohjaaja, saksalainen Philipp Himmelmann on modernisoinut tämän vuoden Aidan. En itse kyllä mitenkään yltiömodernina oopperan toteutusta näe. Tosin en ole nähnyt Savonlinnan oopperajuhlien aikaisempaa Aidaa.

Oopperan siivin kello etenee iltakymmeneen. On aika raikuvien loppuaplodien. Aplodit ansaitsevat, paitsi nimiroolien esittäjät, myös Oopperajuhlakuoro ja orkesteri. Kapellimestarina on Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellinen johtaja, Ville Matvejeff.

Vaellamme viilenneeseen iltaan. Majapaikassa kesähotelli Tottissa huone on läkähdyttävän kuuma. Ei hätää. Ikkuna auki ja tuuletin täysille. Nukkuminen onnistuu lopulta hyvin. Olo on monella lailla ravittu.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei ala ihan lupaavasti.

Olemme kävelleet ehkä noin puolet matkasta Savonlinnan Seurahuoneelta Olavinlinnaan. Ei härregyyd!  Oopperalippuni on hotellihuoneessa toisen laukun sivutaskussa. Ei muuta kuin takaisin. Onneksi olemme lähteneet hyvissä ajoin. Hyvin ehdin lippuni kanssa. Saanpa mukavat lisähiet kolmenkymmenen asteen helteessä. Voitte arvata, että ihan kauneimmilla nimillä en itseäni hellittele.

Päivällä olen torilta ostanut hatun aurinkoa päälaelta poissa pitämään. Ihan tosi mieleistä ei löydy, kuitenkin tarpeeksi iso isoaivoiseen (?) päähäni. Niitä ei joka telineessä roiku. Hattu on viskoosia ja myyjänä on hatun tekijä Anita Jokinen. Hän pitää ateljeetaan Imatralla. Hattuostoille osuu samaan aikaan kaksi tuntematonta, noin 30 ­+ naista. Siinä yhdessä keekoilemme pääkappaleita kokeillen ja toisillemme nauraen. He löytävät itselleen erinomaisesti sopivat hatut, pinkin ja mustan. Lopuksi tietysti kuvaamme hattumme kellon alla.

Väkeä virtaa kuin helluntaiepistolaan pitkin järven rantaa. Siinäpä kadehdin niin uimareita kuin upean veneen omistajia. Molemmat kelpaisivat minullekin. Tekojoutsenet vartioivat tyyninä linnan rauhaa.

Turvatarkastuksen jälkeen olen kohta sisällä. Siellä kulkiessa on syytä katsoa jatkoihinsa. Kiveykset eivät todellakaan ole tasaisia.

Tämä kuva välittää täysin valheellista tunnelmaa. Vaikka olen varautunut kuumuuteen ohjeiden mukaan vesipulloin ja viuhkoin, olen läkähtyä jo heti alkuunsa. Oikeasti ei naurata, ei edes hymyilytä. Tilannetta ei helpota, että istuin on kapea ja kova. Molemmilla puolillani on vielä minua tukevampi daami.  Hakematta tule mieleeni vanha iskelmä: Pylly vasten pyllyä pump pump, siinä sitä jotakin oo-oo-oo-on. Saan pidettyä suuni kiinni, että en rupea sitä ääneen jollottamaan. Välillä yritän vähän nostella ihrojani irti niin tuolista kuin vieruskaverin ihosta. Toisella heistä on lisäksi hillitön nuha. Minkäpä hän sille voi, mutta tunnelmaani ei nosta tulevaisuus räkätautisena.

Olen ainoan ja viimeisen kerran pyörtynyt vuonna 1968 saatuani auringonpistoksen. Nyt epäilen, että saatan pyörtyä toisen kerran ikään kuin 50-vuotismerkeissä. Viuhdon viuhkalla vimmatusti ja yritän rentouttaa itseni. Älyrannekkeeni mukaan viime päivinä sykkeeni on välillä huidellut selkeästi yli laskennallisen maksimisykkeeni. Nyt ajattelen vilkaista, mitä se tykyttää. Onneksi en tee sitä. Jos syke olisi kova, luulisin varmaankin olevani kuollut.

