Täällä Pohjantähden alla - vaikuttavia kokemuksia Kansallisteatterissa

”Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi.”

Kirjailija Väinö Linna aloitti näin kirjansa Täällä Pohjantähden alla 1950-luvulla. Lause on tuttu lukemattomille kirjansa lukeneille, myös minulle. Helsingin Kansallisteatterissa nähdään tänä syksynä Lauri Maijalan sovittama ja ohjaama teatteriesitys kirjan pohjalta.

Teatteriesityksen alku on yksi vaikuttavimmista, mitä olen teatterissa nähnyt. Hiljaisuus puhuu paljon. Sitten seuraa Jussin (Petri Manninen) ja Alman (Tiina Weckström) vähäeleinen keskustelu, jossa Jussin jäyhyys tulee elävästi esiin juuri sellaisena kuin sen kirjoistakin muistan.

Eletään aikaa, jolloin ”paremmat ihmiset”, torpparit ja köyhät elävät sanoisinko ritirinnan, mutta valta on luonnollisesti vain eliitillä. Tämän saa Jussikin karvaasti kokea, kun Pentinkulmalle tulee kirkkoherra Salpakari (Juha Varis) kivikovan kyykyttäjävaimonsa Ellenin (Katariina Kaitue)  ja lastensa Ilmarin ( Pyry Nikkilä) ja Ainon (Aksa Korttila) kanssa. Ellen Salpakari oli yksi inhokkihenkilöni kirjassa ja Katariina Kaitue Elleninä on niin armoton kuin kuvitella saattaa. Kaiken lisäksi hän ohjailee kovilla asenteillaan miehensäkin tekemisiä.

Vastakkain asettelu on jo lähtökohtaisesti olemassa. Se kärjistyy sisällissotaan, kuten tiedämme. Vähäväkiset ovat punaisten puolella ja muun muassa kirkkoherran poika Ilmari lähtee jääkärikoulutukseen Saksaan. Punaisten puolen nuoret miehet ovat innoissaan, kun pääsevät Tampereelle sotimaan. Mitäpä he sodan kauhuista vielä tietävät ja Tampere on toki ollut saavuttamaton paikka.

Sotakohtaukset ovat esityksessä näyttäviä, voisi sanoa jopa, että välillä kauniita. Silloin, kun oikein kova ryske käy, joudun sulkemaan silmäni. Mietin sitäkin, oliko Linnan kirja tosiaan näin sotainen? Todennäköisesti näin oli. Näyttämöltä se vaan tulee eri lailla iholle kuin siitä lukiessa.

Puolin ja toisin sisällissodassa ammutaan vastapuolen ihmisiä. Punaisten kohtalo hävinneenä osapuolena on karu. Koskelan Jussinkin perheeseen se iskee kovaa. Pojat Aleksi (Toni Nikka) ja Akusti (Sulo Rahman) ammutaan ja Akseli (Otto Rokka) säilyy kituliaasti hengissä vankeudesta. Kovin koskettava on Akselin vankeudesta lähettämä kirje vaimolleen Elinalle (Wenla Reimaluoto). Kaikki tämä on toki tuttua kirjan lukeneille. Teatterissa tapahtumat etenevät väistämättä niin nopeasti, että kirjan tuntemisesta on etua, kuten eräskin rouva vessajonossa toteaa.

Räätäli Aadolf Halme (Timo Tuominen) on nimeään myöten persoonallinen tyyppi. Hän yrittää tasapainoilla punaisia kannattaen ja toisaalta kaikkea väkivaltaa vastustaen. Valitettavasti hänetkin ammutaan, niin rauhan mies kuin onkin.

Kaunein kohtaus esityksessä on Akselin ja Elinan häät ensimmäisen näytöksen lopussa. Maijala on erilainen nuori, eikä laita hääparia tanssimaan. Kohtauksen kauneus syntyy siitä, että koko hääväki laulaa Akselin ja Elinan häämarssia astellen samalla ramppia kohti ja häviten sitten kokonaan näkyvistä lattian laskeutuessa. Sisällissota tosin on jo nurkan takana.

On ajanjakso mikä tahansa, nuorten välille syntyy aina suhteita. Aleksi ja Akustikin ehtivät kokea romanttisia tunteita ennen ammutuksi tulemistaan. Laurilan Elman (Aksa Korttila) ja Akusti  Koskelan lyhyet tapaamiset ovat niin herkästi ja aidon tuntuisesti kuvattuja, että väistämättä liikutun. Aune Leppäseen (Helmi-Leena Nummela) haksahtaa useampikin poika ja sotkujahan siitä syntyy, ”vaikka en minä jokaisen kanssa oo”.

Kati Lukan lavastussuunnittelu on epätavanomainen ja silti tai ehkä juuri siksi tehokkaasti toimiva ja yllättävä. Kalle Ropposen valosuunnittelu täydentää kohtauksia. Pakko on mainita myös Jani Rapo, joka vastaa äänisuunnittelusta ja musiikista.

Loppupuolella ikääntynyt Alma kaiken kokeneena ja nähneenä tulee istumaan keinutuoliin näyttämön etualalle. Hän toteaa jotensakin näin: ” Tosta ne on aina riihen takaa menneet, milloin sotaan, milloin töihin tai tapettaviksi”. Iso viisaus sisältyy hänen ajatukseensa : ”Ei oo koskaan vielä aamutonta yötä ollu”. Toki edellyttäen, että henki on säilynyt, lisään minä.

Esitys kolahtaa minuun. Se iskee syvälle kuin Jussin kuokka suohon. Jos jotakin olisin saanut toivoa, olisin vähän lyhentänyt 3,5 tuntia kestänyttä esitystä. Ravistelevat taistelukohtauksetkin ymmärrän, vaikka silmiäni en uskaltanutkaan pahimmissa kohdissa pitää auki. Kyllä Hesan reissu kannatti!

Rooleissa

Esityksen kuvat Nico Backström/Kansallisteatteri

Mainos/ Lippu saatu Kansallisteatterilta. Kokemuksiani ei ole kuitenkaan lipun avulla ostettu.