En tiedä, olenko vain tyhmä ja huono-oppinen vai lisäksi vähämuistinen, kun en kuollakseni muista koulussa kuulleeni mitään tästä ajanjaksosta. Ajanjaksosta, jolloin Neuvostoliitto vuokrasi Suomelta noin 1000 neliökilometriä Porkkalasta sotilastukikohdakseen viideksikymmeneksi vuodeksi vuonna 1944. Alueella asuneet, noin tuhat suomalaista,  saivat kymmenen päivää aikaa poistua kotoaan. Tilalle tuli noin 20.000 sotilasta ja 10.000 siviiliä. Yllättäen Neuvostoliitto luopui alueesta jo 1956, jolloin alkuperäiset asukkaat saivat palata koteihinsa. Voi tietysti olla, että aihe oli vielä omana kouluaikanani jotenkin tulenarka, niin että se kuitattiin vain ohimennen.

Senioripsykologien retkeilyn ansiosta tiedän nyt asiasta huomattavasti enemmän. Ennen Länsi-Uudenmaan retkeämme meillä oli Helsingissä asiasta luento. Etukäteislukemiseksi suositeltiin muun muassa Jari Leskisen ja Pekka Silvastin kirjaa : Suljettu aika. Kotiläksyjen tekeminen todella kannatti. Sanonpa vain, että mielenkiintoisempaa teosta saa hakea! Kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti tapahtumista vuokra-ajan sopimisesta sen loppumiseen ja tietenkin kaikkea siltä väliltä. Uskokaa tai älkää, niin huumoriakin löytyy. Luin myös toisen kirjan,  Ann-Mari Lindberg: Uudisraivaajaelämää Porkkalassa ennen ja jälkeen vuokra-ajan. Siitä käy ilmi, että palaaminen Porkkalaan asumaan ei ollut ihan yksinkertaista eikä vaivatonta. Vaikka Neuvostoliitto oli rakentanut teitä ja sairaaloita, palaajien kodit olivat useimmiten todella huonossa kunnossa, mikäli lähteisiin on uskomista.

Jos aihe pätkääkään kiinnostaa, lukekaa ihmeessä! Vaikka halua olisi, en käy niitä tässä referoimaan. Olen kyllästymiseen asti jo kertoillut asioista ystävilleni, ihan niin kuin jokainen uudestisyntynyt tahi tässä tapauksessa uudestioppinut. Tai pikemminkin ekakertaaedesmahdollisestiasiastakuullut.

Varttuneemmilla lukijoilla saattaa olla omakohtaisia muistoja vuokra-ajasta. Kulkihan Porkkalan läpi siihen aikaan maailman pisin rautatietunnelikin, 41 km. Tunneli ei tosin ollut maan alla. Junan ikkunat vaan suljettiin ulkopuolelta luukuilla. Veturi vaihdettiin neuvostoliittolaiseen. Aseistetut sotilaat vartioivat vaunusilloilla. Tästä läpikulkumahdollisuudesta Suomi maksoi vuodessa yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä sai vuokratuloja.

Inkoon Degerbyn Igor-museossa neuvostoliittovuokralaisten elämä tulee vastaan erilaisten esineiden ja tarinoiden muodossa. Degerbystä suurin osa kuului vuokra-alueeseen. Lena Selén ja Berndt Gottberg ovat perustaneet museon kaksikymmentä vuotta sitten talkoolaisten avulla. Edelleen he oppaina näyttävät olevan intoa täynnä asiasta. Viikoittain he saavat lahjoituksena vieläkin tavaroita, kuvia ja kertomuksia Porkkalan vuokra-ajalta.

Museo sijaitsee pienessä punaisessa piharakennuksessa. Kesäkuun käyntipäivänämme sataa. Pikku rakennus näyttää silloin melkein surkealta. Sisälle on kuitenkin saatu mahdutettua paljon mielenkiintoista tavaraa. Yksityiskohtia on niin paljon, että kaikkiin ei millään pysty paneutumaan. Tarvittaisiin varmaankin yksi päivä tavaroihin ja niiden tarinoihin tutustumiseen.

Lähivesillä liikkuvilla luvallisilla veneillä piti kuulemma olla numerolappu tunnistamista varten.

Saksalaisten pienoispanssarivaunun mallin mukaisilla panssarivaunuilla on harjoiteltu Upinniemessä. Moottoripyörä sivuvainuineen oli oiva liikuntaväline. Kuvassa taustalla on vuoden 1940 olympialaisia varten valmistettu huopa. Kisojahan ei silloin voitu kuitenkaan järjestää maailmantilanteen takia.

Lattiaan on maalattu kartta, joka kertoo ilmeisesti syyn, miksi Neuvostoliitto halusi juuri Porkkalan. Sillä kohtaa on matalin Suomenlahden kohta ja lyhin etäisyys mantereiden välillä.

Museon nimen syntymiseen liittyy hellyttävä tarina. Erään naisen kotona oli sota-aikana ollut vanki maatöissä. Pois lähtiessään oli hän veistänyt silloiselle pikkutytölle puunuken. Koska ruotsia puhumaan oppinut vanki, Igor nimeltään, oli ystävystynyt tytön kanssa, lahjalla oli suuri tunnearvo. Tämän tarinan kuunneltuaan museon perustajat olivat päätyneet Igor-nimeen. He haluavat museonsakin avulla synnyttää ja ylläpitää keskinäistä ystävyyttä kansojen välille. Kävijöissä onkin suomalaisten lisäksi esimerkiksi venäläisiä ja ukrainalaisia.

Museokäynnin jälkeen siirrymme kahville samaan pihapiiriin, keltaiseen Rosenberg-nimiseen kylätoimistoon. Talo toimi kunnantalona vuoteen 1944 asti. Kahvit ovat keitelleet paikalliset 4H-kerholaiset. Nuori, sympaattinen kaveri tarjoilee ne kotitekoisten, maistuvien pullien kanssa.Tämäkin kertonee pienen Degerbykylän yhteishengestä.

Kolsarbyn hautausmaa sijaitsee samannimisessä kylässä muutama kilometri Kirkkonummen keskustasta. Sinne johtaa kaunis kävelytie.

Paikka toimi jo vuokra-aikana hautausmaana. Vuonna 1958 tänne siirrettiin, näin ymmärsin, Porkkalaan haudattuja neuvostovainajia. Vuosikymmeniä sitten tehdyssä laskelmassa saatiin luvuksi 210 hautaa. Niitä arvellaan olevan kuitenkin paljon enemmän. Suomen valtio hoitaa hautausmaata. Venäjän lähettiläs muistaa kuitenkin säännöllisesti paikkaa käynneillään.

Haudoilla ei ole kukkasia, mutta muistomerkillä meidänkin käydessämme on seppeleitä. Muistopaadessa lukee:

Suomen mullassa lepääville neuvostosotureille ja Neuvostoliiton kansalaisille. Kiitollinen synnyinmaa.

Hautausmaalla huomiota kiinnittää se, että paljon näyttää kuolleen lapsia, ihan pieniäkin. Vuokra-alueella kerrotaan syntyneen neljä lasta päivässä. Lasten kuolleisuus oli kuitenkin suuri.

Sanotaan, että joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Riippuu varmasti asiasta. Omalta kohdaltani tästä sanoisin, että tieto lisäsi ymmärrystäni ja täydensi oman maan historian tuntemusta. Luonnollisesti aivoissani syntyi jälkijättöisestikin kysymyksiä. Lisäperehtyminen ei siis olisi pahitteeksi. Kenties, jos aikaa löytyy kaikelta muulta mielenkiintoiselta.