Onneksi kapellimestari Aleksander Vedernikov astelee reippaana ja isosti hymyillen orkesterikuoppaansa ja Patarouvan ensi sävelet kajahtavat. Alussa toivon vähän nopeampaa tahtia. En siksi, että olisin pitkästynyt, vaan siksi, että teos ehtisi loppua, niin kauan kuin vielä olen hengissä.

Mutta ihme ja kumma! Kuuma on edelleen, mutta pystyn rentoutumaan ja nauttimaan esityksestä. Kyllä osaavan ihmisen ääni on ihana! Oma osansa erittäin nautittavissa esityksissä on toki Tsaikovskin musiikilla.

Kun tässä näytöksessä pelihimoisena Hermanina on Misha Didyk eikä Mika Pohjonen, ovat kaikki esiintyjät minulle tyystin tuntemattomia. Ei haittaa. Didyk on esittänyt ansioituneesti roolia monissa oopperataloissa maailmalla. Sopraano Elena Guseva saa yhdet illan raikuvimmista aplodeista, eikä suotta. Hän ei toki ole ainut, jota voisin kehua. Listasta tulisi pitkä. Herkullisen mainio on ohjaaja Jere Erkkilän toteutus kuolemasta: tanssija hidastetuin, vähän laahaavin askelin jonkinlainen läpinäkyvä kehikko päässä. Ei ole musta viikatemies.

Kun ilta vähän viilenee, lämpötila tuntuu laskevan myös linnassa. Väliajan jälkeen ei ole mitään hätää. Jos nyt varsinaisesti hätää oli aikaisemminkaan. Järjestysmiehen mukaan pyörtyneitä on kuitenkin ollut kaikissa näytöksissä. Ei onneksi mitään vakavampaa.

Rahan pakonomainen tavoittelu, vaikkapa pelaamalla, kuten tässä ja kaiken muun kustannuksella, antaa kakkaisen lopun. Ainakin näin opettaa tämä ooppera. Lienee koko lailla totta tosielämässäkin. 

Esitys kestää  väliaikoineen melkein kolme ja puoli tuntia. Siitä huolimatta jaksamme lopussa raivokkaasti osoittaa suosiota niin taputuksin kuin jalkoja tömistellen. Kannattiko? Vielä kysyt! Jo vain. Vaikuttavaa!

Istumme hotellin terassille yksille pehmeän suloisessa pimenneessä illassa. Ja kappas! Torin hattunaiset, joihin olemme törmänneet jo linnassa väliajalla, istahtavat viereiselle sohvalle. Iloinen, yllättävä jälleentapaaminen! Juttelemme ja nauraa rätkätämme pitkälle seuraavan vuorokauden puolelle. Tarjoilijatytönkin kanssa pääsemme kehumaan toinen toistamme ja lopuksi halaamaan.

Ja väärin. Alkoholi ei ole pääosassa. Ratkiriemullisille jatkoille oopperaillalle ei tarvita kuin yksi lasillinen, syntymähumala ja hauska seura.

Tattis ja tapaamisiin.

 

 

Kommentit (2)

EM
1/2 | 

Nyt pääsin sisään blogiisi, ilman, että kirjuduin naamakirjaan.  Hyviä vinkkejä tuli oopperamatkaa varten.  0nneksi aurinko laskee jo aikaisemmin ja ilta viilenee toivon mukaan myös aikaisemmin.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
2/2 | 

Onnittelut onnistumisesta EM! Erinomaisen nautittavaa oopperamatkaa, toivottaa Anjakaarina.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle Esikoisen nuorelle Brysselissä. Iso ilo on ollut Kuopuksen tyttären syntymä viime vuonna. Saamme miehen kanssa nauttia hänen hoitamisestaan Tampereella.

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2025
2024
2023
2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat