"Kirjoittaminen on kuin unen näkemistä", sanoo kirjailija Jenni Kokander

”Menen näkökulmahenkilön sisään ja kirjoitan, mitä se näkee ja kuulee”, jatkaa Kokander. Kuulostaapa helpolta kuin se muinainen heinänteko.

Istun läppärini ääressä. Eevan kirjaklubissa on päätoimittaja Mari Paalosalo-Jussinmäen haastateltavana Jenni Kokander.

Olen pitänyt Jenni Kokanderia näyttelijänä, joka koomikkona on esiintynyt monena vuonna Putouksessakin (näitä en tosin ole katsonut) Nytpä opin, että hän on jo julkaissut yhden novellikokoelman Sukupuuttoon kuolleiden planeetta (2021) ja kaksi rikosromaania: Yksi miljoonasta (2022) ja Äidit palaavat aina (2024).

Että näin! Eikä kukaan ole kertonut tästä minulle mitään.

Miksi Kokanderista tuli näyttelijä?

Kokander aloitti näytelmäharrastuksen jo 13- vuotiaana. Koulu ei mennyt hyvin. Kokander kävi Steinerkoulun ja siellä hänen luovuutensa nähtiin. Luokan näytelmäprojektina 12.luokalla oli Saatana saapuu Moskovaan. Ohjaaja kehotti häntä hakemaan teatterikouluun. Luokanvalvojakin totesi, että lukio ei ole sinun paikkasi, hae jonnekin luovaan juttuun.

Miten Kokanderista tuli julkaiseva kirjailija?

Kokander oli aina ajatellut, että hänestä tulee kirjailija. Kirjoittaminen on ollut aina tärkeä ilmaisumuoto. Nuorena hän kirjoitti runoja ja novelleja. Haave julkaisemisesta on aina elänyt. Kokander sanoo, että kirjoittaisi, vaikka teoksia ei julkaistaisikaan.

Kustannusyhtiö Tammi kuitenkin otti yhteyttä ja pyysi kirjoittamaan kirjan. Kokanderin mukaan häneltä odotettiin jotain tietokirjaa. Hän kuitenkin pyysi saada kirjoittaa fiktiota. Fiktio voi olla hänestä todempaa kuin fakta." Kirjoissani on paljon raskaita ajatuksia, vaikka olenkin koomikko", sanoo hän itse.

Miten kirjat syntyvät?

Tarina lähtee jostakin tosielämän tapahtumasta. Yksi miljoonasta kirjassa on lähtökohtana Kokanderin lapsuudenaikainen tapahtuma kellarisurmasta Länsi-Pasilassa, jossa silloin asui. Äidit palaavat aina pohjaa katoamisjuttuun, jonka yhteydessä tutkija totesi: Ei syytä huoleen, koska äidit palaavat aina. Kirjan tapahtumat on sijoitettu Kokanderin kotitaloon. Myös perhekuvio on samanlainen kuin Kokanderilla: vanhemmat ja kaksi lasta.

Molemmissa kirjoissa seikkailee kriminaalipsykologi Kaisa Halli. Molemmissa on myös pikkupoika. ”Jokainen kirjoittaa itsestään”, sanoo Kokander. ”Lapsihahmo olen minä”. Hän kertoo olleensa lapsena kevyt ja herkkä, mutta samaan aikaan hän kantoi huolta kaikesta.

Vapaa-ajalla Kokander, paitsi kirjoittaa, tekee palapelejä. Hän kirjoittaa aika valmista. Kun kustannustoimittajan kanssa aletaan työstämään, se on vaikea vaihe. Kirjaa Yksi miljoonasta luki ennakkoon moni ihminen. Äidit palaavat aina-kirjaa vain mies luki loppuvaiheessa. Äänikirjat hän lukee itse.

Mitä kirjailija itse lukee?

Viimeisimmäksi Kokander on lukenut Sirpa Kähkösen 35 uurnaa. ”Hieno kirja!” Hän lukee paljon runoutta. Eeva-Liisa Manner onkin lempikirjailija. Kaikkien pitäisi hänestä lukea kirja Veljeni Leijonamieli, koska se vapauttaa kuolemanpelosta.

Tulevaisuus?

Kokander on nyt ilokseen Turun kaupunginteatterissa. Kirjoittaminen kuitenkin myös jatkuu. Havaintoja hän on jo kirjoitellut muistikirjoihin. Kahden rikosromaanin sarjan on tarkoitus jatkua. Valemuistot kiinnostavat häntä. Niistä saattaa olla kyse seuraavassa kirjassa.

Kokanderin vastauksia haastattelijan muutamaan kysymykseen, joita kaikkiaan oli 20

·      Jos voisin olla yhden päivän joku muu, haluaisin olla Sulo-kissani. Haluaisin tietää, miten Sulo näkee minut.

·      Haluaisin oppia paremmaksi uimariksi.

·      Pelkään pesuaineita, niiden myrkkyjä. Kauhukuva on, kun esimerkiksi ravintolassa työntekijä ensin pyyhkii rätillä pöydän ja sitten joku lapsi sen pinnalta sormiruokailee.

·      Suurin saavutus on lapset.

·      Nuoremmalle itselleni sanoisin: älä pelkää, kaikki menee hyvin.

·      Rakkaus sattuu. Siinä päästää toisen omaan sisimpäänsä.

·      Toivoa herättävät hyvien ihmisten katseet.

Kuten varmaan arvaat, varasin kirjastosta pikapikaa Kokanderin kirjat. Yksi miljoonasta-kirjan olen jo saanut ja lukenut. Tämmöisenä kotikriitikkona sanon, että se on ihan lukemisen arvoinen. Olen valitettavan monta suomalaista niin sanottua dekkaria lukenut viime aikoina ja osa on ollut enemmän sutta ja sekundaa. Ei tästä Kokanderinkaan kirjasta ole klassikkoteokseksi tai Finlandiaehdokkaaksi, mutta niihin kai se ei ole pyrkimässäkään. Nopeasti luettavissa oleva kiinnostava ajankulu kuitenkin. Mikään ei lukiessa varsinaisesti töki, kieli on sujuvaa. Ja mikä meikäläiselle parasta: ei mässäillä tappamisella!

Sitä vaan ihan kateellisena ihmettelen, miten jotkut ihmiset voivat tulla ja olla näyttelijöitä ja kirjailijoita! Eikö siinä ole jo liikaa annettu lahjoja yhdelle ihmiselle? Tarttis vähän meille muillekin jotakin rippua!