Rapiat kaksi vuotta sitten täytin 70. Monenlaista juhlintaa oli, niin kotimaassa kuin muualla. Lähisukua kutsuin mökille jo ennakkoon elokuussa, kun muille maille vierahille levittäytyneitä sukulaisia sai silloin edes joitakin vähän helmasta kiinni. Niistä ratkiriemukkaista bileistä kirjoitin postauksen 19.8.2017 Jos täytät 69v 8kk ja 21 päivää, kutsu sukulaiset juhlimaan. Näin minä tein ja voi pojat, että oli hauskaa! Sen voit halutessasi pohjustukseksi lukea täältä.

Juttuhan oli niin, että toivoin lahjaksi matonkuteiden leikkaamista omantunnon mukaan jossakin vaiheessa juhlia. Leikattavat lupasin tuoda mukanani. Ilmoitin sitten kutovani niistä 70-vuotismaton keittiöön.

No, siinähän kävi tietysti niin, että suku toi kuitenkin kaikkea kivaa lahjaksi, mutta kyllä matonkudeterassillakin riitti väkeä. Vävy ja siskon vävy pääsivät jopa irti matonkudeleikkuuneitsyydestään. Tosin siskon vävy ensin repilöi lakanaa lyhyiksi pätkiksi. Työhön ohjaus oli selvästi vajavaista. Mutta ei se mitään. Kyllä riepuja riitti. Niitä riitti vielä itsellenikin paljon revittäväksi ja leikattavaksi.

Kului vuoden verran. Yksi serkkulikka kehtasi kerran kysyä, joko oot maton kutonut. Ei ja ei ja ei. Sopivaa rakoa ei vaan olevinaan ollut tullut. Asia vaivasi meikäläistä herkkähipiäistä.

Joskus aikakauden alussa olen vähän mattoa kutonut, kun äidillä oli kotona jonkun mattopuut lainassa. Siitä en kyllä juuri mitään muista. 80-luvulla asuin talossa, jossa askarteluhuoneessa oli muutamatkin puut ja talossa osaavia ja ohjaavia kutojia. Silloin tein jonkun maton, poppanaa ja kaksi hartiashaalia. Toisen Esikoinen vei Englantiin kielikurssille mennessään perheelle tuliaisiksi. Toinen lepäilee sohvan nurkassa. Että kyllä kangaspuita on käsitelty, vaikka kehumaan en kylläkään sillä pääse. Ja vettäkin on koko lailla paljon tässä välissä Tammerkoskessa virrannut.

Näistä matonkudekeräpusseista se alkoi. Tahi projekti jatkui. Miten vain.

Viime syyskuussa soitin lopulta Tampereella Hervannan Taitokeskukseen ja kyselin matonkutomismahdollisuutta. Vähän häpeillen kerroin, että kuteet on kotikutoisia eikä välttämättä niin erinomaisesti leikattuja. Nurkatkin voi olla niin ja näin. Ellei Taitokeskuksen Satu olisi ollut niin positiivinen ja kannustava, olisin ehkä jättänyt menemättä.

Satu kysyi, sopiiko seisomapuut. No, miksi ei. Entä haluanko tehdä kolmella sukkulalla? Joo-oo. Kyllä kai. Mitä se muuten tarkoittaa, kysyin?

Ei tainnut mennä kuin viikko ja meikä oli siellä työn touhussa. Satu pani maton alkuun ja opasti, miten jatkuu. Kovin oli kahdessa salissa vähän väkeä. Eikä alta nelikymppistä ketään. Kukaan muu kuin minä ei tehnyt tällaista ”vanhanaikaista” mattoa. He tekivät joitain hienompia tuotoksia. Jos joku teki mattoa, se oli ”kiikkaislaista”. Siitä en muuta ymmärtänyt kuin että työlästä on.

Loimen vapauttaminen loimitukilta (mahtoiko termit mennä oikein?) osoittautui minulle kovin vaikeaksi hommaksi. Onneksi, kun vähänkään sitä tuskailin, oli heti joku kokenut auttamassa. Mukavia naisia kaikki tyynni. Puita louskutellessamme kuulin monenlaista elämäntarinaa. Helppoa ei aina ollut ollut. 

Voi että, miten hauskaa kutominen onkaan! En ollut etukäteen suunnitellut, mistä kerästä milloinkin otan. Sen olin sopinut itseni kanssa, että matosta tulee punasävyinen. Suunnitelma syntyi samalla kun valitsin, mitä seuraavaksi sukkulaan laitan. Jännittävää oli nähdä, millaista jälkeä siitä tulee.

