"Anna minulle rakkautta! Anna minullekin rakkautta!" anelee Loviisa. Niskavuoren nuori emäntä- näytelmä avaa uusitun Tampereen teatterin

18.9.2025 klo 22:15

Mitä iloa on talosta, tavarasta ja vauraudesta, jos rakas ihminen, tässä näytelmässä Niskavuoren nuoren Loviisa- emännän (Annuska Hannula) oma puoliso Juhani (Jussi-Pekka Parviainen) haikailee vain meijerska Malviinan ( Pia Piltz) syliin. Siksipä Niskavuoren nuori emäntä ymmärrettävästi rakkautta rukoilee. Hannula teki vereni pysäyttävän roolin puolitoistavuotta sitten Piaffina. Odotinkin Hannulalta nytkin vahvaa, nautittavaa roolityötä, enkä pety. Loviisa on vahvasti totta. Parviainen antaa hänelle voimakkaan vastavoiman ison talon määrätietoisena isäntänä.

Tähän Loviisan epätoivon hetkeen on kuitenkin vielä vähän aikaa, joten aloitanpa alusta.

Tampereen teatterin remontti on nyt siinä vaiheessa, että avausnäytelmän ensi-ilta on 17.9.25. Talo on ulkoa sama vanha, mitä nyt Suomen lippu liehuu ensi-illan merkiksi. Punaista mattoakin vielä oiotaan, kun olemme sisään menossa. Sisätiloissa siellä täällä herkkään hajunenääni tuoksuu hienoisesti tuore puu ja/tai maali.

Uusitusta teatterista laitan myöhemmin toisen, pienen postauksen.

Kun juhla on, saan kuoharilasin käteen. Kiitos paljon! Koska alaravintola ei ole vielä valmis, käytetään ravintola Kiven tiloja vielä noin vuoden ajan. No, mikäpä tässä on istuessa.

Hella Wuolijoen Niskavuorinäytelmät ovat ainakin jokaiselle meille varttuneemmalle tuttuja. Niskavuoren nuori emäntäkin on jo 1940-luvulta. Ohjaaja Mikkola sanoo sen olevan parhaita ellei paras näytelmä. Vanhaa hapatusta kuitenkin? Ehei. Perhe- ja ihmissuhteissa näkyy usein samoja elementtejä vuosikymmenistä riippumatta. Vanhaa hapatusta en näin riemastuneena olisi katsellut.

Ohjaaja Antti Mikkola on tehnyt päivitetyn version Niskavuoren nuori emäntä- näytelmästä. Mikkolan ohjaukset ovat minusta aina laatutavaraa. Lavastussuunnittelija Teppo Järvinen (oikealla) ja valosuunnittelija Tiiti Hyttinen (vasemmalla) kertovat olevansa kuin naimisissa näytelmää tehdessään. Riitoja ei heidän liitossaan tosin kuulemma ole. No, sehän näkyy lopputuotoksessa. Erityisen mielenkiintoinen lavastus on lasitalo. Siellähän mähkitään, riidellään ja yritetään pitää huoli, että kukaan ei saa tietää mitään. Eipä kyläläisiltä voi elää salassa lasitalossa. Erilaiset äänet, esimerkiksi huohotukset, ja musiikki vahvistavat kohtauksien tunnelmaa.

Loviisa on naitu taloon paljolti rahojensa tähden. Alussa pariskunnan suhde näyttää hyvältä. Juhani on riiustellut Malviinaa ja saanut salatun lapsenkin hänen kanssaan. Kun Loviisa tapaa pariskunnan suutelemasta, ja saa tilanteen selville, on helvetti irti.

Kyseessä ei olisi Niskavuori-näytelmä, ellei siinä olisi vahvoja, jaloillaan tukevasti seisovia naisia. Arasta Loviisasta tulee vahva emäntä. Hänen silmilleen ei enää hypitä. Voi että, kun on ihana katsoa Loviisan sisuuntumista! Enää hän ei ole mikään kynnysmatto. Juhanin sisko Kustaava ( Katriina Lilienkampf) tosin pyytelee, ettei Loviisa olisi niin kova. Kustaava nuorena naisena tuntuu olevan hämillään talon tapahtumista, mikä ilmenee levottomuutena.

Juhanin toinen sisko Heta ( Eeva Hakulinen) on myös vahvoja naisia, ihan rasittavuuteen ja pelottavuuteen asti. Miten vankasti Hakulinen pysyykään roolihenkilönsä nahoissa! Hakulinen teki mahtavan roolin Niskavuoren Heta- näytelmässä joitakin vuosia sitten. Sitäkin muistelen lämmöllä.

Meijerska Malviinastakin löytyy lopulta sisua ja yritystä itse määrätä elämästään. Pia Piltz tuo loistavasti esiin Malviinan eri tunnetilat.

Ja miehet sitten? Juhani on yhteisössään ja politiikassa arvostettu henkilö, joka seurustelee herrasväen kanssa. Mutta naissuhteissaan? Vätys, etten sanoisi. (Tähän kanssani teatterissa ollut aviohenkilöni sanoo voimakkaan vastalauseen, mies kun on.) Juhani todistelee näytelmässä vaimolleen, kuinka mies nyt vain on sellainen, että monta naista tarvitsee. Joopa joo. Olkoon vaan näytelmä vuosikymmenten takaa, mutta muutaman tuollaisen ukonretaleen tiedän nykypäivänäkin. Juhanin veljen Antin (Toni Harjajärvi) tahto on isoveljensä taskussa.

Niskavuorelaiset eivät tunteitaan peittele. Kun oikein kova paikka tulee, juostaan metsään lapsen tai haulikon kanssa. Takaisin onneksi tullaan. Näyttelijät osaavat ihailtavasti ilmentää kaikkia tunteita ja niiden sävyjä.

Ennakkoon odotin erityisesti Tuija Vuolteen mukana oloa. Hän onkin Niskavuoren vanhana emäntänä niin pehmoisen lämmin kuin vanha mummeli voi olla. Hän on jo vetäytynyt kiistojen ulkopuolelle. Ihana Tuija Vuolle! Elina Rintala tekee mainion, nauruhermoja kutittavan roolin Jusena, Malviinan äitinä.

Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti ja Ville Mikkonen esittävät monia pienempiä rooleja. Heidän suorituksensa täydentävät upeasti upean kokonaisuuden.

Väliajalla ehdimme virkistäytyä muun muassa leivoksilla Kiven tilassa.

Että mitäkö tykkäsin? Turha kysellä, minähän kovasti tykkäsin! Voiko teatterinautinto enää tästä parantua? Ei. Muutkin yleisössä kuulostavat tykkäävän. Aplodit ovat runsaat ja pitkät, osaksi hurraahuudoilla säestettyinä. Niskavuoren ihmissuhteet saavat ainakin minut ajattelemaan. Meidän iloksemme näyttelijät tekevät vahvasti vaikuttavaa työtä.

Näytelmän kuvat Tampereen teatteri/Teppo Järvinen

Lippu Tampereen teatterilta

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Anjakaarina

Kenkkuilevien koneiden armoilla

klo 13:20 | 26.2.2016

Kännykkäni rupesi ilmoittelemaan, että WhatsApp pitäisi päivittää. No mitä, minähän yritin ladata uuden version. Ei onnistunut. Kone väitti, että talletustila ei riitä ja käski tyhjentämään tilaa poistamalla esimerkiksi sovelluksia. Minä tyttö poistin ensin pari sovellusta. Ei riittänyt. Lukujen valossa tilaa olisi pitänyt olla, mutta mitä vielä. Ihmettelin kyllä sitäkin, miten se päivitetty versio ei sovi mihinkään, kun edellinenkin on sopinut. Poistin siis lisää sovelluksia, kun kerran käskettiin. Jäi sinne vielä joitakin jäljelle.

Vaikutuksia todellakin oli. Nyt en pysty lähettämään tekstiviestejä, kun kirjaimia ei löydy. Kuvagalleriaa en pysty avaamaan. Entäpä WhatsApp? Sekään ei lataudu, vaikka niin paljon hänen hyväkseen työskentelin. Tuloksellista toimintaa kuitenkin. Suunta vaan oli väärä.

Lepytelläkseni vehjettä palautin kaikki poistamani sovellukset käyttöön. Ei vaikutusta. Herkkähipiäinen Neiti Känny.

Muutenkin tuo kännykkä on ollut omapäinen koko alta kaksivuotisen elämänsä ajan. Noin kaksiviikkoisena hän halusi uimaan. Olin ollut mökillä ryytimaahommissa. Kännykkä oli työhaalareideni etutaskussa. Olin pellolla kuokkinut ja kumarrellut vaikka kuinka ja kännykkä oli pysynyt taskussa. Mutta annas olla, kun menin järven rantaan huuhtomaan saappaita ja kumarruin. Kone sukelsi salamana veteen. Tein käden ojennus-koukistusliikkeen maailmanennätyksen nopeudessa. Ainakin 60+ sarjassa. Vaikutusta sillä ilmeisesti oli, koska kännykän toiminnot onnistuivat senkin jälkeen. Silloin en vielä edes tiennyt, että riisien sekaanhan se olisi pitänyt laittaa kuivumaan.

Viime syksynä samainen kännykkä tipahti Saksassa meren rannalla kiveykselle. Siinä nyt saattoi olla osuutta omilla köpelökämmenillänikin. En syytä siis kokonaan häntä. Vaikuttavuutta taas oli. Kuviin on tullut sen jälkeen mielenkiintoinen, etten sanoisi inspiroiva epätarkkuus.

Miten kohteli ompelukone minua seuraavana päivänä?

Olin ostanut keittiöön pöytäliinakankaan. Ensimmäisen reunan ompelu meni hyvin. Toisen alussa koneen näppäin juuttui taaksepäinompeluasentoon. Nou hätä. On sitä taaksepäin ommeltu ennenkin, ajattelin. Kovin, kovin hitaaksi homma kuitenkin osoittautui. Olen nimittäin ompelijana sellainen Hulda Huoleton, että en käyty nuppineuloja, harsimisesta puhumattakaan. Käännän reunaa siinä ommellessa. Paininjalan takana oli hankala tehdä päärmettä.

Kun keinot loppuu, niin konstit alkaa. Päätin, että liinahan tulee valmiiksi ommeltua nyt eikä viidestoista päivä, oikuttelee kone mitä oikuttelee. Käänsin koko koneen ympäri. Siten taaksepäin ompelu sujui melko sutjakkaasti.

Rahan menoa taitaa olla tiedossa. Molemmat aparatiitit ovat itselleni tärkeitä. Vaikka en ole mikään Pikku Midinetti, yhteen ja toiseen juttuun ompelukonetta kuitenkin tarvitsen. Aikoinaan tein Esikoiselle muun muassa Barbie-nuken vaatteita. Ihan itseäni ihmettelin, kun niitä tyttären ja tyttärentyttären kanssa äskettäin katseltiin. Kuopukselle olen ommellut monen monta naamiaisasua, joita lapsenlapsetkin ovat käyttäneet. Kun tyttäret olivat pieniä, kesämekkoja osasin minäkin tehdä, yhden mekon jopa tein itselleni. Yksi arkku on edelleen täynnä niitä kankaita, jotka jostakin syystä eivät ole vaatteiksi muuttuneet. Meinaamista on siis kuitenkin ollut huomattavasti enemmän kuin tekemistä.

Kuten edellisestä ajatteleva lukija huomasi, suurin ompeluaktiivisuuteni on ajoittunut lähinnä menneisiin vuosiin. Nykyään ompelen pääasiassa uusia renksuja pyyhkeisiin tai verhojen käänteitä. Makuuhuoneen verhoista huomaa, että ne on ommeltu vapaalla meiningillä. Minua vinous ei alkuharmituksen jälkeen ole haitannut ja mies, joka sängyssä myös nukkuu, ei huomaa. Niin intiimiä vierasta minulla ei ole vielä ollut, että olisin vienyt hänet makuuhuoneeseen. Ja jos joskus veisin, tuskin siellä verhoja katseltaisiin.

Miestä, joka meillä oleilee, kiljun yleensä naisellisesti apuun, kun joku vehje renklaa. Hän perehtyi seuraavana päivänä ompelukoneeseen ja kas, se pelittää taas! Taisi vain Vanha Rouva kaivata enemmän henkilökohtaista huomiota.

Anjakaarina

Missä vanhuksen paikka?

klo 19:00 | 23.2.2016

Jokaisella on näkemys tähän otsikon kysymykseen. Itse haluaisin kuulla keskustelussa nimenomaan niitä, joilla on joko omakohtaista tai sivusta elettyä kokemusta vanhusten elämästä. Vanhusten itsensä lisäksi hoitajilla ja omaisilla on varmasti painavaa sanottavaa.

Arvannette, että kokemusasiantuntija olen minäkin. Äiti hoiti isäni kotona väsyttäen itsensä äärimmilleen. Isä oli niin riippuvainen äidistä, että kukaan muu ei kelvannut äidin sijaiseksi. Kolmen viikon saattohoidonkin aikana sairaalassa äiti vietti kaikki yöt isän vierellä. Muusta ei hänelle voinut edes puhua. Päivisin saimme me tyttäret kuitenkin vuorotella. Siinäpä olimme huolissamme paitsi isän voinnista, myös äidin sydämen jaksamisesta. Tällaista teettää viisikymmenvuotinen avioliitto.

Äiti eli vielä kymmenen vuotta isän jälkeen, osaksi hyvääkin elämää. Lonkkaluun murtuma toi rollaattorin kumppaniksi. Kunnon pohojalaasena sellainen värkki kävi vähän ylepeyren päälle. Liikkuminen rupesi pian rajoittumaankin vain sisälle. Kun ikää tuli, sairauksia oli ja muistiongelmatkin tulivat kuvaan mukaan, apua tarvittiin yhä enemmän.

Äitini ehdoton kanta oli, että vaivaistaloon hän ei mene. Viikon intervallihoidossa vanhainkodissa äiti taisi olla kerran tai pari, mutta sitten hän kieltäytyi siitäkin. Pääasiallinen hoitaja, oman työnsä ohella, oli samalla paikkakunnalla asuva sisareni. Jossakin vaiheessa tuli kunnallinen kotipalvelu mukaan. Ei äiti siihenkään meinannut suostua. Sain lahjomalla ja uhkailemalla hänet hyväksymään asian. Joksikin aikaa saimme palkattua kotiin myös hoitajan osaksi päivää.

Viranomaiset ovat lehtitietojen mukaan talonsa mukana palaneiden vanhusten kohdalla korostaneet vanhuksen itsemääräämisoikeutta. Tunnen ahdistavan piston sydämessäni. Kun äidin kotonaolo kävi mahdottomaksi kaikista avuista huolimatta ja sisareni jaksaminen oli koetuksella, haimme ja saimme, äidin tietämättä, hänelle hoitopaikan. Emme siis kunnioittaneet hänen itsemääräämisoikeuttaan. Kokonaisuutta ajatellen se oli onni. Minä jouduin kuitenkin äidille kertomaan asian ja saattamaan hänet vanhainkotiin. Kyynelettä siinä ei selvinnyt kukaan.Sen tilanteen muisto on itselleni edelleen niin kipeä, että en sitä mielelläni muistele.

Äiti eli vanhainkodissa kolmisen vuotta. Ei valitellut. Ajattelen, että hän tyytyi ja alistui osaansa, kun ei muutakaan voinut. Keuhkokuume sitten vei hänet viikossa hautaan 90-vuotiaana.

Haluankin tuoda vanhusten oikeasta hoitopaikasta keskusteluun myös näkökulman lähiomaisten jaksamisesta.

