
Tampereen teatterin peruskorjaus kesti 1,5 vuotta. Pitempi oli siis aika kuin ihmislapsen syntymän odotus. Kun on 110-vuotias, ei kaikki uusiinnu ihan hetkessä. Asiaa ei ilmeisesti nopeuttanut, vaikka edellinen peruskorjaus oli 1980-luvulla. Pääsen ihastelemaan taloa Niskavuoren nuori emäntä- ensi-iltaesityksen yhteydessä. Teatteriesityksestä teinkin jo postauksen, jonka voit lukea klikkaamalla tästä
Pääovesta sisään tultuani kiinnitän huomiota uusittuun tilaan omatoiminaulakoille. Uutta on valoisuutta tuova iso ikkuna. Takeille on pyöreä teline. Saapa nähdä, onko uusi systeemi parempi kuin entinen, vai olemmeko enemmän sumpussa. Nyt Niskavuoren nuoren emännän esitykseen tullessani palttoota en tarvinnut. Testaus jää siis myöhemmälle.
Ala-aula näyttää lattioineen kovin samalta kuin ennen.
Pääkatsomon tuolit ovat kaunista punaista. Väittäisin jopa, että ne ovat samaa sävyä kuin aikaisemmin, mutta ne, jotka jotain tietävät, sanovat, että sävy on vähän vaaleampi. Kokolattiamatto on saman värinen, ainakin minun silmääni. Kaunis joka tapauksessa. Väri on sopusoinnussa vaaleanvihreiden seinien kanssa.
Olen antanut itselleni kertoa, että penkkirivien välit ovat nyt väljemmät. Todella hyvä juttu, koska ainakin takapermannolla jaloilla on ollut tukala tila. Paikkoja on 466. Sitä en tiedä, kuinka monta paikkaa on vähentynyt rivien väljentämisessä.
Katsomon ulkopuolella seinustalla on kauniita tuoleja.
Takapermannon takana syvennyksessä on kaksi vessaa. Väittäisin, että niitä ei aikaisemmin ole ollut, mutta valalle en siitä mene. Toimivia nyt olivat. Testasin. Vessojen edessä on kaunis sohva, ehkä odottelijoita varten.
Parvekkeellakin kauneus jatkuu. Yritän tiirata vastapäisellä seinällä olevia teatteritaiteen suurten nimien reliefieitä, mutta kaikenlaiset katossa olevat vehkeet estävät kunnon näkyvyyden. Ne ovat varmasti erittäin tarpeellisia, ainakin tarpeellisempia kuin relifieiden katselu.
Ylälämpiö on maalattu ja kullattu. Ennen esitystä siellä jo nautiskellaan. Niskavuoren nuoren emännän väliajalla siellä on niin perusteellisen paljon ihmisiä, että ihan sekaan meinaa tämmöinenkin ihminen hukkua. Tilan ihastelukin jää silloin niukaksi.
Alalämpiön virkaa hoitaa toistaiseksi, kuulemma vielä noin vuoden, entinen ravintola Kiven tila. Sielläkin kauniit ikkunat on päästetty valoa tilaan tuomaan.
Uusista sisäänkäynneistä en mitään tiedä. Lippumyymälä Aplodin kautta pitäisi päästä hissillä katsomoon. Vasta tekeillä oleva lisärakennus tuo vielä paljon uutta, etenkin näyttelijöille. Lisätietoa tulevista uudistuksista löytyy ainakin Raili Rothin jutusta Aamulehdessä (17.9. 25).
Parasta kuitenkin on, jos pääsee itse paikalle katsomaan. Tampereen teatterilla on mielenkiintoisia/hyviä/loistavia esityksiä, tänä syksynäkin.
Anja, kaikki kirjoitukseksi ovat hienoja. Seuraan blogiasi herkeämättä. Tämä kirjoitus on ajankohtainen ja kuinka läheltä se liippaa omia kokemuksiani. "Meidän ikäisten" vanhemmat olivat sukupolvea, joille kotoa poisjoutuminen oli täysin vieras ajatus. Kynsin hampain kotona vaikka eivät pärjänneet ja kuten toteat läheiset ovat sitten ylikuormituksen takia fyysisen/psyykkisen hoidon tarpeessa.
79-vuotiaana kuollut äitini oli ainut lapsi, ei sisaruksia. Ensin hän joutui hoitamaan oman äitinsä kanssa isänsä hautaan vanhempiansa kotona (välimatkaa yli 100 km) . Muutaman vuoden päästä hänen oman äitinsä terveys heikkeni niin, että isoäitini oli ajoittain sairaalassa ja kotona. Äidilläni oli tässä vaiheessa itselläänkin terveysongelmia mutta siitä huolimatta, ainoana lähiomaisena, joutui matkustamaan pitkää välimatkaa huolehtiakseen äidistään. Äitini asui viikon äitinsä luona ja viikon lepäämässä kotona. Oli aina ihan puhki poikki, varsinkin isoäitini loppuaikoina. Missään vaiheessa ei ollut puhettakaan, että isoäiti olisi muuttanut palvelutaloon tai vastaavaan!
Isoäidin kuoleman jälkeen, isäni alkoi vaatia omaa osaansa. Häneltä oli amputoitu jalka diabeteksen takia eikä hän 80-vuotiaana enää oppinut kävelemään proteesilla. Isälläni oli montaa muutakin sairautta. Parhaimmillaan söi yli 20 tablettia päivässä lääkkeitä. Mielestäni hän ei loppuaikoina ollut enää edes järjissään. Isäni vaatimalla vaati, että kun isäni oli sairaalassa niin sairaan äitini piti istua siellä tuntitolkulla hänen seuranaan. Kuulin kun sairaanhoitajat kerran totesivat, että äitinihän on sairaampi kuin tuo potilas! Tämän jälkeen aloin sitten itsekin istumaan siellä isäni seurana helpottaakseni äitini taakkaa. Vaikka yhtä tuskaahan se oli koska en ollut koskaan tullut toimeen isäni kanssa hänen luonteensa vuoksi. Mielestäni luonteeltaan itsekäs ihminen muuttuu vanhetessaan vain enemmän itsekkääksi. Ja kun isäni ei ollut sairaalassa, äitini oli sidottu häneen 24 tuntia vuorokaudessa kotona.
Isäni kuoleman jälkeen äitini eli enää kolme vuotta. Hänenkin toiveensa oli saada kuolla kotona. Tosin näin ei käynyt, oli viimeiset kolme viikkoa sairaalassa.
Näin jälkeenpäin ajatellen koen äitini uhranneen oman terveytensä ja vanhuutensa muiden ihmisten hoitamiseen. Tätä muiden hoitamisrumbaa kesti yli 20 vuotta.
Mielestäni näin ei pitäisi olla, että kun on työelämänsä päättänyt ja päässyt eläkkeelle niin joutuukin tahtomattaan ja pakosta muiden hoitajaksi, varsinkin jos mitään valintamahdollisuutta ei anneta.
Tuulikki! Kiitos mielipiteestäsi blogikirjoituksistani! Se lämmittää mieltäni kovasti.
Kerrot koskettavasti siitä todellisuudesta, mitä olet omassa perheessäsi nähnyt ja kokenut. Näin ei saisi tapahtua, kuten itsekin toteat. Sitä kuitenkin edelleen tapahtuu. Siksi peräänkuulutinkin postauksessani huomion kiinnittämistä myös vanhusta hoitavan omaisen tilanteeseen. Sellaisella henkilöllä, jolla ei ole mitään kosketuspintaa vanhusten elämään, voi olla kovin ruusuinenkin kuva tilanteesta. Jokaisen vanhuksen kohdalla asiat ovat tietysti joka suhteessa omanlaisiaan. Siksi minusta on mahdotonta yleisesti ottaa kantaa siihen, pitäisikö vanhusten saada olla kodissaan vai hoitolaitoksessa. Asioita pitäisi tarkastella monelta kantilta.
Anja Pohjanvirta-Hietanen