Itte oon itteni kehunu ja aina oon kehutuksi tullu, sanoo eteläpohajalaanen. Nyt kyllä kehuin itseäni, kun 120 x 195 cm kokoinen matto oli valmis. Ei sillä, ei minun tarvinnut pelkästään oman kehun varassa olla. Miellytti se monen muunkin silmää. Tylsintä oli hapsujen sitominen, mutta pakkohan se oli tehdä, ellei halunnut maton rupeavan purkautumaan.

Niin siinä sitten kävi, että ostin kutomakortin vuodeksi. Se tuli suhteessa halvemmaksi kuin vain syksyn kortti.

Joulukuun alussa soitin Sadulle. Ajatuksenani oli kysyä, josko vuoden alussa olisi tilaa tulla. Jotenkin se meni kuitenkin niin, että menin kutomaan jo parin päivän päästä. Hetken itsekseni tuskailin, miten tiukalle joulukuun kaikki hommat ja menot menevät. Allakkaa selailtuani totesin kuitenkin, että kyllä sieltä tunteja kutomiseen löytyy.

Ei mennyt tiukalle, vaikka kudoin vähän isomman maton kuin tuo ensimmäinen oli. Leveys oli nyt 140 senttiä. Ensin marmatin, kun sain tällä kertaa istumapuut. Olin jo ehtinyt ihastua seisomapuihin. Sivulta toiselle kurkottelu tuntui alussa niin niin vaivalloiselta! Pianhan siihen tottui.

Tähän mattoon käytin anoppivainaan leikkaamia kuteita, pääasiassa ruskeaa ja vihreää. Kuteet on leikattu ties millä vuosisadalla. Anoppi on ollut jo vaikka kuinka kauan manan majoilla ja vuosia sairasti sitä ennen. Vaarin kuoleman jälkeen (josta siitäkin on aikaa kauan, kauan) taloa tyhjennettäessä, kuteet tuotiin meille. Minä kun jo silloin kohkasin maton kutomisesta. Jos kertoisin, kauanko kuteet odottivat vintissämme, olisitte sitä mieltä, että olen vähintäänkin latvasta laho. Siispä en kerro.

Kai se on uskottava, että harjoitus tekee mestarin. Tai, no ei nyt mestaria, mutta ainakin nopeuttaa hommaa. Ensimmäiseen mattoon, joka siis on kooltaan 120x195 senttiä, käytin aikaa 14 tuntia. Toisen maton kutomiseen 140x239 senttiä meni aikaa vain 10,5 tuntia (olen kova tyttö laskemaan, siksi näitäkin tunteja laskin). Luulin jo, kun matto odotti puissa vain poisottoa, että olin laskenut pituuden väärin. Ei voinut mennä noin vähän aikaa!

Toisen maton kohdalla vaikeuteni saada kaikkia ”hakoja” auki loimea vapautettaessa jatkuivat. Sattuipa sitten kerran, että olin yhtenä iltana yksin kutomassa. Yritän, enkä saa vapautettua lisää lointa. Tähänkö tää nyt jää, kun minulla olisi ollut aikaa kutoa pitempään, manailin. Kun tarpeeksi kova paikka tulee, koiraskin poikii, sanoo vanha kansa. Tai ainakin näin sanoi äitini. Ja totta! Koiras rupesi poikimaan, kun tarpeeksi kiskoin ja manailin. Eli siis sain irrotettua loimen löystymään loimitukilta. Bravoo! Sen kerran jälkeen se aina onnistui. Ei aina ilman pulmia, mutta kuitenkin.

Tätä toista mattoa Taitokeskuksessa naiset nimittivät Sammalmatoksi. Miksi ei? Mattojen kuvissa saatat huomata, että hapsut ovat aina vinksinvonksin. Niin ne ovat meillä aina. Hyvä niin. Elämässäni olisi totisesti jotakin vialla, jos käyttäisin aikani maton hapsujen oikomiseen. 

Kuteita on edelleen. Kudontakortti on voimassa syyskuun loppupuolelle. Seuraavaksi olen ajatellut tehdä sinisävyisen maton. Ja joo. Kolmella sukkulalla. Tykästyin tänsorttiseen raidoitukseen, mikä niillä kolmella tulee.

Taitais olla kohta taas aika soittaa Sadulle!