Tunnen useampia tapauksia, joissa vanhusta hoitavat puoliso tai lapset ovat itse (lähes) hoidon tarpeessa fyysisen ja/tai psyykkisen ylikuormituksen takia. Vanhus itse saattaa epärealistisesti kokea, että hän kyllä pärjäisi ihan yksikseeen. Perheenjäsenten välit voivat joskus olla melko huonot. Silti velvollisuudentunnosta, mutta pitkin hampain hoitamista saatetaan tehdä. Hoidettava ei ole myöskään aina se satukirjojen hymyilevä ja leppoisa, kaikkeen tyytyväinen mummi tai ukki. Mukaan tulevat muistisairaudetkin voivat muuttaa persoonallisuutta todella ikävästi.

Mitä siis yritän sanoa? Yritän sanoa, että kun vanhuksen sijoittamista kotoa laitokseen tai kotona pysymistä mietitään, pitäisi kuulla myös laajasti läheisiä, paitsi vanhuksen kotona selviämisestä myös heidän omasta elämäntilanteestaan. Yhtä lailla kuin vanhus, läheinen ei välttämättä valita osaansa, siksi täytyy lukea rivien välejäkin. Hyvä on myös muistaa, että vain sydämellään näkee hyvin, kuten Pikku Prinssi sanoi. Uhrataanko jonkun toisen elämä, että vanhus voi olla kotona? Miten löydettäisiin kaikkia ajatellen vähiten huono vaihtoehto, jos hyvää ei ole tarjolla? Vanhuksen oma mielipide on yksi näkökohta muiden joukossa. Jokainen tapaus on omanlaisensa ja sellaisina ne tulisi nähdä ilman valmiita sabluunoita.

Oman kokemukseni ja monien keskustelujen perusteella voin puhua useammankin tyttären suulla: syyllisyydentunnetta on vaikea välttää. Olisi pitänyt jaksaa. Olisi pitänyt ehtiä useammin käymään. Olisi pitänyt osata. Olisi pitänyt olla kärsivällisempi. Etenkään ei olisi pitänyt koskaan suuttua. Olisi pitänyt yrittää vanhempi saada aikaisemmin laitokseen. Olisi pitänyt pitää vanhus kotona.

Mitäkö itse omalle kohdalleni vanhuudessa toivon? Toivoisin olevani se viisas vanhus, joka tajuaa kulloisenkin tilansa ja sen vaateet ja tilanteen niin vaatiessa menee, jos ei ihan ilolla, niin asiaan tyytyen palvelulaitokseen. Oikeasti en alkuunkaan usko tulevani sellaiseksi. Vaikka en mistään mitään ymmärtäisi, vastaan tulen vänkäämään.

Kauhuskenaario minulla kyllä on: joudun vanhusten laitokseen, jossa minua kyykytetään mennen tullen enkä tunne siksi olevani enää ihminenkään. Viimeaikaiset uutiset eivät tätä kauhua helpota. Uskon kuitenkin, että enemmistössä paikoista vanhoja kohdellaan ihmisinä. Ilman tätä uskoa en rohkenisi jatkaa vanhenemista.

Kommentit (2)

Tuulikki

1/2 |

klo 13:16 | 24.2.2016

Anja, kaikki kirjoitukseksi ovat hienoja. Seuraan blogiasi herkeämättä. Tämä kirjoitus on ajankohtainen ja kuinka läheltä se liippaa omia kokemuksiani. "Meidän ikäisten" vanhemmat olivat sukupolvea, joille kotoa poisjoutuminen oli täysin vieras ajatus. Kynsin hampain kotona vaikka eivät pärjänneet ja kuten toteat läheiset ovat sitten ylikuormituksen takia fyysisen/psyykkisen hoidon tarpeessa.

79-vuotiaana kuollut äitini oli ainut lapsi, ei sisaruksia. Ensin hän joutui hoitamaan oman äitinsä kanssa isänsä hautaan vanhempiansa kotona (välimatkaa yli 100 km) . Muutaman vuoden päästä hänen oman äitinsä terveys heikkeni niin, että isoäitini oli ajoittain sairaalassa ja kotona. Äidilläni oli tässä vaiheessa itselläänkin terveysongelmia mutta siitä huolimatta, ainoana lähiomaisena, joutui matkustamaan pitkää välimatkaa huolehtiakseen äidistään. Äitini asui viikon äitinsä luona ja viikon lepäämässä kotona. Oli aina ihan puhki poikki, varsinkin isoäitini loppuaikoina. Missään vaiheessa ei ollut puhettakaan, että isoäiti olisi muuttanut palvelutaloon tai vastaavaan!

Isoäidin kuoleman jälkeen, isäni alkoi vaatia omaa osaansa. Häneltä oli amputoitu jalka diabeteksen takia eikä hän 80-vuotiaana enää oppinut kävelemään proteesilla. Isälläni oli montaa muutakin sairautta. Parhaimmillaan söi yli 20 tablettia päivässä lääkkeitä. Mielestäni hän ei loppuaikoina ollut enää edes järjissään. Isäni vaatimalla vaati, että kun isäni oli sairaalassa niin sairaan äitini piti istua siellä tuntitolkulla hänen seuranaan. Kuulin kun sairaanhoitajat kerran totesivat, että äitinihän on sairaampi kuin tuo potilas! Tämän jälkeen aloin sitten itsekin istumaan siellä isäni seurana helpottaakseni äitini taakkaa. Vaikka yhtä tuskaahan se oli koska en ollut koskaan tullut toimeen isäni kanssa hänen luonteensa vuoksi. Mielestäni luonteeltaan itsekäs ihminen muuttuu vanhetessaan vain enemmän itsekkääksi. Ja kun isäni ei ollut sairaalassa, äitini oli sidottu häneen 24 tuntia vuorokaudessa kotona.

Isäni kuoleman jälkeen äitini eli enää kolme vuotta. Hänenkin toiveensa oli saada kuolla kotona. Tosin näin ei käynyt, oli viimeiset kolme viikkoa sairaalassa.

Näin jälkeenpäin ajatellen koen äitini uhranneen oman terveytensä ja vanhuutensa muiden ihmisten hoitamiseen. Tätä muiden hoitamisrumbaa kesti yli 20 vuotta.

Mielestäni näin ei pitäisi olla, että kun on työelämänsä päättänyt ja päässyt eläkkeelle niin joutuukin tahtomattaan ja pakosta muiden hoitajaksi, varsinkin jos mitään valintamahdollisuutta ei anneta.

Ilmoita asiattomaksi

Anjakaarina

Liittynyt18.10.2015

2/2 |

klo 20:05 | 24.2.2016

Tuulikki! Kiitos mielipiteestäsi blogikirjoituksistani! Se lämmittää mieltäni kovasti.

Kerrot koskettavasti siitä todellisuudesta, mitä olet omassa perheessäsi nähnyt ja kokenut. Näin ei saisi tapahtua, kuten itsekin toteat. Sitä kuitenkin edelleen tapahtuu. Siksi peräänkuulutinkin postauksessani huomion kiinnittämistä myös vanhusta hoitavan omaisen tilanteeseen. Sellaisella henkilöllä, jolla ei ole mitään kosketuspintaa vanhusten elämään, voi olla kovin ruusuinenkin kuva tilanteesta. Jokaisen vanhuksen kohdalla asiat ovat tietysti joka suhteessa omanlaisiaan. Siksi minusta on mahdotonta yleisesti ottaa kantaa siihen, pitäisikö vanhusten saada olla kodissaan vai hoitolaitoksessa. Asioita pitäisi tarkastella monelta kantilta.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Ilmoita asiattomaksi

Seuraa

Facebook

Tilaa RSS

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle Esikoisen nuorelle Brysselissä. Iso ilo on ollut Kuopuksen tyttären syntymä viime vuonna. Saamme miehen kanssa nauttia hänen hoitamisestaan Tampereella.

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

Teemat

Hyvinvointi, Kulttuuri, Matka