Kirjoitukset avainsanalla Tampere-talo

Tampere Filharmonian sävelet luovat myrskyävää tunnelmaa oopperan alkusoitossa Anja Bihlmaierin johdolla. Samaan aikaan videolla näkyy lyhdyn kanssa merelle tähyilevä nainen.

Tämähän on kuin Myrskyluodon Maijasta, ajattelen. Ei, Maijasta ei ole kyse. Richard Wagnerin ooppera Lentävä hollantilainen on ihan oma juttunsa Marika Vapaavuoren ohjauksessa Tampere-talossa.

Ooppera pohjaa myytteihin ja tarinoihin aavelaivoista, joita on kerrottu nähdyn jo ainakin 1800-luvulla. Ne ovat aluksia, jotka katoavat ja ilmestyvät selittämättömästi. Miehistönä on aaveita, kirottujen merimiesten haamuja. Aavelaivan näkeminen ennustaa tekijälleen pahaa.

Lentävä hollantilainen, Tommi Hakala, on kirottu syyllistyttyään ylimielisyyteen luonnon edessä. Kirouksen ansiosta hän joutuu laivan kapteenina purjehtimaan tauotta maailman meriä. Joka seitsemäs vuosi hän voi rantautua. Rauha on hänelle mahdollista vain, jos hän saa naisen ehdottoman ja uskollisen rakkauden aina kuolemaan asti.

Myrskystä rantaan pelastuttuaan hollantilainen tapaa toisen laivan kapteenin Dalandin (Matti Turunen), joka oitis lupaa tyttärensä hollantilaiselle hänen rikkauksiaan vastaan. Daland on kuin ovela kauppamies tytärtään kehuessaan ja miettiessään hollantilaisen rikkauksien määrää.

Kotona Senta (Johanni van Oostrum) on usein kuullut imettäjänsä Maryn (Tiina Penttinen) laulamaa laulua lentävästä Hollantilaisesta. Senta palvoo kuin teinityttö hollantilaisen kuvaa, unelmoi hänestä ja elämän muutoksesta. Tämän ihmemiehen sitten ilmestyessä kotiin kaikki loksahtaa paikalleen. Miesystävä Erik ( Jussi Myllys) saa jäädä siitä paikasta. Myllys tekee sekä laulullisesti että näyttämöllisesti oivallisen roolityön hylättynä kosijana.

Sentasta tulee hollantilaisen vaimo. Johanni van Oostrum on valloittava Senta. Hänen laulunäänensä ja säteilyvoimansa kantaa vaivatta takapermannolle asti. Balladissa hollantilaisesta hän välittää vahvoja tunteita. Tommi Hakala hollantilaisena on vakuuttava. Heidän duettonsa soi kauniina ja vahvana. Taustalla esiintyvä tanssipari ei itselleni tuo mitään lisäarvoa. Pikemminkin se häiritsee keskittymistä Sentan ja hollantilaisen kohtauksiin.

Tampereen Oopperan kuoron joukkokohtauksissa on taitavaa yhteislaulua, elävyyttä ja voimaa. Laulun lisäksi erityisen nautittavaa katseltavaa on oopperalaisten kaunis liikehdintä kunkin kohtauksen vaatimalla tavalla.

Oopperan loppu on surullinen, pelkkää kuolemaa ja luopumista. Mietin, onko koskaan oopperoilla onnellista loppua. Sitäpä en tiedä, kun en ole asiaan perehtynyt.

Annamme esiintyjille runsaat, pitkät ja tunteikkaat aplodit. Mielessäni sijoitan tämän esityksen Tampereen Oopperassa näkemistäni kärkipäähän, ellen vallan ykköseksi. Uskomatonta, että jo 1843 kantaesityksensä saanut ooppera vetoaa edelleen meihin nykyihmisiin.

Vieressäni katsomossa sattuu istumaan herrasmies Helsingistä, joka on kokenut oopperoissa kävijä. Ehdimme vaihtaa kokemuksiamme molempien näkemistä oopperoista. Molemmat muistamme muun muassa kuutisen vuotta sitten Helsingissä esitetyn Lentävän hollantilaisen modernisoidun version. Tampereen hollantilaisessa ei keskustelukumppaniani vaivaa mikään muu kuin lavasteeksi nostetut isot rukin pyörät. Minusta ne ovat hieno oivallus lavastaja Marjatta Kuivastolta. Ne ovat näyttäviä.

