Seutuilen Tampereen asemahallissa odotellen ystävän junaa. Käytävällä edessäpäin näen vanhan naisen (uskoisin hänen olevan jopa minua vanhempi!). Kun tulen vähän lähemmäksi, kuulen hänen kysyvän pariltakin kanssakulkijalta, missähän olisi vessa. Kumpikaan ei tiedä. Valmistaudun jo opastamiseen jahka pääsen lähemmäksi. Paikalle tulee kuitenkin vartija/järjestysmies (?) kaverinsa kanssa.

Vartija (oletettu) sanoo vessan olevan lähellä. Hän kertoo myös, että hän voi avata invavessan oven. Inhimillistä. Hänkin tajuaa, että tältä vanhalta naiselta ei onnistuisi vessan oven avaaminen. Kuten ei varmasti onnistu monelta muultakaan vanhalta.

Olen jo joskus aikaisemmin huomannut, että eurolla toimivat Tampereen juna-aseman vessat on muutettu siten, että oven saa auki soittamalla tiettyyn numeroon. Samalla hinta on noussut 1,25 euroon ja päälle tulee vielä mpm eli matkapuhelumaksu. Käsittääkseni kokonaishinta on silloin 1,38 euroa. Tätä uutta hienoa systeemiä olen ihmetellyt, vaikka näitä kallistuneita mukavuuslaitoksia en ole käyttänytkään. On vain vähän sellainen tunne, että ihmisten hädällä rahastetaan. Ja etenkin vanhojen.

Liimaudun vartijan peesiin. Kun hän on päästänyt avaimella naisen invavessaan, kysyn, hyvin rakentavassa hengessä tietenkin: Kuka älypää on keksinyt muuttaa nämä vessat soittamalla aukeamaan. Miten ihmeessä vanhat ihmiset, jotka niitä tarvitsevat, osaavat ja uskaltavat avata oven? Vartija selittää, että se on tehty siksi, ettei kolikkolippaita varasteta. Sitten hän vielä jatkaa mahtipontisesti suoraan silmiini tuijottaen: Tämä on rikollisuuden torjuntaa.

Voihan herran pieksut akan jalassa! Vapiskaa kaikki rikolliset! Täällä on kovat piipussa. Nyt kyllä rikollisuus vähenee. Ehkäpä jopa maanlaajuisesti, kun tieto tästä etenee. Hämmennyn niin tästä vastauksesta, että en älyä edes kysyä, miten usein lippaita sitten on varastettu tahi kuka huolehtii näistä vessoista. Jälkeenpäin mietin sitäkin, että ovatpa Helsingin rautatieasemalla huonoja rikollisuuden torjujia. Kolikkovessat ovat kellarissa aika syrjäisessä paikassa.

Asia jää vaivaamaan. Harmittaa, kun en edes käynyt katsomassa, millainen tämä ”soittovessa” on. On siis tehtävä testireissu pakiparastaan asemalle, vaikka mitään asiaan kuuluvaa kutsumusta ei olekaan. Kirvelevin sydämin maksan vessamaksun lisäksi vielä euron parkkimaksunkin (valvonta on nääs tehostunut). Uteliaisuudella on kuitenkin hintansa.

No joo. Aika tavallinen invavessa. Käsisuihkua ei ole, kuten on monissa muissa vastaavissa. Monissa hana on kyllä niin kaukana, että täytyy nousta askartelemaan, ennen kuin suihkun saa käyttöönsä. En tiedä, miten usein tätä vessaa siivotaan. Paperinpalat lattialle ovat toki voineet tulla vaikka edelliseltä asiakkaalta. Mutta lattiassa on kyllä ilmiselvästi nokare kuivahtanutta sitä itseään. Tai ainakin epäilyttävästi siltä näyttävää. Vessapaperi on lopussa enkä tiedä, miten saisin ylhäällä telineessä olevan rullan alas käyttöön. Onneksi on nenäliina aina taskussa.

