Paavo Ruotsalaisen kilvoittelu ja voitto Tampereen Oopperassa

Tuskinpa koskaan olen nähnyt oopperassa yhtä vaikuttavaa kuolemaa ja taivaaseen astumista kuin Joonas Kokkosen Viimeisissä kiusauksissa Tampere-talossa. Paavo Ruotsalaisen vaimon, Riitan, lähtö taivaaseen kuolleen poikansa luo Silja Aallon esittämänä on niin kauniisti toteutettu, että se lupaa kysymättä herkistää.

Silmän nautintoja ooppera tarjoaa muutenkin lavastaja Teemu Loikaksen upean kauniissa lavastuksissa. Lavastusta ja Janne Teivaisen valo- ja videosuunnittelua kaikkinensa on syytä runsaasti kehua. Tiina Valkaman pukusuunnittelun ansiosta Riitta-vaimolla on vaalea, hämärässäkin erottuva asu.

Ooppera Viimeiset kiusaukset kertoo 1800-luvulla vaikuttaneen  maallikkosaarnaajan, Paavo Ruotsalaisen (Mika Kares)elämästä ja kilvoittelusta uskonsa kanssa. ”Taivaan puomille on jokaisen mentävä yksin.” Ruotsalainen oli körttiläisyyden eli herännäisyyden tärkeä johtaja. Oopperan libretto on Lauri Kokkosen. Ensi-esityksestä tulee tänä vuonna 50 vuotta.

Körttiläisyys korostaa ihmisen kelvottomuutta ja raadollisuutta. Joonas Kokkonen on erinomaisesti tavoittanut körttiläisyyden hengen teoksessaan. Paavokin toteaa osaansa tyytyen jotenkin näin: ”Jumala on minua koiraa koko elämäni lyönyt rautaruoskalla.” Musiikki on koskettavaa, ei mahtipontista. Elämä ei tarjoa suuria riemuja, vaan se on arjessa jollakin tapaa eteenpäin menoa. Paavolle itselleen tämä tarkoittaa tuhansien, ehkä kymmenien tuhansien kilometrien kävelyä saarnamatkoillaan kontti selässä.

Vaimo Riitalle Paavon saarnamatkat merkitsevät kituliasta selviämistä seitsemän lapsen kanssa köyhyydessä. Silja Aallon kaunis sopraano tuo Riitan tunnot ilmi vivahteikkaasti. Myöhemmin surmatuksi joutuva poika Juhana (Johan Krogius) tuntuu olevan äidilleen läheinen.  

Seppä Jaakko Högman (Petri Lindroos) on Paavon hengellisen kehityksen innoittaja. Tärkeää on sisäinen uskonsuhde vastakohtana ulkokohtaiseen, aivouskovaisuuteen. Nautin kovasti Petri Lindroosin komeasta laulusta.

Ooppera alkaa Paavo Ruotsalaisen kuolinvuoteelta toisen vaimon Anna Loviisan (Laura Malmivaara) ja palvelijatar Albertiina Nenosen (Helena Puukka) yrittäessä pitää sairasta, levotonta miestä paikoillaan. Kun Mika Kares Paavona aloittaa jykevästi ensimmäisen soolonsa, tunnen sen heti selkäpiitäni myöten.

Paavo käy kuolinhetkellään läpi elämänsä tärkeitä vaiheita. Aikatasot sekoittuvat kohtauksissa toisiinsa niin että Riitta saattaa olla kuolleena mukana. Maailmasta lähtönsä hetkellä Paavo voi todeta: ”Voitin, voitin toki!”

Maallikkosaarnaajan elämä muistuttaa meitä siitä, miten ihmisen intohimo voi täyttää koko elämän. Paavolla se on uskonto ja sen sanoman levittäminen. Jollakin muulla se on joku muu itselle ylivoimaisen tärkeä asia, jolle muu elämä on alisteista. Minusta tuntuu, että oopperassa vasta Riitan kuolinvuoteella aviopuolisot oikeasti kohtaavat toisensa.

Oopperan 80-päinen kuoro kuorokapellimestari Heikki Liimolan ohjaamana on tärkeässä osassa oopperassa. Miten hienosti he pystyvätkään sekä laulamaan että näyttelemään monessa kohtauksessa. Upeaa! Isoissa, näyttävissä joukkokohtauksissa koreografi Jouni Prittisen ja naamioinnin suunnittelija Johanna Vänttisen taidot taitavat näkyä parhaimmin. Musiikista vastaa Tampereen Filharmonia Ville Matvejeffin johdolla.

Paavon virtenä tunnetaan Siionin virsi Sinuhun turvaan Jumala. Se oli Paavon lempivirsi. Kun koko kuoro laulaa sen kovaa ja komeasti tunnen vahvasti olevani korttisuvun jälkeläinen. Havahdun, kun seuralaiseni tönii: Älä laula.

Kuvat taiteilija Mikko Karsisto/ Tampere-talo