Kirjoitukset avainsanalla Tampereen teatteri

Mitä iloa on talosta, tavarasta ja vauraudesta, jos rakas ihminen, tässä näytelmässä Niskavuoren nuoren Loviisa- emännän (Annuska Hannula) oma puoliso Juhani (Jussi-Pekka Parviainen) haikailee vain meijerska Malviinan ( Pia Piltz) syliin. Siksipä Niskavuoren nuori emäntä ymmärrettävästi rakkautta rukoilee. Hannula teki vereni pysäyttävän roolin puolitoistavuotta sitten Piaffina. Odotinkin Hannulalta nytkin vahvaa, nautittavaa roolityötä, enkä pety. Loviisa on vahvasti totta. Parviainen antaa hänelle voimakkaan vastavoiman ison talon määrätietoisena isäntänä.

Tähän Loviisan epätoivon hetkeen on kuitenkin vielä vähän aikaa, joten aloitanpa alusta.

Tampereen teatterin remontti on nyt siinä vaiheessa, että avausnäytelmän ensi-ilta on 17.9.25. Talo on ulkoa sama vanha, mitä nyt Suomen lippu liehuu ensi-illan merkiksi. Punaista mattoakin vielä oiotaan, kun olemme sisään menossa. Sisätiloissa siellä täällä herkkään hajunenääni tuoksuu hienoisesti tuore puu ja/tai maali.

Uusitusta teatterista laitan myöhemmin toisen, pienen postauksen.

Kun juhla on, saan kuoharilasin käteen. Kiitos paljon! Koska alaravintola ei ole vielä valmis, käytetään ravintola Kiven tiloja vielä noin vuoden ajan. No, mikäpä tässä on istuessa.

Hella Wuolijoen Niskavuorinäytelmät ovat ainakin jokaiselle meille varttuneemmalle tuttuja. Niskavuoren nuori emäntäkin on jo 1940-luvulta. Ohjaaja Mikkola sanoo sen olevan parhaita ellei paras näytelmä.  Vanhaa hapatusta kuitenkin? Ehei. Perhe- ja ihmissuhteissa näkyy usein samoja elementtejä vuosikymmenistä riippumatta. Vanhaa hapatusta en näin riemastuneena olisi katsellut.

Ohjaaja Antti Mikkola on tehnyt päivitetyn version Niskavuoren nuori emäntä- näytelmästä. Mikkolan ohjaukset ovat minusta aina laatutavaraa. Lavastussuunnittelija Teppo Järvinen (oikealla) ja valosuunnittelija Tiiti Hyttinen (vasemmalla) kertovat olevansa kuin naimisissa näytelmää tehdessään. Riitoja ei heidän liitossaan tosin kuulemma ole. No, sehän näkyy lopputuotoksessa. Erityisen mielenkiintoinen lavastus on lasitalo. Siellähän mähkitään, riidellään ja yritetään pitää huoli, että kukaan ei saa tietää mitään. Eipä kyläläisiltä voi elää salassa lasitalossa. Erilaiset äänet, esimerkiksi huohotukset, ja musiikki vahvistavat kohtauksien tunnelmaa.

Loviisa on naitu taloon paljolti rahojensa tähden. Alussa pariskunnan suhde näyttää hyvältä. Juhani on riiustellut Malviinaa ja saanut salatun lapsenkin hänen kanssaan. Kun Loviisa tapaa pariskunnan suutelemasta, ja saa tilanteen selville, on helvetti irti.

Kyseessä ei olisi Niskavuori-näytelmä, ellei siinä olisi vahvoja, jaloillaan tukevasti seisovia naisia. Arasta Loviisasta tulee vahva emäntä. Hänen silmilleen ei enää hypitä. Voi että, kun on ihana katsoa Loviisan sisuuntumista! Enää hän ei ole mikään kynnysmatto. Juhanin sisko Kustaava ( Katriina Lilienkampf) tosin pyytelee, ettei Loviisa olisi niin kova. Kustaava nuorena naisena tuntuu olevan hämillään talon tapahtumista, mikä ilmenee levottomuutena.

Juhanin toinen sisko Heta ( Eeva Hakulinen) on myös vahvoja naisia, ihan rasittavuuteen ja pelottavuuteen asti. Miten vankasti Hakulinen pysyykään roolihenkilönsä nahoissa! Hakulinen teki mahtavan roolin Niskavuoren Heta- näytelmässä joitakin vuosia sitten. Sitäkin muistelen lämmöllä.

Meijerska Malviinastakin löytyy lopulta sisua ja yritystä itse määrätä elämästään. Pia Piltz tuo loistavasti esiin Malviinan eri tunnetilat.

Ja miehet sitten? Juhani on yhteisössään ja politiikassa arvostettu henkilö, joka seurustelee herrasväen kanssa. Mutta naissuhteissaan? Vätys, etten sanoisi. (Tähän kanssani teatterissa ollut aviohenkilöni sanoo voimakkaan vastalauseen, mies kun on.)  Juhani todistelee näytelmässä vaimolleen, kuinka mies nyt vain on sellainen, että monta naista tarvitsee. Joopa joo. Olkoon vaan näytelmä vuosikymmenten takaa, mutta muutaman tuollaisen ukonretaleen tiedän nykypäivänäkin. Juhanin veljen Antin (Toni Harjajärvi) tahto on isoveljensä taskussa.

Niskavuorelaiset eivät tunteitaan peittele. Kun oikein kova paikka tulee, juostaan metsään lapsen tai haulikon kanssa. Takaisin onneksi tullaan. Näyttelijät osaavat ihailtavasti ilmentää kaikkia tunteita ja niiden sävyjä.

Ennakkoon odotin erityisesti Tuija Vuolteen mukana oloa. Hän onkin Niskavuoren vanhana emäntänä niin pehmoisen lämmin kuin vanha mummeli voi olla. Hän on jo vetäytynyt kiistojen ulkopuolelle. Ihana Tuija Vuolle! Elina Rintala tekee mainion, nauruhermoja kutittavan roolin Jusena, Malviinan äitinä.

Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti ja Ville Mikkonen esittävät monia pienempiä rooleja. Heidän suorituksensa täydentävät upeasti upean kokonaisuuden.

Väliajalla ehdimme virkistäytyä muun muassa leivoksilla Kiven tilassa.

Että mitäkö tykkäsin? Turha kysellä, minähän kovasti tykkäsin! Voiko teatterinautinto enää tästä parantua? Ei. Muutkin yleisössä kuulostavat tykkäävän. Aplodit ovat runsaat ja pitkät, osaksi hurraahuudoilla säestettyinä. Niskavuoren ihmissuhteet saavat ainakin minut ajattelemaan. Meidän iloksemme näyttelijät tekevät vahvasti vaikuttavaa työtä.

 

Näytelmän kuvat Tampereen teatteri/Teppo Järvinen

Lippu Tampereen teatterilta

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Istun Tampereen teatterin sympaattisen, jopa kotoisan pienen Frenckell- näyttämön katsomossa. Kyseessä on näytelmän Oliver Twist ennakkonäytös. Käy ilmi, että edessäni ja vieressäni istuu näytelmän tekijöitä katsomassa, onko vielä korjattavaa ensi-iltaan. Tunnistan ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen. Saan toistamiseen kiittää häntä loistavasta Piaff näytelmästä Tampereen teatterin isolla näyttämöllä keväällä 2024. Nytkin hän on ohjaajan puikoissa.

Oliver Twist on englantilaisen kirjailija Charles John Huffam Dickensin teos 1830-luvulta, jota aikaa näytelmä kuvaa. Onpa siitä tehty elokuvakin. Suomeksi kirja on julkaistu 1954. Arvelenpa, että monet polvet ovat jo aikoinaan kirjaan tarttuneet. Itselläni on hämärä tai vähintäänkin hämärtynyt kuva tulevan näytelmän tapahtumista.

Mitä siis saan nähdä?

Oliver, Arttu Soilumo, on elänyt koko yhdeksän elinvuottaan köyhäinhoitolaitoksessa tietämättömänä syntyperästään. Olot laitoksessa ovat kaameat, kuten uskon olleen tuohon aikaan Englannissa oikeastikin. Arttu Ratinen kunnan virkamiehenä, talonmiehenä ja Lasse Viitamäki jonkinlaisena emäntänä paitsi kohtelevat orpoja kylmästi, riiustelevat keskenään ja pettävät minkä ehtivät.

Kun Oliver ollaan myymässä nuohoojan, Tommi Raitolehto, apupojaksi, jonka hoteissa moni orpopoika on jo kuollut, saa Oliver jalat alleen, kirjaimellisesti. Oliverin pitkä juoksumatka on minusta oivaltavasti näytetty.