Väliajalla syön Lentävä hollantilainen -leivoksen. Kyseessä on mustaherukkaleivos suklaapäällysteellä. Ja toki. Rukin pyörä on suklaisena päällä. Leivos jättää herkullisen jälkimaun, kuten koko ooppera.

 

Oopperan kuvat Petri Nuutinen /Tampere-talo

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Puolitoistavuotta sitten ostin liput Hans Christian Andersenin sadun pohjalta tehtyyn Lumikuningatar esitykseen Tampereen Nokia-areenalle. Koronapirulainen on sotkenut kuvioita niin, että esitykset olivat vasta tänä viikonloppuna, viisi kaikkiaan. No, mikäs hätä minulla oli. Liput säilyivät hyvin tallessa. Toista oli varmaankin ”Suomen historian suurimman esittävän taiteen spektaakkelin” tekijöillä, joita kaikkiaan oli noin 500. Puhumattakaan miljoonien eurojen investoinnin tuottajista, Tampere-talosta ja Kantelinen Company oy:stä. Rahoittajia on toki ollut paljon muitakin lähtien opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Ensi-ilta koittaa niin esitykselle kuin minulle ystäväni Eevan kanssa 30.12.22. Valumme muiden mukana Nokia-areenan ovesta sisään. Heti ulko-oven jälkeen törmäämme sankkaan ihmismuuriin, joka liikkuu vain hissukseen lipuntarkastuslaitteille. Selviämme kuin selviämmekin siitä hyvissä ajoin paikoillemme.

Siinähän pällistelemme toistaiseksi tyhjää areenaa, johon sopii 15 000 ihmistä. Aika täydeltä näyttää. Takaamme tullaan häätämään ihmisiä pois ostamiltaan paikoilta, ”taaksepäin” (piippuhyllylle?), kun on myyty päällekkäisiä lippuja. Yksi mies on sinnikäs: ”Olen ostanut ja maksanut lipun tähän, en lähde mihinkään” ja saa jäädä. Eevan kanssa vahvistamme toisiamme, että mehän emme lähde näiltä hyviltä paikoilta muuten kuin kantamalla, jos tullaan vaatimaan. Kuulen myöhemmin, että jopa aikoinaan kalliilla hinnalla lipun ostaneet ovat joutuneet luovuttamaan paikkansa viime viikkojen alennuslippuja ostaneille. Hävytöntä, sanon minä.

Esitykseen musiikin on tehnyt Tuomas Kantelinen, ohjaus ja koreografia on Reija Wäreen, valo-, lavastus- ja videosuunnittelu Mikki Kuntun, käsikirjoitus ja konsepti Melissa A. Thompsonin. Pääroolin Lumikuningattarena esittää taitoluistelija Laura Lepistö. Alun perin kuningatarta piti esittämän Kiira Korpi, mutta muuttuneiden aikataulujen jälkeen se ei sopinut hänelle. Lepistö sopii minulle paremmin kuin hyvin.

(alin kuva Tampere-talon sivulta, ei kuvaajan nimeä)

Satu etenee jäällä tilanteesta toiseen niin kuin saduilla on tapana. Näemme taidokkaita ja/tai hauskoja luistelusuorituksia. Lumihiutalesotilaat, Marigold IceUnityn luistelijat, ovat näyttäviä puvuissaan ja monilukuisina. Hauska hahmo on Kärppä, jota minä luulen jääkarhuksi ja yksi ystäväni hiireksi. Nämä luulomme kertovat toki vain siitä, että emme ole lukeneet satua aikoihin.

Isossa roolissa on Kerttu (Silja Dos Reis) parinaan Kai (Felipe Montoya). Jo näistäkin esiintyjien nimistä voi päätellä, että mukana on useita ulkomaalaisia taiteilijoita. Toki siellä mukana on tuttuja: Susanna Rahkamo, Petri Kokko ja Mila Kajas.

Yllättäen areenalle tulee jääkiekkominimatsi. Olin toki tästä kuullut huhuja. Pelaajina on muutama lapsi ja joitakin entisiä jääkiekkoilijoita. Jossakin esityksessä mukana on ollut Mörkökin, Marko Anttila. Sami Hintsanen selostaa. Yksi ja toinen meistä katsojista on ihmetellyt, miten jääkiekkopeli liittyy Lumikuningatar-satuun. No, tietenkään sellaista ei sadussa ole. Itse ajattelen, että tässä tehdään mainosta Tampereelle jääkiekkokaupunkina. Esityshän on tarkoitus saada vietyä kansainvälisille markkinoille. Eri maista on saapunut promoottoreita katsomaan Tampereelle esitystä.

Puolen tunnin väliajalla nautimme Eevan kanssa virvokkeita. Jonot palvelupisteille näyttävät pitkiltä, mutta mitään kiirettä ei meille, meillekään tule.

E

(alin kuvaTampere-talo/Jouni Korhonen)

Visualisti Kuntun käden jälki tuottaa ihania värejä tapahtumiin. Esitystä katsoessani välillä ajattelen, että on siinä ohjaajalla ollut täysi työ hallinnoida jokaisen esiintyjän tulemisia, menemisiä ja tekemisiä. Kokonaisuuden haltuun saamisen on täytynyt olla työlästä isolla porukalla. Niiaan ja kumarran.

Runsaan kahden tunnin jälkeen saamme antaa loppuaplodit. No, mitäs tykkäsit, kyselemme toisiltamme. Eikö ollut aivan ihana, sanoo joku. Itse olen vähän varautuneempi. Hieno oli joo ja kannatti katsoa. Taitavia esiintyjiä ja kauniita kohtauksia. Ehkä ennakkorummutus sai itseni odottamaan jotain vielä enemmän. Siis mitä?  Varmaankin jotain ylimaailmallista.

Poistuessamme ulos, luonnollisesti jonottamalla, täytämme vetiset ja liukkaat jalkakäytävät. Mietimme sitä, sitäkin, että Lumikuningattarella (Laura Lepistö) oli itseasiassa harmittavan pieni rooli. Olisimme mielellämme katsoneet hänen esiintymistään enemmänkin. Mutta satu on satu ja sen ehdoilla on menty. Ainakin tässä kohtaa.

Seuraavana iltana Lumikuningatarjääshow näytetään televisiossa. Se täydentää hyvällä tavalla omaa kokemustani katsomossa.

 

Mediakuva on Tampere-talon sivuilta, kuvaajaa ei ole mainittu

 

 

Valon pisaroita kun toivo häviää

Meille putoaa valon pisaroita

Näin laulaa Tuuren Kilpeläinen laulussaan Valon pisaroita. Onpa minusta hienosti tähän aikaan, tähänkin aikaan sopivat sanat.

Kuuntelen ja katselen Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin konserttia Tampere-talossa. Iso Sali on täynnä. Istun etuparvekkeella, joten näkymät areenalle ovat yläkantista. Tästä syystä valokuvissakin on enemmän kuin vähän toivomisen varaa. Muuten ei haittaa. Kuuntelemaanhan tänne olen tullut.

Tuskin tähän konserttiin olisin eksynyt ilman Pirkanmaan psykologiyhdistyksen (Pipsyn) jäsenyyttä. Yhdistyksen kevätkokous on ravintola Mylläreissä. Kokouksen jälkeen syömme hyvän kolmen ruokalajin aterian. Illalla on ohjelmassa tämä konsertti. Yhdistys maksaa suurimman osan pääsylipusta. Aina on mentävä, kun halavalla saa, sanoi jo Sulo Vilen aikoinaan.

Kun mies on viiskytvuotias

Alla röhkii kuuma harrikka

Se näyttää jätkät kellistin

Kyytiin nuoren, kauniin sellistin

(Hyvä, paha, ruma mies)

Tuure Kilpeläinen on 51-vuotias, mutta en väitä, että hän kertoisi tässä itsestään. En edes tiedä, milloin laulu on tehty. Laulussa käydään läpi miehen eri vuosikymmenet. Lopuksi yhteenveto on tämä:

Hullun pojan rohkeutta

Ja nuoren miehen voimia

Ja vanhan pöllön viisautta

Ei voi koskaan saada kerralla

Silti kerroksittain kaikki tää

Pakka roiskittua elämää

On laskoksissa hyllyssä

Vanhan mielen mielessä

Muutettavat muuttaen tämä sopinee naisenkin elämään. Kuka vielä sanoo, etteikö iskelmäsanoituksissa voisi olla ihan viisaita ajatuksia?

No, millainen oli konsertti, kysyt? Alkupuolella kaipaan syvästi korvatulppiani. Olen ilmeisen herkkäkorvainen, kun elokuvissakin työnnän topsut korviini. Ehkäpä tapahtuu joku adaptaatioilmiö, kun konsertissa tulppien kaipaus katoaa.

Osan Kilpeläisen lauluista tunnistan, kuten nuo edellä mainitsemani ja niiden lisäksi joitakin muita. Niistä tykkään. Rytmikkään mukavia ovat loputkin.

On sentään yksi poikkeus mukavuudesta. Tuure Kilpeläinen kertoo, että he ovat kovasti halunneet säveltää ja esittää Leinon Hymyilevä apollo -runon. Nyt ovat sen tehneet. Jos minulta kysytään (vaikka minultahan ei koskaan mitään kysytä), niin antakaa, please, sen runon olla ihan vaan runona. Jooko?

Musiikki vetää mukaansa. Käteni läpsää ja jalkani kapsaa. Vierusystäväni kanssa yhdymme jossakin kohtaa käsien heilutteluunkin. Ja. Usko tai älä! Loppulauluissa seisten jammailemme!

Jäämme kyllä pahasti takamatkalle verrattuna kahteen permannon eturivin naiseen. He itse asiassa eivät juurikaan istu, vaan seisovat ja tanssivat lähes jopa kipaleen. Saattaa siellä alhaalla useampiakin tanssijoita olla, mutta näkökenttäni on rajoittunut.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani ovat olleet yhdessä 12 vuotta. Syksyllä on edessä tauko, jonka pituutta ei ole määritelty. ”Minulle on vähitellen voimistunut olo, että täytyy katsoa, mitä muuta täällä voisi tehdä”, sanoo Tuure Kilpeläinen. ” Musiikkia, kirjoittamista, maalaamista… En tiedä vielä tarkkaan, mitä se on.” (Tamperelainen 23.3.22)

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Aamulehti ei maininnut sanallakaan Kilpeläisen konserttia. Isot sivut oli sitä vastoin uhrattu, etusivua myöten, samana iltana Tampereella konsertoinneille Antti Tuiskulle ja Lauri Tähkälle. Millaista puolueellisuutta! Hävetkööt!

Konsertin jälkeen palaan autolleni iltakymmenen pintaan Kilpeläisen lauluja hyräillen. Kohta ei enää hyräilytä. Sanotaan, että ilmaisia lounaita ei ole. Ei näytä olevan ilmaisia päivällisiäkään. Eikä halpoja konserttilippuja. Aina niistä näköjään joutuu maksamaan. Autoni tuulilasinpyyhkijää koristaa 60 euron arvoinen lappu.

 

 

Mitä yhteistä on Pirkko Mannolalla, Kai Lindillä, Lasse Liemolalla ja Dannyllä? No, ainakin se, että kaikki ovat Dannya lukuunottamatta yli 80- vuotiaita, Dannykin ensi vuonna. Kaikki ovat olleet myös fanitettuja laulajia.

Näitä molempia asioita on tarvittu, että he ovat mukana Aikansa idolit- konsertissa. Juontaja Markku Veijalainen tosin on vain 74- v, kolmen taustalaulajan ja tanssijan ryhmä on enempi nuoriso-osastoa.

Mikään ihan fanifani en nuoruudessani ollut. Konserttiystäväni kanssa pohdimmekin, että ei meidän aikanamme sellaista valtaisaa fanikulttuuria ollutkaan. Ei ollut niin paljon pelejä ja vehkeitä. Eikä megakonsertteja.

Tampere-talo on ottanut koronapassin käyttöön, mistä kiitän ja kumarran. Jonot ulottuvat ulos asti. Passien tarkastus sujuu kuitenkin nopsaan neljältä tarkastajalta.

Ei muuta kuin istumaan isoon saliin. Paljon on väkeä, vaikka eivät nyt permannonkaan paikat ole täynnä. Parveke on ilmeisesti tyhjä. Joka tapauksessa Danny juonnossaan hehkuttaa, kuinka he ovat saaneet isomman yleisön kuin mitä Tampere-talossa on korona-aikaan ollut. No jaa. Sanoisinpa, että koronapassilla on oma  vaikutuksensa. Sitä paitsi filharmonikkojen konserteissa on ollut monesti rajoitettu osallistujamäärä.

Saan sitä, mitä tilasin. Vanhoja, tuttuja iskelmiä nuoruuden ajoilta. Parhaimmillaan rytmi tarttuu jalkaan ja saa koko kropan hytkymään. Totta mooses laulan välillä mukanakin. Kyllä kaikilta esiintyjiltä vielä laulu sujuu. Omaa luokkaansa on minun korvaani Lasse Liemolan ääni, Suomen Paul Ankaksikin kutsuttu. Olisin mielelläni kuunnellut kokonaan esimerkiksi Dianan, enkä vain pätkää potpurissa. Veijalainen kertoo Liemolan taas viime vuosina esiintyneen. Liemola jätti aikoinaan lauluhommat, opiskeli ekonomiksi ja teki ilmeisesti oikeita töitä.

Sain myös sellaista, mitä en tiennyt tilanneeni. Toki mielelläni tämmöisessä yhteydessä kuulen siihen laulu-uraan liittyviä tarinoita. Niitä lauluja ja lauluihin liittyviä asioitahan tänne on tultu kuuntelemaan. Minusta ei nyt tässä konsertissa olisi tarvinnut esimerkiksi Mannolan kertomuksia filmiurastaan, missivaiheistaan tms. etenkään, kun hänen kertomuksillaan ei aina ollut äärtä eikä laitaa. Haloo, Veijalainen. Oisko juontaja voinut vähän suitsia?

Ihan vaivatta olisin voinut jättää väliin myös monet Dannyn vitsailut, jotka hän jostakin syystä kertoi jollakin ihmeellisellä, teennäisellä, muka-hauskalla-äänellä, loput kiekaisten. Armoa! Armoa!

Mutta Liemolalla on niin hauskoja juttuja, että rätkätän ihan estoitta. Hän kertoo ne omina kokemuksinaan, mutta mene tiedä. Ei kuitenkaan hyvän jutun alkuperällä ole väliä. Opinpa ainakin yhden uuden määrittelynkin. Liemola kertoo tansseissa hakeneensa jotain nuorempaa naista, joka ei lähtenyt. Hän kuuli kuitenkin naisen sanovan ystävälleen, että tuo oli ihan arkkukamaa. Arkkukamaa. Kun Liemolalta kysytään, mikä on pitkän iän salaisuus, hän vastaa: Pitää elää vanhaksi. Totta on.

Kai Lindin kävely ja liikehdintä on kovin epävarman tuntuista, taluttajaakin välillä tarvitaan. Mutta laulu sujuu ja tilanteeseen sopiva sutkauttelu. Ihailtavaa, että hän on jaksanut lähteä kiertueelle.  Dannynkin kävely on arkailevaa ja jopa vähän ontuvaa. Ikä tuo kaikille jotain pientä vaivan tynkää. Mutta laulua se ei Dannyllakaan haittaa eikä koreiden vaihtuvien vaatteiden käyttöä. Showmies on showmies.

Taustalaulajissa Erica Vikmanin sisko on porukassa mukana, muita en nimeltä muista. En huomaa laskea, miten monta kertaa he vaatteitaan vaihtavat. Monta.

Siis monta plussaa ja jonkin verran miinusta. Miinuskerhoon menevät myös Dannyn duetot, joita aikoinaan Armin kanssa lauloivat. Nyt Armin osuudet laulavat taustalaulajat. Voisiko ajatella, että Armi saisi olla jo rauhassa haudassaan tai missä lieneekään? Mautonta, taustat "tietäen", jos minulta kysyt.

Lopuksi yleisö nostatetaan ylös ja esiintyjät kääntyvät meihin selin. Valokuvaaja ottaa edestäpäin kuvan, jossa sitten näymme kaikki, näin ymmärrän. Jostakin somesta sitä sitten voi kuulemma katsella. Konserttiseuralaiseni tietää, että tämmöistä nyt nykyään harrastetaan. Hänelle tämä on jo toinen kerta.

Katson ennakkoon mielestäni netistä, että konsertti kestää kaksi tuntia. Ovimies kertoo, että kesto on 2 tuntia ja 45 minuuttia. Todellinen kesto on 3 tuntia ja 15 minuuttia. Vielä lopussa Danny ei meinaa malttaa jättää lavaa, kun juttua vielä tulee hänen ensi vuoden synttärikonsertistaan. Ihan totta, joo. Vähemmän juttua, enemmän laulua. Näitä kommentteja kuulen ulos mennessäni myös muulta yleisöltä.

Onhan se tietysti niinkin, että meillä vanhoilla vanhoista asioista juttua riittää, ainakin jos joku kysyy. Silloinkin, vaikka ei olisikaan taiteilija, jonka edellisestä esiintymisestä on paljon aikaa.

 

 

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle Esikoisen nuorelle Brysselissä. Iso ilo on ollut Kuopuksen tyttären syntymä viime vuonna. Saamme miehen kanssa nauttia hänen hoitamisestaan Tampereella.

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2025
2024
2023
2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat