Mistä joulun odotus alkaa?

Minulla se alkaa jouluvalojen laittamisesta ulos ja sisälle aviohenkilön kanssa. Silloin eletään marras-joulukuun vaihdetta.

Tänä vuonna valojen laitto vähän viivästyi, kun olin pikkujouluviikonlopun Hesassa. Ei haitannut. Oli harvinaista herkkua, kun tapasin molemmat tyttäret yhtaikaa. Nautin tyttärien seurasta ja kahdesta teatteriesityksestä.

Nykyäänhän ei välttämättä puhuta jouluvaloista vaan kausivaloista. Silloin ne voidaan laittaa ulos jo vaikka lokakuun pimeyteen. Jotkut vetävät siitä hernepussin nenäänsä. Minua ei hetkauta suuntaan tai toiseen. Tokihan ne tuovat valoa muuten pimeään vuodenaikaan. Jos joku haluaa ne jo syksyllä laittaa, niin miksi ei? Sen verran vanhempi valtiomies kuitenkin olen, että en ole itse lämmennyt näin aikaisille valaistumisille. Siis ainakaan vielä. Sitä vaan ihmettelen, että mitkä KAUSIVALOT? SatoKausi? SadeKausi?

Jouluun minua ovat saatelleet myös pikkujoulut. Tarjolla oli kuusi pikkujoulua, joista olin viidessä. Kivoja tapahtumia ystävien ja tuttujen kanssa. Kovin olivat erilaisia. Kalevalaisten pikkujoulussa sain nauttia tiernapojistakin. Edellisestä kerrasta olikin aikaa.

Kuudes pikkujoulu jäi käymättä, kun silloinkin olin Hesassa.  Tällä kertaa olin Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Pientä Merenneitoa Tampereen Teatterin klubilaisten kanssa. Muiden lasten tavoin valokuvautin itseäni Arielin ja Prinssin kanssa näytöksen jälkeen. Kyllä harmitti, kun ystäväni ottamista kuvista ei ollut edes hajujälkeä kamerassa. Painanta oli ehkä ollut liian hento.

Pieni merenneito kuuluu sarjaan Hyvän mielen näytelmät. Hyvyys ja rakkaus voittavat ja pahuus saa palkkansa. Koska näin ei todellakaan aina tosielämässä käy, niin on ihanaa nähdä sitä edes näyttämöllä. Etenkin näin joulun alla.

Jostakin syystä olen mietiskellyt lapsuuteni jouluja. Parhaiten sieltä mieleen on jäänyt joulupäivän aamun aikainen kirkossakäynti. Oli selvä, että sinne koko perheen voimin mentiin. Ei kysytty, haluatko tai jaksatko. Matkaakin oli vain puolisen kilometriä. Jos ja kun kirkossa väsytti, voi nojailla äitiin ja saada häneltä pastilli.

Parasta oli kirkon jälkeen. Silloin sai mennä takaisin sänkyyn peiton alle. Ai nukkumaanko? Eihän toki, vaan lukemaan joululahjakirjaa.

Kynttilöiden vienti haudoille ei kuulunut perinteisiimme. Syy oli yksinkertainen. Ketään sukulaista tai ystävää ei ollut haudattu kirkkomme hautausmaalle. Silloin ei vielä ollut tietoakaan näistä muistelupaikoista, jonne saa viedä kynttilän muuallekin haudatuille. Kuka lienee keksinyt tämän jutun? Viisas on ollut.

Kirja oli siis paras joululahja. Toki saimme kaikki neljä tyttöä äidin kutomia sukkia ja tumppuja ja villapuseroita. Joka joulu oli lahjana myös yöpaita. Usein äidin tekemä, mutta myöhemmin myös ostettu. Usein kaikille sisaruksille samanlaisia, mutta eri värisiä. Joskus äiti kuului myös yöpukusarjaan. Pienempinä saimme äidin tekemiä nukkeja.  Tiedättekö sellaisia, joissa valmiiseen päähän tehdään kroppa? Nukeilla oli toki myös vaatteet.

Joulupukin käynti kuului siis asiaan. Kun olimme pienempiä, se saattoi olla naapurin Matti. Sen toki kuulin vasta isompana. Myöhemmin partiopojat pitivät pukkipalvelua.  Isompien siskojen kanssa yritimme tunnistaa pukin. Meidän joulupukkimme en muista koskaan olleen näin kauniisti vaatetettu kuin kuvan Tampereen joulutorin pukki.