Siitä alkaa seikkailu Lontoossa. Kuten arvata saattaa, alamaailman roistot, Pomo, Arttu Ratinen, Nancy, Elisa Piispanen ja Taskuniekka, Lasse Viitamäki, kaappaavat hänet ensi töikseen porukkaansa. Hänestä ollaan kouluttamassa ammattimaista rikollista.

Kadulta Oliverin pelastaa rikas lakimies, herra Bronlow, Tommi Raitolehto. Lakimiehen palvelijoina Elisa Piispanen, Artturi Ratinen ja Lasse Viitamäki toimivat huvittavasti välillä kuin olisivat yksi henkilö.  

Vielä kerran Oliver joutuu roistojen porukkaan. 

Hyvä ”haltijatar”, Elisa Piispanen, pelastaa hänet roistoporukasta onnettomien tapahtumien jälkeen.

Lopussa orpopoika, paitsi pääsee uudelleen lakimiehen hoteisiin, saa kokea jättimäisen yllätyksen.

Näin siis näytelmä on lyhyesti, mutkia tahallisesti oikoen ja tapahtumia kertomatta jättäen selostettu.

Mikko Saastamoisen vanhanaikainen, kyseistä aikaa ja tapahtumia kuvaava lavastus ja puvustus ovat ihan nappi silmään tähän tarinaan. Näytelmä kokonaisuudessaan vie katsojan 1800-luvun Englantiin.

Kuten selostuksestani saattaa huomata, näyttelijöillä on monta roolia päähenkilön esittäjää Arttu Soilumoa lukuunottamatta. Mahtaa siellä kulissien takana olla välillä aikamoista vipinää, kun asusta toiseen vaihdetaan. Jokaisen jokainen roolityö on kuitenkin aina omanlaisensa ja uskottava. Uskomattoman upeasti nämä vain viisi näyttelijää toteuttavat meille koko tarinan. Se on erinomaista ammattitaitoa, jos mikä! Se vaatinee ohjaajaltakin hyvää suunnittelukykyä.

Esitystä katsoessani mietin, että onko tullut uusi normaali, että miehetkin esittävät naisrooleja, kuten tässä ja naisetkin miesrooleja, kuten olen tänä syksynä toisessa teatterissa todennut. Jos näin on, mistä se kertoo? Itselläni on kyllä arvailuja aiheesta, mutta en lähde niillä spekuloimaan, kun en ole teatterin tekijä.

Oliver Twist jatkaa Dickensin Saiturin joulu- linjalla. Sitä esitettiin joulun aikaan 11 vuotta peräkkäin Tampereen teatterissa. Molemmissa on sama sanomakin: Hyvän puolella oleminen on monella tavalla kannattavaa.

Minusta tarvitsemme, tai ainakin minä tarvitsen, tällaisia näytelmiä, joissa paha saa palkkansa ja hyvyys voittaa. Etenkin näinä aikoina. Teatterilta pois kävellessäni tuntuu kuin mieleni olisi ollut lempeässä, lämpimässä kylvyssä, jossa kaikki ikävä kuona on poistunut. Vaikka satua se onkin, niin  hetken tuntuu, että maailmassa oikeasti voivat hyvät asiat voittaa. Hetken tunnen itsekin olevani piirun verran parempi ihminen.

 

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Koreografia Chris Whittaker

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala.

 

Kuvat Tampereen teatteri/ Heikki Järvinen

 

 

Nuori rakastunut pari. Yllätysraskaus. Avioliiton opettelua kaksosten kanssa. Kumpikin puoliso puuhastelee omiaan. Ero vaimon aloitteesta. ”Vesat” jäävät isälle äidin toiveesta, ensin toistaiseksi. Vaimo alkoholisoituu. Siitä huolimatta hän yrittää esittää hyvää äitiä lähettelemällä lapsille parin sanan postikortteja. Isä avioituu uudelleen, syntyy uusperhe.

Kuulostaako tutulta? 

Reko Lundan on kirjoittanut näytelmänsä vuonna 1998 eli melkein 30 vuotta sitten. Teemat eivät ole vanhentuneet. Minusta moni asia voisi olla, tai onkin, tunnistettavissa tänäänkin.

Ohjaaja Jaakko Kiljunen kuljettaa meitä vaihdellen vuosikymmeneltä toiselle. Alkukohtauksessa ollaan vuonna 2025 Tampereella. Äiti Hanna Rinne (Mari Turunen) makaa sairaalassa aivoinfarktin saaneena ja osittain muistinsa menettäneenä. Aikuiset lapset Aki Rinne (Kai Vaine) ja Liisa Rinne ( Annuska Hannula) käyvät äitiään katsomassa, kumpikin tyylinsä mukaan.

Takaumissa eletään 1970- ja 1980-luvuilla. Miten riemastuttavaa onkaan nähdä niiden vuosikymmenten vaatteita ja sisustusta! Tuttuja ne ovat näin vanhemmalle valtiomiehelle. Näistä suurimmat kiitokset kuulunevat ohjaajan lisäksi lavastussuunnittelija Mikko Saastamoiselle ja pukusuunnittelija Mari Pajulalle.

Nuorta Hanna Rinnettä esittää Ilona Karpelin ja hänen puolisoaan Ripa Rinnettä Vili Saarela. Molemmat opiskelevat vielä teatteritaiteen opinnoissa Nätyssä. Jo vain on nuoressa sukupolvessa aineksia vaikka mihin! Katriina Lilienkampf muuntautuu uskottavasti moniin rooleihin. Matti Hakulinen on Hannan isoveli ja välillä lasten mainio opettaja ja terveydenhoitajakin.

Koskettavinta tarinassa ovat lasten kokemukset: äidin kaipuu ja harvojen tapaamisten epäonnistumiset. Lapsuus on jättänyt erilaiset jäljet sisaruksiin. Liisa on ”sanoutunut irti” äidistään, tietyllä lailla kovettanut itsensä ja yrittää luoda lapsilleen täysin erilaisen lapsuuden. ” En ota edes saunakaljaa.” Häntä ei sairastuneen äidin hoivaaminen kiinnosta. Kuvaavaa on, miten hän puhuu äidistään sairasvuoteen äärellä veljelleen: ”toi”, ”tosta”, äitiään tarkoittaen.

Aki-veli on toista maata. Hän on holhonnut ja holhoaa alkoholisoitunutta äitiään ja osaksi rahoittanutkin häntä, jo nuoresta asti. Kuvaan kuuluu, että mieleltään hapero äiti todistaa, että koskaan ei ole ottanut viinaa. Mitä nyt Akin mukaan 30 viimeistä vuotta.

Ymmärrettävästi siskosten välillä on ristiriitoja ja toistensa syyttelyä. Jonkinlainen yhteys tuntuu kuitenkin syntyvän. Se antaa toivoa tulevaisuuteen.

Jaakko Kiljusen ohjaustyö on Teatterikorkeakoulun lopputyö ohjauksen koulutusohjelman maisteriopintoihin. Mielenkiintoisesti hän kuljettaa välillä sairaalassa olevan Hanna Rinteen rollaattoreineen nuoremman minänsä kohtauksiin mukaan. Aivoinfarktin kokeneella Hanna Rinteellä lapsuus ja nuoruus sekoittuvat nykyhetkeen. Kohtauksiin liittyvä vuosikymmen on luettavissa näyttämöllä aina ennen kohtausta. Se auttaa pysymään mukana ajassa.

Eilisillan näytelmä oli ravistava ja ajatteluttava! Vielä tänäänkin. Muistoni lähipiirin alkoholisoituneesta äidistä ja keskustelut lasten kanssa nousivat ilman muuta mieleeni. Uskonpa, että en ollut katsomossa ainut, jolle esityksen teemoissa oli tuttua.

Kokeneet näyttelijät ja nuoremmat tekevät yhdessä upean kokonaisuuden! Ensi-illan runsaiden loppuaplodien aikaan taaempaa katsomosta kuuluu myönteistä mölinää. Tulkitsen ne kiitoksiksi esittäjille.

 

 

Näytelmän kuvat Tampereen teatteri/Heikki Järvinen

 

 

 

 

Mikä mahtaa olla näytelmän sanoma?

Minulle keskeisenä jää mieleen, että lähihoitajan ammatti on kaikkien ammattien pohjasakkaa. Se on ainut ammatti, johon jätekukkulalla eläneet, ihmisiksi pyrkivät Matti (Matti Hakulinen)  ja Liisa (Elina Rintala) kelpaavat ”yhteiskuntaan” pyrittyään ja  päästyään. Lisäksi runsaiden toistojen ansiosta tulee selväksi, että lähihoitajan työ on vain p…….n pesemistä kuolevilta.

Näytelmän kirjoittaja Kari Hotakainen kertoo ohjelmalehtisessä halunneensa tehdä komedian. Idea on minustakin hyvä. Matti ja Liisa pyrkivät ihmisiksi yhteiskuntaan. Virkailija ( Eeva Hakulinen) panee heidät tekemään monia ”pääsykoetehtäviä”. Hotakainen on tässä tuonut esiin oivaltavasti meille tuttuja yhteiskunnan tyypillisiä, ärsyttäviäkin juttuja. Oivaltava ja hauska  idea ja toteutus.

”Millaista työtä on tarjolla sille, joka ei mitään osaa”, pohtii Hotakainen. No, näytelmään hän on kirjoittanut, että lähihoitajan töitä. Virkailija toteaa senkin, että siihen hommaan on tulossa ulkomailta ”lähes ihmisiä”. Lainausta en muista ihan oikein, mutta sanonta tarkoitti juuri sitä, että ihmisiä ulkomailta tulevat työntekijät eivät ole.

”Kuvittelin kaksikon lapsenomaisiksi klovneiksi, jotka päästävät suustaan sellaista, mitä meidän ”yhteiskuntalaisten” ei tulisi mieleenkään sanoa”, kirjoittaa Hotakainen. Voihan Hotakainen, missä todellisuudessa elät? Ihan kaikki näytelmähenkilöiden ajatukset ja asenteet lähihoitajista ja vanhoista hoidettavista tulevat vastaan turuilla ja toreilla. Siksipä lähihoitajien koulutukseen haluavia ei tahdo löytyä. Ei niitä asenteita komedian nimissä olisi tarvinnut enää vahvistaa.

Matti ja Liisa saavat työtä vanhusten, ”kuolevien” kanssa. Siellä makaa myös päänsä lyönyt Virkailija. Lopuksi Virkailija ja hoitajat Matti ja Liisa laulavat yhdessä Abbaa Matin säestäessä kitaralla. Tuntuipa kaiken jälkeen päälle liimatulta.

Sanottakoon, että en ole lähihoitaja eikä läheisissäni ole lähihoitajia. Sitä vastoin olen tavannut ja tapaan lähihoitajia työssään, muun muassa hoitokodissa ystävän luona vieraillessani. He näyttävät tekevän siellä, ystävällisinä, paljon muutakin kuin p…….n pesemistä. Arvostan heidän tärkeää työtään kovasti.

Teatterisalista poistuttaessa kuuluu ääni: ” Onhan se välillä tollasta.” Oliko hän ehkä lähihoitaja, mene tiedä. Painottaisin kuitenkin sanaa välillä.

Saatat ajatella, että siinä on taas yksi tiukkapipoinen, kukkahattu nutturapää. Joo, tiukkapipoinen voin olla. Nutturaan asti hiukseni eivät koskaan ole riittäneet. Kesäinen kukkahattu voi löytyä. Saatan olla myös niin yksinkertainen ja pitkillä piuhoilla varustettu, että en ymmärtänyt oikein tämän komedian sanomaa.

Niin yksinkertainen en kuitenkaan ole, ettenkö ymmärrä arvostaa näyttelijöiden hienoa, ammattitaitoista työtä tässäkin näytelmässä. Siitä kiitos.

Niin tai näin. Tämä ei ollut minun näytelmäni. Ärsyynnyin. Ehkä se olikin tarkoitus.

Ohjaaja Tuomo Rämölle ohjelmalehtisen mukaan on päällimmäisiksi kysymyksiksi noussut muun muassa: mistä ihmisyys koostuu? kuuluuko ihmisarvo kaikille? mitä on olla ihminen? Hyviä kysymyksiä. Niitä on hyvä pohtia kaikkien näytelmän henkilöiden kohdalla.

 

 

Esityskuvat käsiohjelmasta, Heikki Järvinen

 

 

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle Esikoisen nuorelle Brysselissä. Iso ilo on ollut Kuopuksen tyttären syntymä viime vuonna. Saamme miehen kanssa nauttia hänen hoitamisestaan Tampereella.

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2025
2024
2023
2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat