Olli Jalonen istuu rauhallisena nojatuolissaan Eevan päätoimittajan, Mari Paalosalo-Jussinmäen haastateltavana. Minä istun yhtä rauhassa omassa tuolissani ja katselen läppärin kuvaruutua samalla kuunnellen haastattelua.

Jalonen on monien muiden kirjailijoiden tapaan ollut innokas kynäilijä jo pienenä. Äitiään hän pyysi lähettämään kirjoituksiaan kilpailuihin. Apu- lehteen hän kirjoitti kauneimmasta koivunlehdestä, mutta ei päässyt palkinnoille. Murrosiässä Jalonen aloitti sitten kaunokirjallisen kirjoittamisen. Siitä huolimatta hänen nuoruuden ammattitoiveensa oli geologi.

Joku on joskus sanonut, että jos haluaa osata kirjoittaa, täytyy lukea paljon. Jalonen luki etenkin lapsena. Aku Ankka oli hänelle pikkupoikana tärkeä. Kirjat hän kävi sarjamaisesti läpi, esimerkiksi kaikki Viisikot. Hän haaveili eläkkeelle pääsystä jo 7-vuotiaana. Mielikuvissaan hän silloin saattaisi vain lukea Aku Ankkoja ja syödä kurkkuvoileipiä. Jaa jaa. Eläkkeelle Jalonen ei ole vieläkään jäänyt. Ankat ja kurkkuvoileivät pääajanvietteenä saavat siis edelleen odottaa.

Nykyään Jalonen sanoo olevansa hidas lukija. Lukemiseen kelpaavat niin uudet kirjat kuin vaikkapa kirjat 30-luvulta. Parhaillaan hän lukee Iida Rauman Finlandia voittajaa Hävitys. Samaan aikaan on luettavana tietokirjoja.

Stalker-vuodet on Jalosen viime vuonna julkaistu kirja, joka oli Finlandia ehdokkaanakin. Kirja kertoo opiskelijasta, joka palkataan Tampereen yliopistolla tarkkailemaan tiettyjä ihmisiä ja raportoimaan heidän tekemisistään. Vakoilu seuraa sitten häntä myös myöhemmin elämässä. Jalosen mukaan vastaavan sorttisia, puolivirallisia urkintasysteemejä on ollut oikeassakin elämässä.

Haastattelija kysyy Jaloselta, onko kirjassa autofiktiosta kyse. Monet päähenkilöön liittyvät asiat ovat samoja kuin Jalosella: kotoisin Hämeenlinnasta, opiskellut Tampereen yliopistossa ja työskennellyt Indonesian lähetystössä. Autofiktion Jalonen kiistää, mutta sanoo tahallaan ottaneensa tuttuja faktoja mukaan. Hän tuntee aikakauden, joten saattoi käyttää omia muistojaan. Tosin, mitä enemmän hän on kirjoittanut, sitä enemmän tulee kirjoihin kuulemma omia piirteitä mukaan.

Olen lukenut monia Jalosen kirjoja ja tykästynyt niihin. Ihailen hänen taitoaan kirjoittaa ja hänen perehtyneisyyttään asioihin. Stalkerista kiinnostuin heti siksi, että siellä alkupuolella liikutaan tutuissa paikoissa ja tutuilla laitoksilla Tampereen yliopistossa. Siellä sitä minäkin olen palloillut ja jopa samoja aikoja 1970-luvun alussa. No, tapahtumat kirjassa siirtyvät pian muualle, mutta mielenkiinto kirjaan minulla säilyi loppuun asti. Hieno kirja, kuten edellisetkin Olli Jalosen teokset.

Kirjailija ei kuulemma ensin pitänyt päähenkilöstään, mutta sitten tykästyi. ”Kun kirjoittaa henkilöstä paljon, sen lähemmäksi se tulee itseä”. Luin netissä jonkun Kirjallisuuden ystävissä kirjoittavan, että hän ei pitänyt päähenkilöstä, kun tämä oli niin vaisu. Minä taas ajattelen, että sellaisia otteettomia ihmisiä on juuri helppo saada narutettua yhteen jos toiseenkin hommaan. Tosielämässäkin.

Jalonen on ahkera mies. Talvella päivät alkavat kello kuusi. Hän kirjoittaa tauottaen niin pitkään kuin mahdollista. Ei kuitenkaan niin pitkään, että jälki on huonoa. Loppuiltapäivä ja ilta kuluu tarkistuksiin. Kun kirjoitusrupeama on päällä, silloin työpäivä on jokainen viikon päivä. Siitäkin huolimatta, että kuukausien jälkeen se rupeaa puuduttamaan.

Kirjaa kirjoittaessaan Jalonen puhuu tekstiään ääneen. 80-luvulla lääkäri kielsi sen, koska äänihuulet olivat kärsineet. Edelleen hän mumisee tekstin, ei pääse siitä eroon.

Koska työ on yksinäistä, palaute on tärkeää. Siihen ei kuitenkaan kannata lukkiintua, sanoo hän. Negatiivinen palaute ei ole henkilökohtaista. ”Lukija lukee tekstiä, ei minua”. Palkinnotkaan eivät Jalosen mukaan koske häntä ihmisenä, vaan teosta. Niiden ei kannata antaa vaikuttaa suunnitelmiin, jotka ovat mielessä.

Puoliso Riitta Jalonen on hänkin kirjailija. He ovat olleet yhdessä jo 19-vuotiaasta, nyt jo 50 vuotta. Kumpikin pitää kirjoittamisensa itsellään. Vasta siinä vaiheessa, kun itse alkaa lähestyä kustantajaa, puolisokin saa käsikirjoituksen luettavakseen.

Jalonen on akateemisestikin ansioitunut henkilö. Hän tekiväitöskirjan vuonna 2006 aiheena assosiaatiot kirjoittamisessa. Sitä ennen hän kirjoitti lisensiaattityön yhteiskuntatieteissä. Sen jälkeen kaunokirjallinen kirjoitus tuntui kevyeltä, ” oli vapauden valtakuntaa.”

Äänikirjat eivät ole Jalosen juttu. Hänestä ne ovat huono asia, jos ne syövät perinteistä lukemista. Jos taas ne tuovat uusia lukijoita kirjojen pariin, ovat hyvä juttu.

Kaikkien pitäisi Jalosen mielestä lukea Antti Hyryltä: Maantieltä hän lähti. Se on vain kaksi sivua pitkä, joten sen jokainen jaksaa.

Jalonen on siinä mielessä taikauskoinen, että ei halua puhua etukäteen, millaista kirjoittaa. Kuunnelma on kuulemma nyt työn alla, mutta millainen? Sitäpä hän ei kerro. Aikanaan kuulemme.