Olen ihmetellyt, millä ihmeen ajalla äiti näitä joululahjoja teki. Meillä oli sentään kuusihenkinen perhe. Niin isä kuin äiti olivat työelämässä. Äiti teki kolmivuorotyötä sairaanhoitajana. Meidän ollessamme lapsia työviikossa oli muistaakseni vain yksi vapaapäivä. Koulussakin oltiin lauantaina puoli päivää.

Toinen ihmettelyni aihe on jouluruokien valmistus lapsuudessa.  Kaikkihan piti tehdä itse. Ei ollut pakastimia, ei jääkaappeja. Ei valmisruokia. Oli vain kylmäkellari ja kylmäkaappi. Kaappitilaakaan keittiössä ei ollut juuri kuin nimeksi. Sortimentteja oli kiitettävästi. Silti en muista, että tuskittelua työn paljoudesta olisi ollut. Toisaalta, aika on saattanut kullata muistot.

Joulupäivänä oli oltava kotona. Silloin ei kylässä juostu. Tapaninpäivä oli aina suuri kyläilypäivä. Joko vierailimme itse tai meillä oli ystäväperheitä kylässä. Sille kohtalaisen isolle vierasjoukolle piti myös olla tarjottavaa. Ja jonkun oli ne ennakkoon tehtävä. Ja jossakin ne piti säilyttää.

Kun tuota äitini elämää ajattelen, olisin aikamoinen marisija, jos valittaisin, miten kauheasti on tekemistä joulun alla. Kun ei ole. Oli aika, jolloin tein mahdollisimman paljon ruokia itse. Se aika oli ja meni. Silloinkin aloitin syötävien teon hyvissä ajoissa. Mikäs minun oli, kun oli pakastin. Nyt ostan laatikotkin valmiina, tänä vuonna joulutorilta. Pipareita leivoin sen verran, että tuoksu tuli.

Lapsuuden kodissa tehtiin aina suursiivousta joulun alla. Se tapa ei ole alkuunkaan juurtunut minuun. Ihaillen kyllä katselin työelämässä sitä työtoveria, joka joka joulun alla siivosi neljän hengen huushollinsa lattiasta kattoon. Nostan hattua!

Lapsena meillä luettiin aattona jouluevankeliumi ja laulettiin Enkeli taivaan sen jälkeen. Sen tavan olen säilyttänyt. Jos olemme miehen kanssa kahden, laulajia on tasan yksi. Saat arvata, kumpi laulaa.

Vuosia sitten ostin Jyväskylässä joulumyyjäisistä 10x4 senttimetriä olevan kirjasen, jossa on Jouluevankeliumi Tampereen murteella alkulausein: Niinku se olis Mansessa, Tammelantorilla sanottu. Ilosanoma arjen keskelle. Ja, tämä tarina on tosi. Jos olisi ollut jouluevankeliumikirjanen eteläpohojalaasittain, olisin sellaisen ostanut. Ei ollut myynnissä. Nyt olen tyytynyt manselaiseen versioon.

Toisinaan olemme viettäneet miehen kanssa kahden joulua. Silloin on ollut tosi helppoa täsmähankkia vain sitä, mitä jompikumpi  haluaa. Paras muisto sellaisesta joulusta on minulla mökiltä vaatimattomin joulufiirailuin.

Tänä jouluna meillä on Kuopus poikaystävineen. Miten nautin tästäkin! Tuleehan jouluun vähän uudenlaista väriä nuorten kautta.

Sen verran kai minuun tuo joulukiima on iskenyt, että harva se päivä käväisen kaupungissa kaupoilla, vaikka kaiken tarpeellisen luulin jo hankkineeni. Kun tekee täsmäiskun kauppaan, reissuun ei mene kuitenkaan paljonkaan aikaa. Minusta ei ole, eikä ole koskaan ollut, haaluilemaan kaupassa ja vasta siellä miettimään, mitä ostaisin.

Jouluvalot, kynttilät ja joululaulut siivittävät minua rauhalliseen joulun viettoon.

Näiden hajanaisten jouluajatusten ja -muisteluiden myötä toivotan myös sinulle ystäväni tunnelmallista ja mahdollisimman paljon oman näköistäsi joulun aikaa!

Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.