Käytän kohtuullisen usein invavessaa yleisissä tiloissa. Eipä kannata ruveta minua siitä moittimaan. Koskaan, siis koskaan, ei ole kukaan vammainen odotellut vessan oven takana. Sitä paitsi, käyn myös miesten vessassa. (Ja uskokaa tai älkää, käyn välillä jopa naisten vessassa!) Kerran taannoin Helsingissä jossain koulutuksessa valitsin tyhjän miesten vessan, kun naisten vessaan oli tavanmukainen hermeneuttinen jono. Kuulin koppiini, että joku tuli sinne. Kun tulin kopista, kirjailija ja muusikko Claes Andersson oli menossa kourulle. Pahoittelin läsnäoloani, jonka perustelin pitkällä naisten vessan jonolla. Mitä sanoikaan tämä joviaali mies rauhallisesti: Ei mitään kiirettä. Mutisin siinä sitten kuitenkin nyt lähteväni, kun olen jo asioinut.

Ei sääntöä ilman poikkeusta. Nyt asemalla invavessan takana on odottaja. Mutta ei suinkaan invavessaa tarvitsevan näköinen, hänkään. Hän on keski-ikää lähestyvä, sutjakkaasti liikkuva nainen vetolaukkuineen. Päästän hänet asioilleen omalla maksullani. Ähäpiti! Näinpä ryövään maksun saajaa 1,25 eurolla ja vielä paikallispuhelinmaksullakin! Rikollisuuden torjunta ei toteutunut täydellisesti! Nainen kyllä epäilee, että jos nyt vaikka valot sammuvat häneltä. Rauhoitan häntä, että ei varmaankaan niin käy. Vaikka mistä minä tiedän. Ehkä siinä kuitenkin kävi hyvin. En ainakaan ole nähnyt paikallislehdissä juttua naisesta joka jäi pimeään vessaan lukkojen taakse asemalla.

Invavessoissa käydessäni mietin aina, miten täällä selviäisin huonoliikkuvaisena rollattorin tai pyörätuolin käyttäjänä. Helppoa se ei monessakaan paikassa olisi. Helsinki-Vantaan lentokentällä kuuluu vessassa linnunlaulua. Sitä kuunnellessa en ole edes huomannut, miten toimiva tai toimimaton se invavessa on. Kaikkiin vessoihin, sekä inva että tavallisiin kannattaisi siis laittaa linnunlaulua.

Tämä aseman vessauudistus jää minua vaivaamaan, vaikka asia ei oikeastaan minua kosketa. Siksi laitan kyselyn asiasta Tampereen aseman asiakaspalveluun pyytäen vastausta sähköpostiini. Pahoittelen sitä, että ”osoite” voi olla väärä samalla tiedustellen, kenelle vessojen ylläpito kuuluu ellei vr:lle. Samana iltana tulee ilmiselvästi automaattivastaus, jossa kiitellään yhteydenotosta. Samalla kuitenkin muistutetaan, että yhteydenottojen suuren määrän vuoksi kaikkiin palautteisiin ei voida vastata henkilökohtaisesti.

Että näin. Aikaa on kulunut. Mitään yhteydenottoa ei ole tapahtunut. Ehkäpä siellä ajattelivat, että siinä vain joku huruakka häiriköi. Saatan minä huruakastakin käydä. Ei huono pesti.

VR:n mielestä selvästikään vessa-asia ei ole heistä noteeraamisen arvoinen. Minusta olisi. Olemmehan tässä, miten sen nyt sanoisin, ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärellä. Tahi ainakin perustarpeiden.

LISÄYS 16.4.20

Sain VR:ltä 30.3.20 vastausviestin kyselyyni. Siinä pahoitellaan vastauksen viivästymistä ja vessan osittaista sotkuisuutta. Sekä kiitellään palautteesta. Kaunis kirje. Epäolennaista on varmaankin se, että kysymyksiini siinä ei vastata.