Tampereen yliopistollisen sairaalan, Tays:n, Sydänsairaalan odotustiloihin mennään Elämänaukiolta (ihana nimi!) sairaalan pääsisäänkäynnin vierestä. Lasinen seinä antaa hyvän näkymän sisälle. Sydänsairaalan uudisrakennus on valmistunut vuonna 2018.

Odotustiloissa huomioni kiinnittää takaseinän peittävä taideteos. Vieressä oleva kyltti kertoo, että kyseessä on Kirsti Tuokon viivapiirros Chillaa meidän kanssa. Teoksessa riittää katseltavaa.

Lähempää katsottuna näyttää, että teos on jotenkin kolmiuloitteinen. Yritän tutkia, mistä on kyse. Netistä luen, että taiteilija kertoo maalaavansa pleksin nurjalle puolelle. Ehkä tässä on siitä kyse.

Toisen kerroksen toimenpideosaston oleskelutiloissa on takaseinän peittävä iso valokuva kesäisestä järvestä veneineen. Ilmeisesti kamerani mykistyy kuvan välittämän rauhaisan tunnelman edessä, eikä ole suostunut tallentamaan siitä ottamiani kuvia.

Vastakkaisella seinällä on A.Haltosen teos, jos signeerauksen oikein saan tulkittua. Hoitaja kertoo, että osa uuden Sydänsairaalan teoksista on asiaa harrastavien työntekijöiden tekemiä.

Niin. Miksi siis olen näitä taideteoksia katselemassa?

Ilmoittaudun potilaaksi alakerrassa kello 7.10 eräänä tammikuun maanantaina ja saan numerolapun 510. Istun odottamaan. Pienen ajan päästä valotaululle tulee numeroni ja ohje mennä toiseen kerrokseen. Siellä sairaanhoitaja odottaa minua hissin oven vieressä.

Miksi tänne tungen? Olisi sitä kai mukavampiakin paikkoja.

Kovassa rasituksessa toisinaan sykkeeni on noussut lyhytaikaisesti jopa 200:aan asti. Hiukka iso lukema, kun keskimäärin ikäiseni maksimisyke on 150. Tästä vaivasta kävin kardiologilla jo kymmenen vuotta sitten. Silloin hän ehdotti elektrofysiologista tutkimusta sen selvittämiseksi, onko kyseessä ylimääräinen johtorata. Esikoisella todettiin tämä juttu ja se poltettiin jo 30 vuotta sitten. Silloin, kymmenen vuotta sitten kieltäydyin toimenpiteestä. En uskaltanut.

Syksyllä hakeuduin lääkäriin, kun korkeiden sykehyppyjen lisäksi rasituksessa pari kertaa on tullut pyörrytyksen tunne. Tällä kertaa Hatanpäällä kardiologi ei päästä minua vähällä. Suoraan sanoen hän painostaa minut suostumaan lähetteeseen tutkimusta varten.

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Olen ihan sairaasti pelännyt tätä päivää. On helppo olla rohkea, ellei pelkää, sanoi jo Tove Jansson. Aamulla olen kuitenkin ihmeen rauhallinen. Olen kai alistunut kohtalooni, tuli mitä tuli.

Saan oman ”yksiöni” verhojen takaa. Kovin on pelkistetty. Sänky, yöpöytä, tippateline, hoitotarvikkeita ja lukollinen pieni kaappi tavaroille. Kaikki tarpeellinen kuitenkin.

Pian pääsen/joudun toimenpidehuoneeseen. Sinne menosta en muista mitään. En osaisi edes sanoa, missä päin se huone oli. Jännitys siis näköjään tekee kuitenkin tepposensa. Siitä asti muistini toimii, kun kiipeän toimenpidepöydälle. Opiskelija ajelee karvoja alapäästä sen verran, että nivusiin voidaan tehdä katetrien sisäänmenoviilto verisuoneen. Alue puhdistetaan ja oletettavasti steriilejä leikkausliinoja laitetaan.

Hoitaja kyselee, millaista musiikki haluaisin kuunnella. Tällaiseen kysymykseen en ole lainkaan varautunut. Ehdotan summan mutikassa, että vaikkapa jotain rauhallista klassista. Käykö pianomusiikki? Toki. Muusikkoa en muista.

Kardiologi saapuu ja aloittaa hommat. Hoitaja kyselee välillä, onko kaikki hyvin. Kun valitan, että on vähän viluista, saan jaloilleni ja yläkroppaan ohuet peitot. Ne otetaan pussista ja kuulemma rupeavat sitten lämmittämään. Ei vilaustakaan vanhan ajan peitteistä!

Välillä nipistelee sydämen kohdalla. Kardiologi kysyy, missä päin. Kiristely loppuu, kun hän tiedon paikoista saatuaan sanoo siirtäneensä katetreja.

Sitten on varsinaisen tutkimuksen vuoro. Sydämen sykettä aktivoidaan, ilmeisesti sähköisesti. Kuulen taustalla olevasta kopista kahden miehen ääniä, kun he todennäköisesti katselevat (?) siellä, mitä tapahtuu. Saan kuulla, että toinen miehistä on sama kardiologi, jolla kävin 10 vuotta sitten.

Ja mikä onkaan tulos? Ei löydy ylimääräistä johtorataa, joten katetriablaatiota ei tarvita. Sitä vastoin käynnistyy eteistakykardia 190 sykkeeseen asti. Se on hyvänlaatuinen rytmihäiriö eikä esimerkiksi johda sydänpysähdykseen, saan tietää. Sen ensisijainen hoito on lääkehoito. Jos kuitenkin oireisto rupeaa haittaamaan kovasti arkeani eikä lääkitys auta, voidaan pyrkiä kartoittamaan takykardian lähtökohta eteisessä ja hoitamaan se katetriablaatiolla.

Nyt joudun pari tuntia makaamaan sängyssä ”yksiössäni” ilman minkäänlaista ponnistelua. Edes kättä ei saa viedä pään taakse. Onneksi kutsussa kerrottiin, että mukaan voi ottaa tietokoneen ja/tai lukemista. Katselen iPadiltani sarjoja, joita en muuten seuraisi. Pienipränttisen kirjan lukemiseen hämärä valo on liian pimeä. Samalla väistämättä kuulen viereisten koppien ja hoitajien keskustelua. Yksiöni on suoraan hoitajien ”tietokoneloossien” edessä. Mitään järin mielenkiintoista en tosin kuule.

Kun viiltoon laitettu tikki poistetaan, minua kehoitetaan liikkumaan. Näin koetetaan katsoa, rupeaako tulemaan vuotoa. "Että ei tarvitse heti kotoa Acutaan lähteä".  Ei osastolla mitään kävelyrataa ole, joten seilaan edestakaisin kuin hutilan hullu. Samalla saan katsella näitä taideteoksia.

Yllätyksekseni saan ruokaa ja parin tunnin päästä kahvitkin hyvän pikkupullan kanssa! Lihapyörykkäateriakin on ihan jees.

Tehtyäni kahdeksan tunnin ”työpäivän” voin soittaa miehen hakemaan kotiin. Saan sekä kirjalliset, että sanalliset ohjeet, miten tulee kotona toimia. Alussa on vältettävä kaikkea kovaa fyysistä rasitusta: ei portaiden nousua, ei pitkiä kävelylenkkejä, ei saunomista, ei ihan heti autolla ajoakaan, jos yskittää, on nivusta painettava kädellä ja niin edelleen. Matkustamisen suunnittelua voi tehdä vasta yli 2 viikon jälkeen. Mökille ei siis ole vielä syytä lähteä. Ohjeissa on myös lueteltu esimerkkioireita, joissa on syytä mennä lääkäriin.

Kardiologi on jo toimenpidesalissa heittänyt minulle kahden viikon kiellon salille. Hän kertoo jopa joskus käyneensä Kontti valmennuskeskuksen salilla ja kehuu vetäjiä taitaviksi. Oikein on hän asian oivaltanut.

Huh huijaa! Että tämäkin piti kokea! Mutta selvisin! Hyvä, että syy nopearytmisyyteenkin löytyi. Kotona illalla olo on sen verran outo, että mittaan kuumeen. Ei ole. Löydän ”matkamuistojakin” vielä rinnastani. Tarviskos nää laittaa muistojen laatikkoon perikunnan ihmeteltäväksi?

Tampereen Sydänsairaala on vuonna 2020 listattu 200 parhaan kardiologisen sairaalan joukkoon kansainvälisten terveydenhuollon asiantuntijoiden arvioinneissa. Eipä siis ihme, että sydänsairaalareissullani tunsin olevani turvallisissa käsissä. Kaikki, niin lääkäri kuin hoitajat, olivat ystävällisiä, selittivät tekemisiään ja vastasivat aina asiallisesti kysymyksiini. Pienen miinuksen saa hoitaja, jolta soittaessani etukäteen kysyin, voiko siinä saada rauhoittavaa lääkettä. Hän purskahti nauruun. Totesi sitten vain ykskantaan, että ei voi. Sitä mieltä olen tällaisena tyhmänä potilaana, että tyhmiin kysymyksiin voisi suhtautua ammattimaisesti. Nauraa voi sitten vasta nurkan takana – tai lopetettuaan puhelun.